En tiedä, mitä menneen viikon aikana oikein on tapahtunut, mutta tänään vaaka näytti lukemaa 90,1 eli alaspäin on menty puolen kilon verran, ihanaa! Painoindeksikin vajoaa hitaasti mutta näköjään suhteellisen varmasti ja on nyt 28,8. Kyl tää tästä.

Ensi viikolla pyrin saamaan tuon maagisen 90 kilon rajan rikki. Joka tapauksessa mahtavaa on se, että vuodenvaihteen kurjat kilot on nyt käytännössä ravistettu pois (marraskussa painoin melko lailla tasan 90 kg eli suunnilleen saman verran kuin nyt) ja voin jatkaa siitä mihin syksyllä jäinkin.

Olo on mahtava!

Herkuton viikko alkoikin eilen todella mallikkaasti noin kymmenen Kaatissäkki-karkin voimin! Pelattiin miesystävän kanssa lautapeliä, ja rupesin murjottamaan, kun tunsin kokeneeni suurta vääryyttä. Miesparka sitten lepytteli muutamalla karkilla.

No ei se mitään. Tämä päivä on ollut menestyksekäs. Kävin äsken vajaan tunnin lenkillä, josta juoksin 30 minuuttia, ja juoksinkin huomattavasti reippaampaa tahtia kuin aiemmin. Kintut tuntuivat olevan täynnä virtaa eikä lihaksissa ollut minkäänlaista kolotusta eikä jäykkyyttä. Teki hyvää päälle juosta tuollainen lyhyempi aika hieman kovemmalla temmolla.

Iltaa menee saunan, telkkarin ja ehkä gradunkin parissa, jos saan jonkun mystisen tarmopuuskan.

Nyt sain päähänpiston. Pyrin olemaan tämän viikon syömättä kaikkea sitä sokerirasvaroskaa, josta saan vain huonon olon. Sunnuntai-iltana sitten katsotaan, mitä kokeilu teki mielelle ja kropalle.

Ja en halua ajatella tätä sellaisena touhuna, että kiellän viikon ajan itseltäni kaiken, vaan ennemminkin hemmottelen kehoani ja päätäni jättämällä pois kaiken sen, joka tuo minulle vain väliaikaista tyydytystä ja muka hyvää oloa.

Tiivistettynä, tällä viikolla ei vietetä laatuaikaa keksien, karkin, jäätelön eikä suklaan kanssa. Hyvää ruokaa sen sijaan on sallittua ellei jopa suotavaa nauttia.

Iik, saa nähdä, miten person naisen käy!

Puuh, takana reilun viikon verran ihmissuhdedraamaa, johon en ollut lainkaan osannut varautua. Eihän siinä laihduttajalla mikään tolkku enää kyennyt seuraamaan perässä, ja viikko onkin mennyt enemmän tai vähemmän syöpöttelessä, mutta luojan kiitos sentään siitä, että jokusen kerran lenkilläkin olen käynyt.

Nyt kuitenkin vaikuttaisi siltä, että ihmissuhderintamalla on taas seesteisempää, joten ei kai tässä enää ole mitään tekosyitä syömingeille, vaan vanha kunnon konsepti "enemmän liikuntaa ja herkkuja kahdesti viikossa" astukoon jälleen esiin. Perkele.

Käsittämättömän helppoa oli antaa vanhojen tapojen lipua jälleen osaksi arkea. Nukkuva peto olikin vain torkuilla.

Kaipa tästä jotain taas oppi, toivottavasti ainakin.

Uih. Henkisesti karmean paha, yksinäinen ja turvaton olo syitä sen kummemmin erittelemättä. Mutta jälleen kerran tällaisen henkisen alhon keskellä tunnen valtavaa halua syödä, syödä ja syödä. Onneksi kaapit ovat herkuista tyhjillään (ihan niin kuin minulta koskaan mitään herkkuja voisi kaapista löytyä, kun syön ne heti kun ostoskassista ulos saan), ja olo on sen verran tasapainoton, etten kykene lähtemään ihmisten ilmoille edes sen vertaa, että kävelisin kymmeneen asti auki olevaan lähikauppaan.

Tuskallista on se, ettei minua voisi vähempää tällä hetkellä kiinnostaa, laihdunko vai en. Haluaisin vain syödä.

Toivottavasti huominen on parempi päivä.

Yäk, kävin aivan liian pienin energiavaroin aivan liian pitkällä lenkillä (95 min), josta sitten hulluuksissani hölkkäsin 68 minuuttia. Juoksun jälkeen tulikin ihan karsea olo ja oksetti, ja nyt kotonakin heikottaa hieman vaikka join kolme mukillista vettä ja kiskaisin ensiapuna mandariinin kitaan.

Ruokaa pitäisi päästä mahdollisimman pian laittamaan, jotta saan itseni tolkkuihini, mutta tiskipöytä on hurjassa kunnossa. Mutta ei kai tässä muu auta, kuin kaivella joku kattila esiin pestäväksi, jotta saan makaronit kiehumaan.

Mutta olkoon tämä opetukseksi, että en enää kuuna päivänä lähde lenkille, ellen ole ennen sitä syönyt tarpeeksi ruokaa. Grumph.

Päätin, etten tänään mene lähellekään mitään kauppaa, vaikka margariini onkin melkein lopussa. Syön sitten ruisleipäni vaikka ilman levitettä, mutta päätin että herkutteluputki katkeaa tänään, enkä ota sitä riskiä, että kauppareissulla haaviini tarttuisi suklaata tai jätskiä. Huomenna on luultavasti pakko käydä kaupassa, mutta ehkä siihen mennessä mieleni on jälleen vahvempi.

Jotenkin vätkyläolo. Saa nähdä, tuleeko juoksemisesta tänään mitään. Ehkä käyn vain kävelylenkillä. Oikeata polveani kolottaa jonkin verran, ja odotankin hieman kauhulla, miten kinttuni kestävät jään alta paljastuvan asfaltin. Syksyllä pari viikkoa siitä kun olin aloittanut juoksemaan, polveni kipeytyivät. Annoin niiden toipua hetken aikaa, juoksin pelkästään hiekkateillä ja nurmikolla ja ostin juoksulenkkarit. Ja polvet pysyivät kunnossa. Uudesta asuinympäristöstäni en vielä ole löytänyt sopivia hiekkateitä (ehkä osittain siitä syystä, että joka paikka on lumen ja jään peitossa), mutta mikäli polveni alkavat asfalttijuoksun takia oireilla uudestaan, jotain on pakko tehdä.

Löysin kirjoittamiani tuntemuksia, jotka on päivätty 30.12.2009. Kirjoitin kurjasta olostani tajuttuani, että olin jälleen päästänyt itseni lihomaan.

"Sinä mitätön luuseri. Luulitko oikeasti pystyväsi laihtumaan ja elämään terveellisesti? Luulitko oikeasti, että sinusta olisi siihen?"

"Tunnen itseni väsyneeksi, apeaksi, surulliseksi, turvonneeksi. Sanalla sanoen hirveäksi. Olen hirviö, jättimäinen ihmiskuvatus."

"Tunnen jälleen pettäneeni itseni. Tappavani itseäni sisältäpäin."

Vaikka painoni onkin pudonnut, pelkään että menetän taas otteeni. Mutta en voi antaa sen tapahtua, koska en missään nimessä halua pääni sisälle tuota samaa tunnetta, joka minulla vuodenvaihteessa oli.

Iski hirveä vimma saada paino alle 90 kilon rajapyykin. Tätä on tietysti hyvä pohtia samana iltana vain muutama tunti sen jälkeen kun vatsaan sujahti sulavasti 0,9 litran Aino Ihana Maitosuklaa -jätskitonkka. Viikon ajan "herkkuilta kahdesti viikossa" -mantra on kokenut kovia, ja pitäisikin lopettaa tämä herkkukierre heti alkuunsa. Sillä ei tässä elämässä muuten mitään 90 kiloa koskaan aliteta.

You stupid girl.

Oi, ihanaa. Paino oli laskenut viime keskiviikosta, sillä vaaka näytti äsken 90,6 kilogrammaa, eli pääsin kuin pääsinkin painoindeksissä alle kahdenkymmenenyhdeksän. Olkoonkin, että pudotusta oli vain parisataa grammaa, mutta suunta on oikea ja olen oikeasti tyytyväinen ja onnellinen!

Totta kai laihtuisin mielelläni viikossa sen kilon tai enemmän, mutta tämä laihdutustahti vaikuttaisi pitävän pääni kunnossa, ja pitkällä tähtäimellä se on elintärkeää, jotta onnistun muuttamaan lopullisesti elämäntapojani sekä syömisen että liikunnan suhteen.

Eilen kävin suunnitelmieni mukaisesti juoksemassa ja sekuntikello eli jälleen omaa elämäänsä, mutta hölkkäilin arviolta noin 35 minuuttia. Illalla mussutin hieman suklaata ja saunoin miesystävän kanssa. Gradukin eteni.

Parasta.

Oli omituinen viikonloppu. Tuli juotua, jonkin verran syötyä sekä kärsittyä krapulasta ja ihmissuhdedraamasta, joka tuntuu edelleen ihan käsittämättömältä.

No! Olin varma, että olen lihonut vähintään sata kiloa, mutta ainakin tänä aamuna vaaka vaikutti yhteistyökelpoiselta ja näytti vain 200 grammaa lisäystä viime keskiviikon punnitukseen. Huomenna tulevat sitten viralliset läskilukemat.

Tänään aion palautella itseäni arkeen, ja suunnitelmissa on käydä lenkillä ja sen aikana hölkätä noin puoli tuntia.

Urph, alkoholi ei sovi minulle kyllä lainkaan. Senpä takia juonkin sitä keskimäärin noin 4-6 kuukauden välein.

Kokeilin kaksia vaatekaappiini mystisesti kerääntyneitä koon 44 housupareja, ja voi elämän kiesus sentään taas mikä reality check. Takalistoni ON iso! Niin iso, että ei tässä oikein voi muuta kuin nauraa. Toisista housuista sain napin ja vetoketjun kiinni, mutta tuntui, että housut jäivät takamuksen kohdalta jotenkin puolitiehen siten, että kankaan ja ihon väliin jäi tilaa, koska housut eivät yksinkertaisesti vain istuneet eivätkä suostuneet enää liikahtamaan senttiäkään ylemmäs, jotta vyötärökaitele takaa olisi osunut oikealle kohdalle. Kangasta olisi saanut takaa olla noin 10 senttiä lisää, jotta se olisi yltänyt järkevälle korkeudelle. Voi argh. Eikä tämä siis ollut mikään matalavyötäröinen malli, vaan ihan normaali. Olenkin huomannut, että käytännössä ainoastaan korkeavyötäröiset housut käyvät minulle, koska muuten ne valuvat viimeistään istuessa puoliväliin persettä, ja vaikka se kovasti muotia tuntuukin olleen esitellä alusvaatekerrastoaan julkisesti kanssaihmisille, niin ei kiitos.

Eli hoikempia ja vähemmän "bad jeans" -päiviä odotellessa. Siihen asti hameet ovat ystäväni, mikäli kelit vain sallivat.

Ounastelin viikonloppuna, että kesään mennessä juoksen 60 minuuttia yhteen menoon, mutta en kyllä osannut kuvitella, että se päivä olisi koittanut näin pian! Tänään siis juoksin tunnin ja olo on ihan pöllähtänyt, sillä eihän tällaisen edes pitäisi olla mahdollista, että minä, siis minä, juoksisin moisen ajan. Ehkä vuodessa yhteensä mutta että kerralla?

Uskollinen sekuntikelloni tietystikin oli jännittävällä päällä, sillä kun noin puolen tunnin juoksun jälkeen katsoin sitä, numerot näyttivät nollaa vaikka todistetusti olin napsauttanut sen päälle aiemmin. Juoksin samaa reittiä kuin viime viikolla kun juoksin 45 minuuttia, joten kun saavuin siihen kohtaan, jossa kyseisellä kerralla olin siirtynyt kävelemään, laitoin sekuntikellon päälle, ja tällä kertaa se toimi moiteettomasti. Juoksin siitä vielä vajaa 18 minuuttia, jotta varmasti sain sen tunnin täyteen.

Kun sitten vaihdoin kävelyyn niinkin sopivasti nimetyn tien kuin Saavutustenkadun kohdalla, tunsin miten kasvoilleni nousi typerä hymy ja hetken päästä melkein purskahdin itkuun, mutta sain sentään kasattua itseäni sen verran, etten ruvennut keskellä katua parkumaan. Olin ja olen niin järjettömän ylpeä itsestäni, etten edes tajua.

Juoksun jälkeen kävelin noin 20 minuutin loppumatkan kotiin voitonriemuisin askelin, ja näin ollen kokonaiskestoa lenkille tuli vajaa puolitoista tuntia.

Itsensä ylittäminen tuntuu hienolta.

Vaaka näytti tänään 90,8 kilogrammaa eli 300 grammaa vähemmän kuin viikko sitten. Loistavaa, loistavaa! Painoindeksi on nyt tasan 29, joten ehkäpä jo ensi viikolla saisin ensimmäisen kokonaisluvun sillä saralla rikki. Toinen suuri virstanpylväs on 90 kilon haamurajan rikkominen mahdollisesti jokusen viikon sisällä. Viime syksynä pääsin juurikin tuohon 90 kiloon, kunnes rupesin taas laiskottelemaan ja ahtamaan kaksin käsin herkkuja kitaani. Tällä kertaa ajattelin hoitaa homman toisin.

Hämmentävää, mitä parin kilon pudotus voi tehdä mielelle. Ensinnäkin koen valtavaa onnistumista siitä, että olen kyennyt jatkamaan syksyllä aloittamaani matkaa, vaikka otinkin vuodenvaihteessa takapakkia muutaman kilon verran. Toisekseen, pudotetut kilot näkyvät kehossani: vyötäröltäni on selkeästi kadonnut jotain ja reiteni ovat juoksemisen myötä kiinteytyneet silminnähden, kun kaiken maailman töhnä on lähtenyt livohkaan ihon alta. Olen taas tyytyväisempi katsoessani peiliin ja se jos mikä tekee päälle hyvää. Matkaahan tässä on vielä jäljellä, mutta hyvän olon lisääntyminen ei siitä ainakaan vaikeampaa tee.

Olin viikonlopun jotenkin lamaantunut. Olo oli voimaton ja "ei helvetti, mikään ei huvita" -olotilan sävyttämä. En juurikaan liikkunut, mutta en myöskään syönyt mitään sokeripommeja, mikä on positiivista. Olen tänään yrittänyt saada itseäni taas vauhtiin paneutumalla gradua varten tehtävän tekstianalyysin pariin. Äsken pakotin itseni juoksulenkille, ja melko vaivattomasti hölkkäilinkin 35 minuutin pätkän. Ilma oli kirpeä ja tiet liukkaat, mutta olo vaikuttaisi parantuneen.

Edit: Unohdin mainita, että juoksin ylös sen mäen, joka reilu viikko sitten lauantaina hyydytti minut kesken matkan! Tänään se oli kuitenkin mäki, joka kukistui. Ihanaa oli jälleen kerran huomata, miten raskaamman osuuden jälkeen tasaiselle pätkälle siirryttyäni hengitys tasaantui nopeasti, eikä minun tarvinnut jäädä paikoilleni haukkomaan henkeä kuin kuolemankielissä riutuva kala.

Nyt saunaan rentoutumaan.

Eilinen päivä vierähti miesystävän kanssa kaupungilla. Kiepattiin hänen asuntonsa kautta, minkä jälkeen saavuimme kotiini vähän yli kahdeksan illalla. Jostain ihmeellisestä innosta johtuen lähdin vielä lenkille vähän vaille yhdeksän. Kierros oli lyhyehkö, noin 40 minuuttia, mutta juoksin silti 30 minuutin verran. Jaloissa tuntui olevan ihan eri tavalla vauhtia kuin aiemmin ja mielestäni juoksutemponi oli hivenen kovempi kuin mihin olen tottunut. Puoli tuntia taittui suhteellisen helposti. Mukava huomata kunnon, lihasten ja hapenottokyvyn kehittyneen. Eiköhän se 60 minuutin juoksulenkki vielä ennen kesää tule onnistumaan.

Takana on siis päivä, joka sisälsi jäätelöä eikä lainkaan liikuntaa ellei kauppareissua oteta huomioon. Ja olo on ällö! Tuntuu, että koko keho tursuaa käyttämätöntä energiaa. Täytyy sanoa, että eilen oli huomattavasti parempi fiilis kevyemmän syömisen ja juoksulenkin myötä. Kyllähän vapaapäivät ovat tärkeitä elleivät jopa välttämättömiä, mutta ehkäpä tämä päivä osoittaa, että olisin valmis siirtymään jopa hieman pienempiin jäätelöannoksiin kuin siihen 0,9 litran purnukkaan. Ensi viikolla voisin testata, selviäisinkö kahdesta luvallisesta herkkupäivästäni 500 kalorin herkuilla per päivä. Samalla voisin itse asiassa kokeilla olla kokonaan ilman jäätelöä ja syödä noina herkkupäivinä esim. 100 gramman suklaalevyt. Voisin hifistellä ja ostaa niitä mainioita Fazerin Nordic Gourmet -suklaita. Niissä kun kuitenkin on yli puolet vähemmän energiaa kuin ikuisuuspaheessani Aino Ihana Maitosuklaa -jäätelössä.

Tänään vietän enimmäkseen rentoilupäivän. Selkä on hieman kipeä eilisestä lenkkeilyurakasta, ja tämä päivä onkin omistettu erinäisille tv-sarjoille ja jäätelölle. Jossain vaiheessa käyn kauppakeskuksessa ostamassa ruokaa, joten siinä tulee yhteensä noin reilun puolen tunnin edestä ulkoilua.

Todella hyvä mieli painon suhteen, sillä olen enää vain noin kilon päässä marraskuun lukemista. Vuodenvaihteessahan onnistuin liikkumattomuudella ja mässäilyllä lihomaan kolme kiloa. Niistä on nyt kaksi karistettu pois.

Kävin tänään 70 minuutin lenkillä, josta juoksin 45 minuuttia! Joskus helmikuussa sain räävittyä kasaan 40 minuutin juoksuosuuden, mutta tämän päivän suoritus on tähän mennessä ehdottomasti huikein. Jännä oli huomata, miten noin 30 minuutin kohdalla kroppa rupesi toimimaan ja kolotus ja jäykkyys katosi lihaksista. Juoksin myös pitkästä aikaa ilman musiikkia, ja yhtäkkiä ihmetyksekseni tajusin, että juostessa hengitykseni kuulostaa normaalilta, eikä minua enää niin helposti erehdy pitämään viimeisiään vetelevänä höyryveturina. Totta kai ylämäissä hengitys kiihtyi ja lihakset huusivat armoa, mutta tasaisessa maastossa ja alamäkiosuuksilla askelluksessa oli eräänlaista helpoutta ja voimaa, jotakin automaattista. Enää ei tarvitse keskittyä siihen, että jaksaa vielä yhden askelen, tai siihen, että saa kunnolla hengitettyä.

Mässäilyhimokin on laantunut. Illat eivät enää mene kärvistellessä sokerintuskassa. Luulen, että tähän auttaa valtavasti se, etten ole millään nollatoleranssilla, vaan sallin ne pari herkutteluiltaa viikossa ja vaikuttaisi siltä, että myös kykenen ne siinä parissa illassa pitämään enkä repsahtele mihinkään ahmimisputkiin. Toisaalta kohdallani myös liikunta hillitsee ruokahalua, joten sekin on hyvin mahdollisesti osasyynä vähentyneeseen herkuntarpeeseeni.

Mutta tällä hetkellä olo on mahtava ja luottavainen sen suhteen, että onnistun!

Tein tällaisen hienon etanajutun, joka on tarkoitus päivittää jokaisen punnituksen yhteydessä. Olisin laittanut tämän sivupalkkiin, mutta eihän mokoma peijakas edes pienemmässä muodossa sinne mahtunut. Liian leveitä kaikki tyynni.

Edit: No niin! Olinpas noheva, ja laitoin etanan alapalkkiin. Mutta olkoon tämä seuranta myös löydettävissä etana-tunnisteen alta.

Uuh ja ooh. Tästä se sitten lähtee, nimittäin läski. Vaikuttaisi siltä, että viime syksyn reseptini ei ole menettänyt puolessa vuodessa tehoaan. Vaaka näytti tänään pudotusta lähtöpainosta 1,6 kiloa eli painan nyt 91,1 kiloa ja painoindeksikin notkahti alaspäin jokusen pykälän lukemaan 29,1.

Oikealla tiellä siis ollaan.

Tänään on ollut rento päivä. Heräsin joskus yhdentoista maissa, mutta jokusen tunnin hereillä oltuani oli pakko mennä uudestaan vällyjen väliin, kun ramaisi niin tajuttomasti. Liekö eilinen juoksupitoinen lenkki + sauna + jäätelö -yhdistelmä vienyt mehut. Heräsin sitten joskus neljän maissa, kun putkimies soitti ovikelloa, oli tulossa korjaamaan valuvaa vessanpyttyäni.

Sain sitten lopulta itseni elävien kirjoihin syötyäni kasvispyöryköitä, riisiä ja vihanneksia. Suunnittelin hieman graduni analyysiosiota ja kuuden maissa jopa kävin 45 minuutin kävelylenkillä. Huomaa kyllä miten aurinko päivällä lämmittää, sillä tuohon aikaan aurinko oli jo painunut horisontin taa ja ilma tuntui kirpeältä.

Purin viimeisen muuttolaatikonkin ja kävin viemässä tyhjiä banaanilaatikoita varastoon. Toivottavasti nukkumaanmeno ei veny aivan vietävästi, sillä tällä hetkellä ei juurikaan väsytä. Ehkäpä innostun vielä vähän graduani työstämään. Tai sitten en.

Huomenna on viikkopunnituksen aika, kauhistuttaa melkein.

Ilmeisesti toissapäiväinen juoksulenkki aukaisi paikkoja, sillä tänään juokseminen luonnistui jo huomattavasti paremmin. Valitsin tällä kertaa reitin, joka oli sopivan tasaista maastoa, vaikka jokunen sopivasti sykettä nostava mäki eteen sattuikin. Juoksin yhtämittaisesti 36 minuuttia ja olo on tosi hyvä. Olen äärimmäisen ylpeä itsestäni, enkä vieläkään kunnolla sisäistä sitä, että puolen vuoden takainen minäni, joka hädin tuskin jaksoi juosta viittäkään minuuttia, käy nyt tunnin lenkeillä, joista vähintään puolet koostuu juoksusta.

Today is a good day to be me.

Minulla on tällä hetkellä kahdet farkut, joita periaatteessa pystyn käyttämään. Toiset niistä ovat kokoa 44, ja ne ovat hajoamispisteessä reisien sisäpinnoilta, joten niiden käyttöaste on kääntäen verrannollinen reikien suurenemiseen. Toiset farkkuni ovat kokoa 46 ja ne ovat oikeastaan ainoat käyttöhousuni tällä hetkellä. Ne ovat jonkin verran isot takapuolen ja vyötärön kohdalta, mutta ajavat asiansa.

Unelmoin jatkuvasti siitä päivästä, kun voin kävellä vaatekauppaan ja napata rekistä koon 40 tai 42 housut ja huomata sovituskopissa, että ne mahtuvat ylleni ja jopa näyttävät hyvältä.

Lähden kohta juoksulenkille. Raporttia seurannee perästä, jymähdinkö jälleen ylämäkeen vai loistanko kilpaa auringon kanssa kukkulan kuningattarena. Vai käykö niin, että kierrän koko nyppylän. Etukäteissuunnittelun avullahan todistetusti pääsee vähemmällä.

Kävin eilen juoksemassa ja löysinkin hyviä ja rauhallisia teitä, joilla jolkotella. Jossain vaiheessa eksyin ylämäkeen, joka vei voiton kunnostani ja jouduin siirtymään kävelyyn noin 20 minuuttia juostuani. Olo oli omituinen, sillä en ole kertaakaan joutunut "luovuttamaan" kesken juoksun sen jälkeen, kun syyskuussa aloin kuntoani kohottamaan. No, kävelin jokusen minuutin ja jatkoin sitten juosten ja loppujen lopuksi lenkin aikana juoksin yhteensä noin 35 minuuttia. Tyytyväinen olen siihen, että vaikka kunto niin sanotusti yhdessä vaiheessa loppui kesken, sain kuitenkin jatkettua juoksemista enkä tyytynyt pelkkään kävelyyn. Kokonaislenkille tuli ajallisesti mittaa noin 55 minuuttia. Juoksun jälkeen tykkään aina kävellä parikymmentä minuuttia rauhalliseen tahtiin.

Kunto on varmaankin laskenut syksystä jonkin verran, kun en ole kunnolla lenkkeillyt talven pimeimpien kuukausien aikana. Mutta nyt on taas paremmat kelit, joten eiköhän se tästä. Muuttokankeus alkaa hellittää, olo on kevyempi ja aineenvaihduntakin vaikuttaisi toimivan. Jännityksellä odotan ensi keskiviikkoa ja vaa'an lukemia.

Ajattelin palkita itseäni jotenkin aina kun ohitan BMI:ssä kokonaisluvun. Tämä pätee vain alaspäin mentäessä. En vain oikein tiedä, miten palkitsisin itseäni. Ensimmäisenä mieleeni tulee jäätelö, mutta jotenkin pitäisi siitäkin tavasta oppia pois, että juhlistaa kaikkea syömällä.

Suurten lupauksieni mukaisesti kapusin tänään vaa'alle. Viikon saldona ei suinkaan ole laihtumista vaan "lihomista" kokonaisen 100 gramman verran. Paino siis nyt 92,8 kg ja painoindeksi sama kuin viimeksikin eli 29,6. Tulevalla viikolla pyrin lisäämään liikuntaa ja syömään suurin piirtein samalla tavalla kuin menneelläkin viikolla. Matka jatkuu ja toivottavasti viikon päästä vaaka näyttäisi jo hieman miinusta!

Pahin muuttoruljanssi on nyt takana, vaikka laatikot pursuavatkin vielä tavaraa. Maanantaina tuli tehtyä about 16 tunnin kokovartalotreeni huonekaluja ja muuttolaatikoita raahatessa. Selkä meinasi pettää loppuvaiheessa, mutta onneksi ei kyse tainnut olla lihaskipua kummemmasta. Reilu kaksi ja puoli vuotta sitten paskoin selkäni iskiaskuntoon kerrossiivouksella ja loppuvuodesta 2007 kärsin välilevyn pullistumasta, jonka seuraukset näkyvät vieläkin kävelyssäni. Sen vuoksi selkäkivut aina säikäyttävät, mutta tuntuuhan tuo tuosta toipuvan.

Tarkoitus oli mitata paino aina keskiviikkoisin, mutta tämä viikon päätapahtuma siirtyy tällä viikolla huomiseen. Vaaka sekoili aamulla jotain ja luovutin sen tulkitsemisen suhteen. Saa muuten nähdä miten turvoksissa lihakset ovat maanantain jäljiltä.

Ympäristö täällä vaikuttaisi mainiolta lenkkeilyn kannalta. Kunhan tästä muuttokankeudesta tokenen, vedän juoksukengät jalkaan ja pyrin jälleen tekemään juoksemisesta rutiinin.

Tänään maistui jäätelö.