Keskiviikkona treenailin punnerrustekniikkaa, ja tänään sitten tein 100 punnerruksen lähtötestin uudestaan. Tuloksena oli kaksikymmentä puhdasta punnerrusta ja sen mukaan aloitan ohjelman ensi viikolla.

Nyt on ollut pari päivää komeat kelit. Eilen oli ihanaa käydä Oskun kanssa maastossa. Mentiin paljon reipasta ravia ja otettiin yksi ylämäki vauhdikasta laukkaa. Olen vuokrannut Oskua nyt reilun vuoden, ja olen huomannut kehittyneeni tosi paljon. Olen rohkeampi ja jalustinhihnan pituus kasvaa koko ajan kun istunta paranee. On jotenkin tosi onnekas olo, kun minulla on mahdollisuus vuokrata Oskua. Se on niin mukava hevonen ja ylipäätänsä on ihan loistavaa päästä viikottain hevosten pariin.

Tänään käyn varmaan juoksemassa 8,4 kilsan vakiolenkkini rentoon tahtiin. Polvi on ok, ja selkäkipukin on hellittänyt suurimmaksi osaksi. Ilmeisesti kyse oli jostain tulehduksesta, sillä yksi Burana (600 mg) auttoi hyvin ja itse asiassa paremmin kuin olisin voinut edes uskoa.

Että osaakin olla vaikeaa omaksua uusi punnerrustekniikka. Sain eilen 100 punnerruksen lähtötestissä kaksikymmentäviisi punnerrusta, mutta sitten rupesi epäilyttämään, olinko tehnyt niitä sittenkään puhtaasti. Aiemmin tänään testailin uutta tekniikka ja tarkkailin kehon asentoa, ja niin se vain on, että persaus meinaa väkisin kohota punnerruksen yläasentoon noustessa. Pitää varmaan tehdä tuo lähtötesti lähipäivinä uudestaan, ja sitten en kyllä hyväksy ainuttakaan epäpuhtaasti tehtyä punnerrusta. Pakko sanoa, että tämä uusi punnerrustapa on ihan järkyttävän paljon raskaampi entiseen verrattuna. Käsien varaan tulee huomattavasti enemmän painoa. No, ei se haba kasva, ellei siltä vaadi!

---

Alan muuten vähitellen lisätä taas juoksun määrää, sillä puolimaratonin jälkeen oikea polvi on ollut suorastaan erinomaisessa kunnossa kesään verrattuna. Pyrin nostamaan viikottaiset juoksut takaisin noin 25-30 kilometrin paikkeille. Saa nähdä, miten viikon seitsemän päivää riittävät, sillä yksi päivä on varattu ratsastukselle, toinen itsepuolustuskurssille (jota ei kylläkään ole tällä viikolla) ja lepopäiviä pyrin pitämään yhdestä kahteen. Näin ollen kävelylenkit siirtyisivät syrjään juoksun tieltä, mutta pitää katsoa, mitä mieltä polvi on moisesta. 

Siinä missä polvi on ollut viime aikoina ok, selkäni on jossain ihme lukossa. Kipupiste on tarkalleen ottaen vasemmalla alhaalla, enkä oikein tiedä, onko kireys lihaksessa vai hermossa vai jossain ihan muualla. Olen pyrkinyt venyttelemään ja eilen yritin laukaista kivun lihasrelaksanteilla, mutta ei auttanut. Seuraavaksi voisin kokeilla nappailla parin päivän ajan buranaa, josko kyse olisi jostain tulehduksesta. Ja ehkäpä työasentoihin ja sohvalla röhnöttämisen aiheuttamaan huonoon ryhtiin voisi myös kiinnittää huomiota... Iskiaskivut ja välilevynpullistuman kokeneena nämä selkäjutut ovat aina vähän pelottavia.

Jei! Kahden viime keskiviikon plussatulokset olivat ilmeisesti sittenkin turvotusta, vaikka jälkimmäisen keskiviikon kohdalla meinasikin usko jo loppua, kun paino kipusi taas yli 78 kilon. No, tänään kävin vaa'alla ja kyseinen kapine ilmoittu tuomionsa: 76,5 kg! Se on 400 grammaa vähemmän kuin heinäkuussa mitattu edellinen alin luku.

On tosi hyvä mieli. Kurkkukin alkaa olla lähes normaalin tuntuinen. Eilen kävin kävelemässä neljän kilometrin lenkin, ja tänään voisin tehdä vaikka saman. Katsotaan jos viikonloppuna pääsisin juoksemaan. Olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisesti: polven kannalta tämä mukasairastelu on ollut vain hyvä juttu, sillä se on saanut nyt kunnolla palautua viime lauantain pitkästä lenkistä.

Tämä on taas niin tätä. Juuri kun polvi oli alkanut taas kestää juoksemista, niin tänä aamuna heräsin kurkku kipeänä ja vähän hömelössä olossa. Olen päivän hikoillut ja palellut vuoronperään, mutta ei tauti ainakaan vielä onneksi kauhean tappavalta tunnu. Toiveissa on, että huomenna olo olisi jo suht normaali ja että tämä jäisi vain tällaiseksi päivän pikataudiksi.

Tänään oli tarkoitus tehdä 100 punnerruksen viidennen viikon toinen harjoitus, mutta katsoin parhaaksi lykätä moisen kidutuksen siihen ajankohtaan, kun olen taas täysin terve. Ihan treenittä en ole kuitenkaan tänäänkään jäänyt, sillä päätin pestä viisi koneellista pyykkiä, joten kivaa rapputreeniä on tullut tehtyä, kun olen rampannut naapurirapun kellarissa pyykkäämässä. Rapuissa kulkeminen varsinkin alaspäin on muuten hyvää testausta polven kunnon kannalta. Eilisen pitkän lenkin jälkeen polvi on ollut paineinen, mutta minkäänlaista kipua ei ole ollut, joten sinänsä tilanne siltä osin on ihan ok.

Kaiken kaikkiaan mennyt liikuntaviikko näyttää tältä:

Muut suoritukset tuossa näkyvätkin paitsi torstain. Torstaina tein siis yhteensä 148 kevennettyä punnerrusta ohjelman viidennen viikon ekan päivän mukaisesti. Sen lisäksi kävin juoksemassa 6 kilometriä aikaan 41:11. Lenkkiin yhteydessä tein myös perinteiset viiden minuutin alku- ja loppukävelyt.

Alkavalla viikolla olisi tarkoitus käydä taas ainakin pari kertaa juoksemassa vähän sen mukaan miltä polvi tuntuu ja miten tämä tauti suostuu häipymään kropastani. Voi olla että jätän pitkän lenkin väliin, sillä eilinen pitkä lenkki osoitti, että juoksutauot eivät todellakaan tee pahaa vaan päinvastoin. Olo on tuntunut parin viikon tauon jäljiltä nimittäin todella vahvalta ja rennolta. Jotenkin sitä vain aina stressaa, että jos ei koko ajan juokse ihan hulluna niin kunto katoaa samantien. No joo, eka juoksulenkki tauon jälkeen oli vähän nihkeä, mutta jo seuraavalla lenkillä meininki oli ihan toinen.

Puolimaratonin kannalta minun on nyt tärkeää olla väsyttämättä itseäni liikaa ja pitää polvi kunnossa. Eli loppujen lopuksi tässä taitaa nyt käydä niin, että kun syyskuun ensimmäinen sunnuntai koittaa ja nakotan puolimaratonin lähtölinjalla, en ole vielä kertaakaan aiemmin juossut 21 kilometriä. Voi jeesus. Tein kaikkeni etten joutuisi tähän tilanteeseen, sillä halusin henkisen puoleni takia olla juossut kyseisen matkan edes kerran ennen itse H-hetkeä, jotta tietäisin varmasti pystyväni siihen. Mutta näyttää vahvasti siltä, että kropalla on omat suunnitelmansa ja rajansa, ja ne ihan oikeasti menevät nyt päänuppini edelle. Siinähän se tahdonvoima ja mielenlujuus sitten tulee oikein kunnolla testattua, sillä se on selvää, että luovuttamaan ei lähdetä. Lakkaan juoksemasta vasta maalilinjan ylitettyäni tai sitten kun jalkani eivät yksinkertaisesti enää kanna. Ja kyllä ne kantavat.

Onpa ollut ihanaa olla tämä viikko terveenä. Viikon mittaiseksi yltynyt vatsatauti oli sen verran karsea kokemus, että osaan taas vähän enemmän arvostaa vahvaa ja toiminnallista kroppaa. Pääsin liikkumaankin kivasti:


Aloitin viikon hissuksiin ja kävin sauvakävelemässä ja hölkkäämässä lyhyen lenkin. Pidin myös vapaapäiviä, että kroppa sai rauhassa sopeutua liikuntaan tauon jälkeen. Perjantaina oli vuorossa pyöräilyä ja ratsastusta nätissä säässä, eilen lauantaina kävin tarkastamassa kävellen lenkkipolun tilanteen (välillä kuivaa hiekkaa, välillä märkää hiekkaa ja välillä useampi sentti lunta ja jäätä) ja tänään kävin pitkällä hölkkälenkillä. Kävin juoksemassa samoissa maastoissa, joissa olen tänä keväänä ratsastellut aika paljon. Oli ihan mahtava lenkki: todella nätti sää ja keho tuntui hyvältä. Iso plussa tuossa reitissä oli, että noin puolet siitä oli hiekkatietä. Nyt lumien sulettua yritän pitää huolta polvistani juoksemalla ainakin osan matkoista muilla kuin asfaltoiduilla teillä. Reitti oli myös kivan rauhallinen, koska tiet olivat vähän syrjässä eikä niiden varrella ollut paljoakaan asutusta.

Olen viime päivinä syönyt tietoisesti aika paljon ja paino on noussut kohisten. Sen myötä kroppakin on vahvistunut päivä päivältä, kun neste- ja hiilihydraattivarastot ovat taas kohdillaan. Pakko sanoa, että on paljon kivempaa olla vahva 79-kiloinen kuin nuutunut 74-kiloinen.

Elämä voittaa! Olen parin päivän ajan pystynyt syömään kunnollista ruokaa eivätkä päivät ole menneet enää sämpylää ja jogurttia vastentahtoisesti närppien. Eilen kävin sauvakävelemässä 7 kilometriä enkä missään vaiheessa tuntenut heikotusta vaikka luonnollisesti reilun viikon liikuntatauon jälkeen vähän tukkoinen olo olikin.

Tänään paino oli 75,9 kiloa eli olen onneksi saanut painoa nousemaan. Alimmillaan paino kävi taudin aikana 74,2 kilossa. Nestetasapaino tuntuisi olevan nyt kohdillaan. Ihanaa kun ravinto taas imeytyy. Lopullinen totuus painosta ja se miten tauti siihen vaikutti selvinnee viikon päästä, kun olen kunnolla päässyt takaisin normaaliin rytmiin.

Käyn tänään rauhallisella hölkkälenkillä. Tästä se kunnon rakentaminen kohti puolimaratonia taas alkaa. Paras kevät!

Olo alkaa pikkuhiljaa olla paranemaan päin, mutta takana on kieltämättä ollut varsin helvetillisiä päiviä eikä itku ole ollut kaukana.

Sunnuntaista lähtien ruoka ei ole joko pysynyt sisällä tai ei ole imeytynyt kunnolla. Ei ole ollut nälkä, ei ole tehnyt mieli syödä ja koko elimistö tuntuu hylkivän ja taistelevan ravintoa vastaan: sitä mukaa kun sinne väkisin ravintoa syötän se hankkiutuu siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Oksentanut en onneksi ole enää ensimmäisen vuorokauden jälkeen, mutta suolistosta ruoka ja nesteet soljuvat iloisesti pulpahdellen läpi ilman sen kummempia pysähdyksiä.

Maanantaina koin pahinta koskaan tuntemaani vatsakipua, joka pakotti minut kulkemaan kaksinkerroin ja lopulta kiskomaan muutaman Panacodin naamaan, kun pelkkä paikallaan makaaminen sattui liikaa. Onneksi lääke sentään imeytyi. En muista, että edes välilevynpullistuman aiheuttama kipu olisi lamaannuttanut minua vastaavalla tavalla.

Olo on heikko ja silmissä sumenee jos nousen pystyyn liian nopeasti. En ole astunut kotini ovesta ulos sitten lauantain.

Paino on pudonnut viikossa 5,4 kiloa eli painoni on nyt 74,5 kiloa. Viime viikolla se oli 79,9. Sisäinen hullu laihduttajani on tietysti ihan intsinä, mutta loppujen lopuksi toivon nyt vain, että saisin nestetasapainon kuntoon, ruoan imeytymään ja painon jonnekin 77-78 kilon nurkille. En minä halua tällaista järjetöntä kropan riutumista vaikka "palkintona" olisi kuinka pienet vaa'an lukemat.

Olen surullinen, koska juokseminen on nyt ihan mahdotonta, kun ainoat juoksuaskelet pyörtymättä voin ottaa sohvan ja vessanpöntön välillä. Vielä viime viikolla olin aivan innoissani, koska kunto tuntui olevan kasvussa ja lenkit taittuivat tuosta vain. Ja nyt sitten koko kroppa on jonkun pienen pöpön takia remonttikunnossa.

Argh.

P.S. On kaiken lisäksi virallinen Aino Ihana Maitosuklaa -päivä, eikä tee jätskiä lainkaan mieli. Olen oikeasti sairas! Byääh.

Tänään minun oli tarkoitus käydä pitkällä juoksulenkillä, mutta suunnitelmiin tuli sitä myöten muutos, että heräsin aamukuudelta vatsakipuun. Seuraavat kuusi tuntia vietin vatsakouristusten parissa ja vuoroin kroppa tyhjentyi alapäästä ja vuoroin yläpäästä. Oksensin tuon kuuden tunnin aikana yhteensä yhdeksän kertaa kunnes lopulta sain puolenpäivän aikaan kunnolla unta, kun elimistö tuntui puskeneen kaiken mahdollisen itsestään ulos.

Pakko oli tietysti käydä vaa'alla katsomassa, miten paljon ultimaalinen nesteenpoisto verotti kehon painosta, ja vaaka näyttikin 77,2 kiloa. Oksennustauti on siis tehokas mutta kaiketi varsin lyhytaikainen painon pudottaja.

Nyt olen saanut pysymään onneksi sisällä vettä, vähän jogurttia ja puuroa. Elämä voittaa, mutta tämä päivä kyllä menee lepäillessä. Viikon liikunnat jäävät siis neljään päivään ja näyttävät tältä:


Totesin muuten perjantaina tallille kävellessä, että myös sinne johtava tie oli jo täysin sula. Ensi viikosta lähtien rupean siis pyöräilemään tallille. Hyvää liikuntaahan tuo yhteensä 10 kilometrin kävely on ollut, mutta pyöräkelit helpottavat huomattavasti elämää mitä tulee ratsastukseen.

Yhtäkkiä tuli mieleen, että minullahan on PCOS. Kyseinen tila todettiin vuonna 2004, mutta vaikka se aina välillä käy mielessäni laihdutuksen kannalta, en ole ajatellut asiaa sen enempää.

PCOS:n oireethan korostuvat mitä enemmän naisella on ylipainoa, ja toisaalta PCOS vaikeuttaa laihduttamista. How sweet is that.

Tavallaan olen tiedostanut, että minun on mahdollisesti vaikeampi laihtua kuin ns. normaalin naisen, mutta olen kieltänyt itseäni käyttämästä PCOS:aa tekosyynä. Olen pelännyt, että käyttäisin sitä pakoreittinä ja rupeaisin piehtaroimaan itsesäälissä, että enhän minä edes voi laihtua, turha siis yrittää.

Olen välillä suominut itseäni, kun muka laihdun liian hitaasti. Välillä tekisi mieli ravistella itseäni hartioista ja sanoa: "Kuule, sinä teet kaiken juuri niin kuin pitääkin."

Olen ollut aina - siis oikeasti aina - iso ja tukeva ja pullea ja kookas ja lihava. Lisäksi minulla on PCOS. Jo lapsena hankittu ylipaino ja ilmeisesti fysiologisista syistä aiheutuvat vaikeudet siitä eroon pääsemiseksi eivät varsinaisesti ole tehneet elämästäni helppoa. Sen vuoksi kaikki tämä mitä olen puolentoista vuoden aikana saavuttanut on minulle aivan uutta. Ei minulla ole koskaan ollut kokemusta siitä, millaista on tuntea itsensä hoikaksi ja viehättäväksi.

Arvostan itseäni nykyään enemmän kuin koskaan uskoin olevan mahdollista. Tekosyyt ovat taakse jäänyttä elämää.

Olen tällä viikolla tehnyt kolme 8,4 kilometrin hölkkälenkkiä, ja juoksukuntoni alkaa viimeinkin palautua. Fiilis juostessa on samankaltainen kuin tammikuussa ennen taukoa, ja kroppa tuntuu löytäneen rentouden ja vapauden juostessa. Polvi ei edelleenkään ole sataprosenttinen, mutta tuntuisi kestävän, kun vain muistan pitää vapaapäiviä ja harrastaa muutakin liikuntaa kuin juoksua.

Tänään jätin polvituen kotiin, sillä käsittääkseni moisista tuista on vain haittaa pidemmän päälle. Ei tuntunut millään lailla pahemmalta kuin tuenkaan kanssa. Ehkä tämä tästä. Ensi viikolla voisin kokeilla juosta saman 11,4 kilometrin lenkin kuin tammikuussa, ja sen perusteella sitten katsoa, joko uskaltaisin kasvattaa matkan kaavailemaani 13 kilometriin. Pitkät matkat voisin ehkä juosta tuen kanssa, mutta tuolle 8,4 kilometrin vakiolenkilleni en enää tukea kelpuuta.

Harmittaa, että sauvakävely on jäämässä vähän unholaan, mutta nuo jäiset tiet saavat ärsytyskertoimeni sen verran korkealle sauvakävellessä, että ei mitään rajaa. Pystyssä pysymisen kannalta juoksu liukkailla keleillä on huomattavasti kävelyä helpompaa!

Polvi ei sittenkään ole parantunut ihan täysin, vaan oireilee aiempaa herkemmin. Tänään olen viettänyt vapaapäivää ja käynyt vain kävellen kaupassa. Huomiseksi olen suunnitellut sauvakävelyä. Onneksi polvi nyt ei sentään niin huonossa kunnossa ole kuin kuukausi sitten, mutta pakottaa joka tapauksessa jonkin verran hillitsemään tahtia.

Etsin netistä ohjeita, joilla saisin oikean reiden etuosaa vahvemmaksi, sillä se kaiketi vähentäisi polven kuormitusta. Polviongelmani takana nimittäin piilee hyvin todennäköisesti muinainen välilevynpullistuma, joka vei oikeasta jalasta lihasvoiman sen verran kauaksi aikaa, että lihakset kärsivät pitkään jatkuneen ontumisen vuoksi. Edelleenkin oikea jalkani on vasenta heikompi, ja polvihan siinä sitten joutuu koetukselle. No, ei auta itku markkinoilla. Löysin netistä hienon ensisijaisesti mummoille ja vaareille tarkoitetun treeniohjeen, jota aion ruveta noudattamaan heti kun saan tuollaisen Thera-Band-nauhan. Tuota lihasharjoittelua voi selkeästi tehdä vaikka Salkkareita katsoessa!

Minä aion juosta puolimaratonin, vaikka se edellyttäisi vähän ylimääräistä vaivannäköä. Selvää on nimittäin se, että puolikuntoisella polvella ei pitkää matkaa lähdetä juoksemaan.

Herkkuhaaste etenee ihan hyvin. Suunnittelin tälle päivälle herkkupäivää, mutta haa, käytän hyväkseni kaikki mahdolliset porsaanreiät ja ostin suklaan ja jätskin sijasta Lidlistä jotain saksalaisia sokeritönkköjä jogurtteja (eurolla neljä!). Pyrin luovimaan pahimman sokerituskahetken läpi yhdellä moisella.

(kuvalähde)

Tänään juoksin!

Olin lähdössä sauvakävelemään, mutta yhtäkkiä tuli fiilis, että tänään haluan taas kokeilla juoksua, joten pakkasin polven polvitukeen ja jätin sauvat kotiin. Pelotti ihan sairaasti ja olin varma, että heti kun otan ensimmäisen juoksuaskeleen oikealla jalalla, polveni sanoo poks ja rusahtaa suurin piirtein halki. Ei poksahtanut eikä rusahtanut, vaan kesti mallikkaasti kuuden kilometrin lenkin.

Olo oli kyllä ihan älyttömän tukkoinen ja kroppa tuntui painavan enemmän kuin koskaan juostessa, mutta siitä se matka taittui. Nyt kannattaa varmaan antaa polven taas hetki huilia, ja pitäytyä sauvakävelyssä, ettei polvi rasitu uudestaan. Mutta ehkäpä voisin viikonloppuna käydä taas varovasti juoksemassa.

Puolimaraton, kyllä täältä vielä tullaan!

Täten julistan, että polvi on aika lailla jees. Eilen tein 5 kilometrin sauvakävelylenkin ilman polvitukea, ja polvi tuntui normaalilta. Tänään kävelin polvituetta yhteensä 10 kilometriä tallilla käynnin yhteydessä eikä polvi sen ihmeempiä valitellut. Ratsastaessa tuntui vähän jännältä keveyssä ravissa, mutta pakkasen takia mentiin Oskun kanssa enimmäkseen käyntiä, joten ei siitä sen kummempaa ongelmaa tullut.

Pakkasten kai pitäisi hellittää ensi viikolla, mikä tarkoittaa, että aion varovasti kokeilla taas juoksemista. Tarkoitus ei ole nyt heti lähteä kaahottamaan jotain 14 kilometrin lenkkiä, vaan ajattelin aloittaa noin viidellä kilometrillä. Siitä sitten hissuksiin eteenpäin. Ja jatkossa aion myös pyhittää lepopäivät aiempaa huolellisemmin.

Olen parin viikon ajan surfannut netissä varmaan kaikilla mahdollisilla polviaiheisilla sivustoilla, ja luulen että olen löytänyt, mikä oikeaa polveani vaivaa.

Ilmiön nimi on kondromalasia, joka tarkoittaa "polvilumpion sisäpinnan rustonpehmenemisestä syntyvää oireistoa". Kondromalasiassa "polvilumpion sisempi rustopinta hankaa reisiluun etuosan uraan, mikä aiheuttaa pehmeällä rustopinnalla rutinaa ja samalla kivun tuntemusta". Oireita ovat esimerkiksi rasituskipu sekä paineentunne polvilumpion seudulla. (Lähde)

Toisen lähteen mukaan kondromalasia "aiheuttaa rutinaa ja kipua varsinkin portaissa (alaspäin meno yleensä kivuliaampaa)."

Oireet ja niiden syntyminen vaikuttavat todella tutuilta! Normaalitilassakin oikea polveni rutisee ajoittain, ja siihen tulee usein tuo paineentunne, joka helpottaa kun taivutan polvea ja naksautan sen. Toisekseen kivut alkoivat kun liikuin tammikuussa aiempaan verrattuna melkoisia kilometrimääriä. Nyt kipukautena nimenomaan tuo portaiden kulkeminen alaspäin on ollut ikäväntuntuista, mutta onneksi sekin on helpottanut lähes normaaliksi.

Muutamalla "kysy asiantuntijalta" -tyyppisellä palstalla kondromalasiasta potevat ovat kyselleet hoidosta, ja aluksi suositellaan ihan vain parin viikon lepoa ja tarvittaessa kipulääkitystä. Leikkaushoitoa ei joko nähdä hyödyllisenä ja vaihtoehtona ainoastaan vaivan pitkittyessä. Eniten ilahdutti, että juoksuharrastukseen viitattiin pelkästään kannattavana, koska se kehittää reisilihaksia, jotka hyväkuntoisina vähentävät polven rasitusta. (Lähteet: Poliklinikka sekä ehdoton suosikkini Bees&Honey.)

Kannustavaa oli myös, että kondromalasiaa kuvattiin nuorten naisten tai alle 30-vuotiaiden vaivana, joka helpottaa iän myötä.

Olen nyt ottanut rennosti parisen viikkoa (oli kaiketi tarkoitus ottaa rennosti liikunnan saralla, mutta jotenkin se rentous on ulottunut myös syömispuolelle...) ja polvi alkaa olla aika lailla normaali. Jopa rappusten kulkeminen alas luonnistuu ilman kummempaa linkkaamista. Olen käyttänyt polvitukea sauvakävelylenkeillä, ja jatkan samalla tavalla varmaan vielä nyt alkavan viikon. Luvassa on melko kylmää säätä, joten siirrän juoksulenkit jonnekin vähän leudoimmille keleille, ja keskityn sauvakävelyyn. Haluan nyt hoitaa tuon polven perusteellisesti kuntoon, minkä lisäksi haluan myös armahtaa hengitysteitäni, sillä ei pakkasella juokseminen niille varsinaisesti hyvää tee. Yleensä olen pakkashölkkien (eli kun pakkasta on ollut 15-20 astetta) jälkeen köhinyt iltaisin.

Puolimaratonharjoittelu on siis toistaiseksi jäissä, mutta toisaalta minulla on hyvin varaa tähän kuukauden viivytykseen. Alkuperäisen suunnitelman mukaanhan minun oli tarkoitus juosta 21 kilometriä toukokuussa, vaikka itse juoksutapahtuma onkin vasta syyskuussa. Eli sinänsä tilanne on hyvä, että voin antaa polven rauhassa toipua ilman että tarvitsee stressata aikatauluista.

Mitä tulee menneen viikon liikuntoihin niin ne näyttivät tältä:


Joku omituinen vapaapäivätrilogia on näköjään eksynyt keskelle viikkoa... No, jos sitä tällä viikolla yrittäisin jättää tuommoiset turhat väliin, sillä noita ei varsinaisesti voi enää luokitella sairaspäiviksikään.

Punnerrushaastetta on takana 13 päivää ja 250 punnerrusta. Edessä on 15 päivää ja toiset 250 punnerrusta. Eli olen hyvin aikataulussa!

Polveni alkaa olla parempaan päin, mikä on ihan mahtavaa! Ei se vielä ole sataprosenttinen, mutta eilen uskaltauduin käymään lyhyen sauvakävelylenkin ja suurin osa matkasta taittui kivuitta. Ajoittain polveen pisti, mutta hidastin sitten tahtia ja yritin vain parhaani mukaan rentoutua, sillä huomasin että mitä enemmän jännitin kroppaa ja odotin kipua, sitä varmemmin polveen myös koski.

Olen levon lisäksi parannellut polvea syömällä päivittäin 1-3 Buranaa (en niinkään kivun vaan tulehduksen taltuttamisen takia), joita minulla on 600 milligramman vahvuisina kokonainen 100 kappaleen purtilo. Kyseiset lääkkeet ovat muinaisjäänne kolmen ja puolen vuoden takaisesta välilevynpullistumasta, mutta tulipahan niillekin nyt sitten käyttöä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että jonkun Buranan syöminen välilevynpullistuman aiheuttamaan hermokipuun on sama kuin yrittäisi taltuttaa kivun perunamuussilla.

Hankin muuten myös neopreenisen polvituen, joka vaikuttaisi olevan ok. Se lämmittää polvea mukavasti ja tukee jonkin verran, ettei polvi pääse muljahtelemaan ihan holtittomasti.

Kävely ja sauvakävely on mielestäni vähän tylsää juoksemiseen verrattuna, mutta eilen olin äärimmäisen onnellinen, kun köpsyttelin neljän kilometrin lenkkini. Tuntui niin hyvältä päästä taas ulkoilemaan ja liikkeelle. Harmittaa vain ihmiset, joilla olisi kaikki maailman terveys liikkua, mutta jokin muu kuin fyysinen este estää heitä tekemästä sitä. Kun itse haluaisi vain päästä juoksemaan ja hiihtämään, niin sellainen tuntuu kamalalta tuhlaukselta.

Viime viikon liikunnat jäivät siis vähän vähiin, mutta tästä noustaan!

No niin! Nyt on uusi haaste julkaistu, eli tässä kuussa aion punnertaa kokonaiset 500 kertaa. Tänään aloitin haasteen urhoollisesti 25 punnerruksella, joista 20 tein polvien varassa. Tyyli on siis vapaa. Pääasiallinen tarkoitus on saada yläkropan treenaamisesta punnertamisen muodossa edes jonkinlainen rutiini, ja 500 punnerruksen kasaan saaminen vaatii jonkinlaista kunnostautumista tässä asiassa, muttei ole millään lailla mahdoton tai ylivoimainen tehtävä. Salainen toive on, että loppukuusta tekisin 25 punnerrusta putkeen ilman polvien apua.

Tässä kuussa unohdan siis kaikki typerät kilometrien haalimiset, sillä siinä touhussa hajoaa vain polvet. Oikea polvi on edelleen vähän kumma. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että polveni on jonkin verran yliliikkuva, sillä se naksuu todella herkästi ja siihen tulee monesti päivässä jonkinlainen paineentunne, joka lähtee naksauttamalla. Vasemmassa polvessa samaa ilmiötä ei ole. Oikea polvi on myös herkempi kaikille väännöille, kierroille ja repäisyille, ja luulenkin että tämänkertainen kipeytyminen alkoi hiihdossa tehtävissä potkuista ja ajoittaisista suksen lipsumisesta, jotka sitten rasittivat hiljalleen polvea. Oman osansa varmasti on tehnyt juokseminen epätasaisilla, upottavilla ja kaltevilla pinnoilla, sillä talvi nyt on talvi eikä tasainen alusta ole joka lenkillä itsestäänselvyys. Lopputulos oli kipeytyminen loppukuussa. Tänään kävin sauvakävelemässä ja samalla linjalla jatketaan, kunhan polvi alkaa tuntua taas paremmalta. Päätin myös hankkia polvituen, sillä toivon, että se auttaisi tukemaan polvea juuri noissa äkillisissä kierroissa ynnä muissa rasittavissa jutuissa.

Tammikuun liikunnat on nyt liikuttu, ja teinkin niistä yhteenvedon. 200 kilometrin liikuntahaasteen suoritin menestyksekkäästi, sillä kaiken kaikkiaan kilometrejä kertyi 291,5! Sain melkein 300 kilometrin rajan rikki, mutta loppukuun polviongelmat ja yleinen laiskuus tekivät tehtävänsä kriittisellä hetkellä. Toisaalta tuo mainittu polven reistaaminen johtunee siitä, että yhdessä vaiheessa innostuin kilometrien haalimisesta vähän liikaa ja pistin ilmeisesti kehoni liian koville.

Liikunnat koostuivat kokonaisuudessaan seuraavasti:

- juoksu 122,8 km
- hiihto 103,2 km
- kävely 65,5 km
- ratsastus 6 h 10 min

Paino laski kuukauden aikana 81,6 kilosta (5.1.) 79,8 kiloon (26.1) eli aivan loistava tulos! Tosin katsotaan nyt sitten keskiviikkona, mistä lukemista helmikuussa startataan... lol.

Harmillista on se, että joudun nyt jonkin aikaa varomaan oikeaa polveani. Se ei varsinaisesti ole kiittänyt eilisen ja tämän päivän juoksulenkeistä, joten siirrän suosiolla 14 kilometrin hölkät ensi viikkoon, ja otan tämän viikon kevennetysti. Huomiseksi olen kaavaillut pitkästä aikaa sauvakävelyä, ja keskiviikkona menen miesystäväni kanssa kylpylään synttärieni kunniaksi. Aion lillua porealtaissa sydämeni kyllyydestä ja toivoa polven ihmeparantumista poreiden hellässä huomassa. Torstaina voisin taas käydä sauvakävelemässä ja perjantaina onkin sitten talli- ja kävelypäivä. Viikonloppuna ehkä kokeilen tunnin hölkkälenkkiä riippuen siitä, miltä polvi silloin tuntuu.

Olen viimeksi käynyt uimassa viime syyskuussa, jolloin painoin noin seitsemän kiloa enemmän kuin nyt. Sovitin tänä aamuna uikkareita keskiviikkoa varten, ja oli ihanaa huomata, miten tankini istuu ja sopii paljon paremmin päälleni kuin aiemmin! Vielä en siis rohkene lähteä uimaan bikineissä, mutta eiköhän sekin päivä vielä viimeistään kesällä koita. Otin pitkästä aikaa itsestäni edistymiskuvankin:

Kuvien välillä on siis 5 kuukautta ja 7 kiloa, ja on niissä huomattavissa sopivasti eroa (paitsi siivoustaidoissa). Vatsa ja käsivarret ainakin ovat kutistuneet. Kiehtova yksityiskohta vasemmassa kuvassa on se, että uima-asun alaosa on kokoa 46/48, hah. Läski on saattanut sulaa, mutta ei ainakaan ahterista.

Olen muuten huomannut, että laihtumisen myötä minun on ollut helpompi suhtautua ylipainooni ja XL-kokoiseen takalistooni huumorilla. Se helpottaa kummasti, kun oma ulkomuoto ei enää nosta kyyneleitä silmiin vaan sille voi välillä jopa hihitellä.

En ehtinyt eilen muuta kuin päivittää vasempaan laitaan uuden painolukeman, joka siis todellakin on 79,8 kiloa! Voi taivas sentään, minä tein sen: onnistuin pudottamaan painoa viime viikosta 800 grammaa ja sain painoni 80 kilon alle. Eilen oli päivä, josta olin unelmoinut niin kauan ja jota en ollut oikeastaan uskonut koskaan enää näkeväni. Kuten aiemmin mainitsin minulla ei ole selkeää muistikuvaa, milloin painoni olisi viimeksi alkanut seiskalla. Tämän viikon tavoite on minulle aika ison pudotuksen jälkeen vakauttaa paino alle kahdeksankymmenen kilon ja siitä sitten vähitellen lähteä hinautumaan kohti painoindeksiä 25. Jonne muuten on matkaa enää 1,4 kiloa, aww!

Yksi juttu liikuntoihin liittyen. Aion helmikuussa ottaa viikko-ohjelmaani mukaan toisen vapaapäivän, joka sijoittuu luultavasti joko lauantaihin tai sunnuntaihin. Huomasin nimittäin alkuviikosta, että kehoni alkaa olla aika uupunut. Olen liikkunut tässä kuussa järjettömän isoja määriä verrattuna esimerkiksi joulukuun liikuntoihin, ja mennyt ainoastaan yhden vapaapäivän voimin. Lisäksi olen onnistunut saamaan oikean polveni jotenkin jännäksi, sillä maanantaista lähtien se ei ole oikein arvostanut kiertoliikkeitä ja on ollut muutenkin omituinen. Tunne on erilainen kuin juoksun aikoinaan aiheuttamat polvisäryt, ja luulenkin että nyt on kyse, öh, hieman alkeellisen hiihtotekniikan aiheuttamista ongelmista, sillä polven oireilu tuntuu erityisesti hiihtäessä. Ajattelin siis pitää ainakin tämän loppuviikon taukoa hiihdosta ja käydä sen sijaan enemmän juoksemassa. (Ah juoksu, tuo polville kaikkein armollisin liikuntamuoto.)

Minulla on muuten alustavasti mietittynä uusi haaste helmikuuksi. Aion elvyttää henkiin rakkaan punnerruksen, jota viime vuoden puolella harrastin milloin nyt sattui huvittamaan. Tavoite on saada vähän ryhtiä ja voimaa noihin allihenkareihin.

Kävin 8,4 kilometrin hölkkälenkin ja nyt on hyvä olo. Ulkona oli pikkupakkanen ja tiet olivat jään ja lumen peitossa. Hyvin siellä kuitenkin pystyssä pysyi eivätkä lenkkarit lipsuneet oikeastaan lainkaan. Alkukävely ja ensimmäinen hölkkäkilometri menivät vähän hytistessä, mutta melko nopeasti veri alkoi kiertää kunnolla ja tuli mukavan lämmin.

Vasen jalka toimi lähes moitteetta. Reisilihas ja polvi kiroilivat välillä hieman, jolloin korjasin askellustani ja keskityin juoksemaan enemmän myös oikean jalan varassa. On tämä kyllä sinänsä ihan älytöntä, että vielä kolme vuotta välilevynpullistuman jälkeen juoksen ja kävelen ihan miten sattuu. No, nyt sentään pystyn juoksemaan, kun kolme vuotta sitten oikea jalkateräni oli täysin voimaton, etten pystynyt ponnistamaan sillä lainkaan. Sinänsä ajoittaiset polvi- ja lihassäryt ovat pientä siihen verrattuna, miten asiat joskus olivat.

Huomenna käyn sauvakävelemässä ja keskiviikkona pidän vapaapäivän, joten polvi ja reisi saavat levätä. Torstaina pyrin taas juoksemaan 7-8 kilometriä.

Olen muuten juossut nyt kolmanneksen juoksuhaasteesta eli 33,3 kilometriä! Huh.

Kävin tänään hölkkäämässä 9,5 kilometriä. Huominen päivä on pyhitetty levolle tai korkeintaan kävelylenkille, sillä vasen reisilihakseni takaa on ihan jumissa. Olen venytellyt ja yrittänyt rentouttaa sitä muun muassa saunassa, ja tuntuuhan tuo nyt vähän paremmalta. Vasen jalkani oireilee aina välillä, sillä kävelyni ja juoksuni on jonkin verran epätasapainossa. Yritän parhaani mukaan opetella etenemään paino tasaisesti molemmilla jaloilla, mutta muinaisen välilevynpullistuman jälkeen varaan jatkuvasti painoani vasemmalle jalalle.

Tällä viikolla juoksukilometrejä kertyi 24,9, joten olen hyvin aikataulussa. Jos vain pysyn terveenä, niin juoksuhaasteen pitäisi onnistua.