25

Ounastelin viikonloppuna, että kesään mennessä juoksen 60 minuuttia yhteen menoon, mutta en kyllä osannut kuvitella, että se päivä olisi koittanut näin pian! Tänään siis juoksin tunnin ja olo on ihan pöllähtänyt, sillä eihän tällaisen edes pitäisi olla mahdollista, että minä, siis minä, juoksisin moisen ajan. Ehkä vuodessa yhteensä mutta että kerralla?

Uskollinen sekuntikelloni tietystikin oli jännittävällä päällä, sillä kun noin puolen tunnin juoksun jälkeen katsoin sitä, numerot näyttivät nollaa vaikka todistetusti olin napsauttanut sen päälle aiemmin. Juoksin samaa reittiä kuin viime viikolla kun juoksin 45 minuuttia, joten kun saavuin siihen kohtaan, jossa kyseisellä kerralla olin siirtynyt kävelemään, laitoin sekuntikellon päälle, ja tällä kertaa se toimi moiteettomasti. Juoksin siitä vielä vajaa 18 minuuttia, jotta varmasti sain sen tunnin täyteen.

Kun sitten vaihdoin kävelyyn niinkin sopivasti nimetyn tien kuin Saavutustenkadun kohdalla, tunsin miten kasvoilleni nousi typerä hymy ja hetken päästä melkein purskahdin itkuun, mutta sain sentään kasattua itseäni sen verran, etten ruvennut keskellä katua parkumaan. Olin ja olen niin järjettömän ylpeä itsestäni, etten edes tajua.

Juoksun jälkeen kävelin noin 20 minuutin loppumatkan kotiin voitonriemuisin askelin, ja näin ollen kokonaiskestoa lenkille tuli vajaa puolitoista tuntia.

Itsensä ylittäminen tuntuu hienolta.