Juhannus oli, juhannus meni. Asuinalue oli hiljainen ja muista ihmisistä tyhjillään, eikä koko viikonlopun aikana rapusta tainnut kuulua ainuttakaan askelta tai ovenkolahdusta. Tunnelma oli hieman aavemainen mutta hieno; tuntui kuin olisin ollut ainut ihminen koko maan päällä miesystäväni lisäksi, jonka kanssa siis nyhjäsin koko juhannuksen kotonani.

Ja kyllä onkin taas syöty! Viime viikon aikana napaan upposi taas laivalasteittain herkkuja, joten toistan tämän ja ensi viikon aikana muutaman viikon takaisen menestykseksi osoittautuneen kokeiluni ja pysyn herkuista erossa ensi keskiviikkoon saakka. Skippasin myös perinteisen keskiviikon läskipunnituksen jo puhtaasti siitäkin syystä, etten halua mennä kauhistelemaan vaa'an lukemia, sillä fyysisesti olo on kuin pallokalalla. Joten jätän vaa'an suosiolla väliin, enkä suotta mene sille ahdistumaan.

Vaa'asta puheenollen. Olen tainnut ruveta pääsemään eroon jatkuvasta vaa'alla ramppaamisesta, mikä on hyvä. Kerkiää välillä stressata muistakin asioista, kun ei tarvitse tuntea pakkomiellettä jonkun hassun sadan gramman heilahtelun kyttäämisestä. Yritän muutenkin keskittyä tulkitsemaan hyvää ja huonoa oloa suoraan kehosta enkä vaa'an lukemien kautta suodatettuna.

Vaaka tarjoili aamulla riemukkaan lukeman: 88,1 kilogrammaa eli pudotusta viime viikosta puoli kiloa. Käsittämätöntä. Painoindeksi on nyt 28,1 eli kokonaisluvun vaihtuminen lähestyy, jei.

Illalla kävin perinteisen 6,5 kilometrin lenkin, josta juoksua jälleen 4,3 kilometriä.

Luottavainen olo.

Kyllä, punnitusta edeltävänä iltana - tai ylipäätänsä - kannattaa syödä puoli pellillistä pannukakkua. (Tein muuten klassiset ja suoritin tämän toimenpiteen samaan aikaan kun katsoin Biggest Loseria.)

Ei muuta. Huomenna tuomio.

Minulla on jo useamman viikon ajan ollut henkisesti raskas olo yksityiselämässäni tapahtuvista seikoista. Olen ollut ja olen edelleen surullinen, ahdistunut, alakuloinen, epätietoinen. Tänään huomasin jälleen kerran miten paha olo herättää syömishimon.

Ruoka on aina ollut minulle se, johon turvautua. Se on ollut uskollinen ystäväni, joka täyttää minut eikä koskaan hylkää. Sisälläni heräsi valtaisa tarve käydä ostamassa kassillinen suklaata, jäätelöä ja keksejä ja viettää ilta sohvannurkassa niitä syöden. Ja unohtaen. Halusin edes hetken aikaa tuntea, mitä on olla kokonainen.

Kävin kaupassa. En ostanut mitään edellä mainituista tuotteista. Mutta oloni ei myöskään ole lainkaan parempi. Minulla ei ole aavistustakaan, millä saisin pois tämän tunteen, johon ennen auttoi syöminen.

Shock Absorberit olivat mainiot, sillä lenkin aikana unohdin, että minulla ylipäätänsä on tissit. Suosittelen tuotetta lämpimästi. Ostamani ovat mallia 5 in 1 Multiway, jonka olkaimia saa viriteltyä ristiin ja rastiin niin paljon kuin vain mielikuvitusta piisaa. Oheinen kuva on pöllitty täältä.

Juoksin lenkkipolun kaksi kertaa ympäri eli yhteensä 8,6 kilometriä. Ensimmäisen kierroksen otin rauhallisesti ja hölkkäilin reitin 38 minuuttiin, ja vaikka se sujuikin kevyesti reiteni olivat hyytymispisteessä koko toisen kierroksen ajan. Huh ja hoh. Hiki vain lensi, mutta lyllersin urheasti toisenkin kierroksen huimaan 42 minuutin aikaan. Yhteensä aikaa tuli siis lenkkipolulla tuhrattua 1 h 20 min ja koko lenkin pituus alku- ja loppukävelyineen oli 1 h 50 min. Jalat olivat kyllä ihan makaronia juoksun jälkeen ja hyvä kun sain hoiperreltua kotiin. Mutta fiilis on hyvä, kannatti!

Seuraavaksi vadelmasmoothieta kitaan ja sen jälkeen saunaan.

Ostin Huuto.netistä huokeaan hintaan (käyttämättömät!) Shock Absorber -urheilurintaliivit, sillä aiemmin käyttämäni muka urheilurintsikat eivät ole olleet aivan täysin juoksuun sopivat. Lähden kohta testaamaan, onko näistä uusista mihinkään, mutta ainakin nyt päällä tuntuvat jämäkiltä ja hyppiessä tissit vaikuttavat pysyvän hyvin paikoillaan.

Olen vieläkin hämmentynyt kahden viikon painonpudotuksestani. Kokonainen kilo katosi jonnekin sen jälkeen kun olin kahdeksan viikkoa jumittanut reilun 89 kilon painossa. Tuntuu kuin olisin saanut hiipuvan motivaationi kertaheitolla takaisin. Nyt vasta tajuan, miten heikoissa kantimissa koko laihdutukseni oli, mutta onneksi puolentoista viikon herkuttomuus tehosi ja pääsin syöpöttelykierteestä irti.

Mutta nyt juoksemaan! Katsotaan, josko innostuisin tänään taas vaihteeksi kiertämään lenkkipolun kahdesti.

Maaliskuun 18. päivä kokeilin vaatekaappini uumenissa majailevia kaksia koon 44 housuja. Ja eiväthän ne silloin istuneet lainkaan. Tänään noista pöksyistä toiset istuvat päälleni lähestulkoon täydellisesti (ja toisetkin mahtuvat ylle huomattavasti helpommin kuin kolme kuukautta sitten). Olen vältellyt kuvieni laittamista tähän blogiin, mutta kyllä 44-kokoisten housujen päälle sujahtaminen on sen luokan merkkitapahtuma, että johan se nyt kuvallisen postauksen ansaitsee. Pahoittelut kämäisestä kuvanlaadusta, en vaan osaa.

Nuokin mustat housut olen ostanut H&M:ltä muistaakseni joskus kolme vuotta sitten. Muistan vain silloin ajatelleeni, että onpas kivat housut, otan nämä vaikkeivat nämä mahdu päälleni ennen kuin olen laihtunut viisi kiloa. No niitä viittä kiloa on näköjään sitten odotettu tähän päivään saakka, sillä koskaan aiemmin en noita housuja ole kyennyt pitämään. Kiehtovaa on se, että olen varmasti noiden vuosien aikana jossain vaiheessa painanut saman verran kuin nyt, mutta housut eivät siitä huolimatta ole mahtuneet. Tämä on jälleen osoitus itselleni, miten juoksu oikeasti muokkaa kroppaani.

Oh, happy day!

En ole koskaan ollut yhtä paniikissa ennen vaa'alle astumista kuin äsken. Tuntui että vatsa kääntyy ympäri ja pelko ja toivo sekoittuivat päässäni yhdeksi myllertäväksi massaksi. Toisaalta tuntui, että olen laihtunut, mutta toisaalta tiesin, etten voi luottaa siihen. Toivoin myös, että olisin saanut painoni alemmaksi kuin kertaakaan tämän projektin aikana, mikä tarkoittaisi yli puolen kilon pudotusta kahden viikon takaiseen lukuun verrattuna.

Ja minä tein sen! Vaaka näytti äsken lukua 88,6 kilogrammaa ja olen niin onnellinen! Pääsin vihdoinkin alle 89 kilon ja selätin siis jumituksen ja ennen kaikkea onnistuin repäisemään itseni alkaneesta syöpöttelykierteestä ja lihomisesta irti! Painoindeksi on nyt 28,3 eli täältä tullaan kahdellakymmenelläseitsemällä alkava lukema.

Sain niin valtavasti motivaatiota ja intoa tästä kilon pudotuksesta kahdessa viikossa, että jaksan taas paremmin eteenpäin ja uskoni siihen, että saavutan vielä jonain päivänä maagisen normaalin painon rajan, alkaa vähitellen palautua.

Jännittää ja pelottaa ja kauhistuttaa huominen punnitus niin että meinaa mennä kuset housuun. Entäs jos en olekaan laihtunut? Entäs jos olen LIHONUT?

Jos ei muuten niin jo pelkästään tämä jonninjoutava stressaus saa kropan ihan solmuun ja aineenvaihdunnan jumiin sekä aiheuttaa historian mahtavimman ödeeman.

Olen onnistunut olemaan kohta viikon ilman kaiken maailman jäätelöitä ja suklaita ja suklaajäätelöitä! Maanantaina söin viikonlopun jäljiltä jääneen viimeisen pannukakkupalasen, mutta muuten tämä yritys palata ruotuun on sujunut suhteellisen mallikkaasti. Jogurttia olen syönyt enemmän kuin tavallisesti, mikä johtunee siitä, että yritän jollain tyydyttää makeannälkää. Onko jogurtti sitten paras vaihtoehto? Mene ja tiedä. Herkutteluhimot ovat oikeastaan syntyneet vain tottumuksesta: "olisipa mukava tässä telkkaria tuijotellessa makostella purnukallinen Aino Ihana Maitosuklaata naamariin".

Jatkan tätä herkuttomuutta keskiviikkoon asti, jolloin on aika kohdata karu totuus vaa'alla. Pelottaa ihan perkeleesti! Toivon niin kovasti, että saisin tämän junnaavan painon taas laskusuuntaan, mutta entäs jos mitään ei tapahdukaan ja aargh. Keskiviikkona sitten katson tilanteen uudestaan, ja todennäköisesti palaan "herkkuja kahdesti viikossa" -metodiini ja vaihteeksi voisin taas pitäytyäkin siinä ilman, että kakkonen muuttuu seiskaksi.

Edellisessä postauksessa pohdin, miten minulle on epäselvää, kenen tai minkä vuoksi laihdutan. Se minulle äskeisellä juoksulenkillä kuitenkin selvisi, että juoksua harrastan vain ja ainoastaan itseni takia. Suurelta osin juokseminen on kytköksissä painonhallintaan, mutta koko ajan enenevissä määrin saan juoksusta voimaa, itsetuntoa ja onnea. Se on yksinkertaisesti henkisen hyvinvointini lähde. Vaa'an lukemat eivät ole juurikaan viime aikoina pienentyneet, mutta juoksu pitää minut pinnalla. Se on niin konkreettinen esimerkki siitä, mitä olen täysin omin voimin saavuttanut, että edes minä en voi sulkea siltä silmiäni. Se tekee minut ylpeäksi itsestäni, ja se saa minut jatkamaan.

Olen alkanut tuntea olevani yksi juoksija muiden juoksijoiden joukossa. Enää minua ei hävetä olla se lenkkipolun kaikkein hitain, koska eihän kukaan ole edes koskaan minulle mitään inhottavaa sanonut asiasta (ei edes se mies, joka kerran ohitti minut ylämäessä kävellen)! Ketään ei oikeasti kiinnosta pätkääkään, vaikka minulta veisi tunnin juosta lenkkipolku ympäri. Hauskaa on myös se, että käytännöllisyys on mennyt häpeilyn edelle, sillä käytän ihan surutta hihattomia paitoja juostessa. Olkootkin puitten siimeksestä vilkkuvat kalvakat allini varoitus muille lenkkeilijöille, että "täältä on läski tulossa, pois alta!", mutta pelkkä ajatus umpinaisesta T-paidasta näillä yli 15 asteen säätiloilla saa minut tikahtumaan istualleni.

Ennen äskeistä juoksulenkkiä silmäni olivat turvoksissa itkemisestä, mikä puolestaan johtui henkilökohtaisista syistä, ja olin täysin valmis ryömimään peiton alle halailemaan tyynyä. Jostain syystä pakotin itseni vetämään lenkkivaatteet ylleni, sillä koskaan en ole jättänyt lähtemättä lenkille sen jälkeen, kun olen moisen asustuksen päälleni saanut. Ja niin lähdin tällakin kerralla, ja olen taas hiukkasen ehjempi.

Olen kimpoillut laihdutusblogista toiseen ja lukenut ihmisten laihdutustarinoita ja -kokemuksia. Meitä painon kanssa kamppailevia on järjettömän paljon, ja silti tuntuu, että välillä olen aivan yksin tämän kaiken läskiahdistuksen ja epätoivon kanssa. Siksi onkin ihana lukea blogeista, miten ihmiset ovat onnistuneet ja tuntevat olonsa hyväksi.

Yksi asia joissakin blogeissa ja kirjoittajissa minua huolestuttaa. Usea blogi on tilkitty täyteen kuvia todella hoikista photoshopatuista tytöistä/nuorista naisista. Kuvien lomaan on kirjoitettu kuvauksia päivän syömisistä, joilla ei tekisi kylläiseksi pientä lintuakaan. Ja usea tällaisen blogin kirjoittaja on joko kahdenkymmenen tai sen alle ikäinen nainen, jolla ei loppujen lopuksi ole ylipainoa nimeksikään jos lainkaan.

Välillä tämän maailman kauneusihanne saa minut itkemään. Ei pelkästään itseni puolesta koska tunnen olevani niin huono ja vääränlainen ja kelvoton tähän maailmaan kokoni vuoksi, vaan kaikkien niiden täysin normaalikokoisten tyttöjen ja naisten takia, jotka luulevat voivansa olla onnellisia ainoastaan Suvi Koposen kokoisina. Ja nyt tunnen olevani tekopyhä, koska itsekin uskon onnen löytyvän alhaisemmasta painoindeksistä. Toisinaan on tuskallista haaveilla hoikemmasta olemuksesta, koska eikö siitä unelmointi ole vain merkki siitä, etten itsekään usko siihen, että jokaisen ihmisen on oikeus olla onnellinen minkä kokoisena tahansa. Miksi alistun siihen, että yhteiskunta saa määrittää sen, milloin ja minkälaisena saan olla tyytyväinen itseeni?

Yritän uskotella itselleni, että laihdutan terveydellisistä syistä. Ja kyllähän se osittain pitääkin paikkaansa, että haluan kohdella kehoani paremmin ja oloni kieltämättä on parempi kun syön kevyemmin ja liikun. Mutta suurimmaksi osaksi haluan laihtua, koska haluan tulla ihailluksi ja hyväksytyksi. Ja tämän yhteiskunnan ja kulttuurin kasvattina olen varma, että en voi olla sitä, jos olen lievästi ylipainoinen.

Tiedän, että tämä on haitallinen ajattelutapa, sillä se tarkoittaa sitä, etten laihduta itseni takia, vaan koska joku muu on asettanut normit, joihin koen olevani (heikosta itsetunnosta johtuen?) pakotettu pyrkimään. Kaiken lisäksi en ole enää varma siitä, mitä minä haluan ja mitä koen yhteiskunnan minulta haluavan. Nämä kaksi eri asiaa ovat sekoittuneet päässäni täysin. Olenko onneton ylipainoisena vain siksi koska yhteiskunta on syöttänyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan päähäni ajatusta siitä, että minussa on jotain vikaa?

Päivitin blogini ulkoasun. Netti on kaiketi pulloillaan mitä hienoimpia ilmaisia sivupohjia, mutta tykkään tästä simppelistä Bloggerin omasta pohjasta, jota sitten hieman muuttelin. Picnikin avulla askartelin kerrassaan komean bannerin, jotta on jotain omaakin mukana.

Kyllä nyt kelpaa laihduttaa.

Keskiviikkoisin on ollut perinteikkään läskipunnituksen vuoro, ja melkein jo kipusinkin vaa'alle uteliaisuudesta, mutta päätin sitten pitäytyä päätöksessäni ja mitata painon vasta viikon päästä.

Jo muutama päivä erossa herkuista on saanut minut tuntemaan oloni terveemmäksi. Aineenvaihdunta toimii huomattavasti mallikkaammin, iho näyttää kirkkaammalta ja turvotus on kadonnut kropasta.

Noudatan suhteellisen terveellistä ruokavaliota enkä usko, että minulla olisi painoni kanssa minkäänlaisia ongelmia, jos vain kykenisin suhtautumaan herkkuihin kohtuudella. En syö lainkaan punaista tai siipikarjan lihaa, juon päivittäin vähintään kaksi litraa vettä, syön ruisleipää jonka päällä käytän kasvisrasvamargariinia, kurkkua ja 12 % sulatejuustoa, perusateriani koostuu kidneypavuista, baby-porkkanoista, tummasta pastata ja pestosta (tietysti syön välillä muutakin, esimerkiksi lohta), käytän alkoholia todella harvoin, juon paljon rasvatonta maitoa, pyrin syömään joka päivä vähintään yhden hedelmän, teen lähes päivittäin hyvänmakuisen mutta terveellisen mansikka- tai vadelmasmoothien.

Perussyömisistäni voisin tietysti karsia vielä juuston ja tuon hemmetin peston, mutta kun se on pastan kanssa niin järjettömän hyvää! (Ja onhan se sentään rasvaa hyvässä muodossa.)

Viime kesänä löysin netistä (en enää muista mistä) tosiaan erään mansikkasmoothien ohjeen, joka on mielestäni hyvä ja joka auttaa helposti proteiinin ja kuidun saannissa. Olen muokannut ohjetta hieman omiin mieltymyksiini sopivammaksi:

1 prk maitorahkaa
150-200 g mansikoita/vadelmia
4 dl maitoa
4 rkl makeutusainetta
1/2 dl vehnäleseitä

Ja sitten kaikki sauvasekoittimella sörsseliksi.

Itse olen aina käyttänyt pakastemarjoja joko suoraan pakastimesta otettuna tai aavistuksen verran sulaneina, jolloin smoothiesta tulee todella raikas. Yritän tuolla myös hillitä pohjatonta jäätelönhimoani onnistuen välillä enemmän ja välillä vähemmän menestyksekkäästi.

Painon lisäksi yritän ruokavaliolla tietysti vaikuttaa myös kolesteroliini ja verenpaineeseeni, jotka reilu vuosi sitten olivat 5,8 ja 130/85 (T: Pohjois-Karjalassa syntynyt ja siellä 19 vuotta asunut). Toivon, että terveellisemmän ruokavalion ja juoksuharrastuksen myötä arvot olisivat lähteneet laskuun, vaikka mitään huimia tuloksia en painon suhteen ole saanutkaan. Jäätelö, keksit ja suklaa tässä enää ne pahimmat peikot ovat, sillä mihinkään suolaisiin paheisiin kuten pitsaan, hampurilaisiin tai sipseihin minulla ei ole minkäänlaisia intohimoja.

Kaikenkaikkiaan olo on tällä hetkellä suhteellisen positiivinen ja seesteinen. Hienoa.

Hyvä olo alkaa palata kroppaan ja sitä mukaa myös mieleen. Päätettyäni olla hetken aikaa erossa herkuista minun on ollut helpompi ja vapaampi olla. Jokaista hetkeä ei tarvitse kuluttaa siihen, kun joko suunnittelen syöpöttelyä tai pohdin jälkeenpäin ettei olisikaan pitänyt syödä. Nyt tuntuu taas siltä, että ehken sittenkään ole tuhoontuomittu vaan saan nostettua itseni jaloilleni hetkellisestä alhostani.

Olen myös kokeillut pari kertaa vauhdin lisäämistä juoksulenkkeihini, sillä minusta on alkanut tuntua, että nykyinen jolkottelutahtini ei enää tunnu tarpeeksi pahalta. Hah hah. Eihän se nyt sovi, että juokseminen tuntuisi pelkästään hyvältä. Tänään ja viime lauantaina kokeilin, mitä saisin kropastani irti, ja käsittämättömän puuskutuksen, polttelevien lihasten ja hikoilun myötä sain kierrettyä jo varsin tutuksi tulleen 4,3 kilometrin lenkkipolun noin 35 minuutissa, kun aiemmin olen kuluttanut reittiin noin 38-40 minuuttia. En ole enää pitkään aikaan juossut sekuntikellon kanssa, joten nuo ajat voivat jonkin verran heittää, sillä perinteisellä rannekellolla on välillä hankala mitata aikaa. Mutta viitisen minuuttia olen siis nipistänyt ajasta pois ja ainakin minun tapauksessani se tuntuu paljolta! On tuntunut hyvältä koetella vähän rajojaan ja uskaltautua pois mukavuusalueelta, jonne olin joksikin aikaa ylirauhallisilla hölkkäilyilläni jymähtänyt. Juoksun jälkeen on ollut mukavaa pitkästä aikaa olla hengästynyt ja koittaa saada eloa tutiseviin kinttuihin.

Välillä tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, sillä näistä juoksujutuista ei pysty mitenkään tunnistamaan vuoden takaista huonokuntoista minääni. Syöpöttelijäminäni sen sijaan on yhä olemassa ja hyvissä voimissaan, ja suoraan sanoen minulla ei ole aavistustakaan, miten saisin sen osan itsessäni muutettua. En tiedä, onko se edes mahdollista. Juoksijan löytäminen minussa oli lastenleikkiä siihen nähden, millaista taistelua olen koko ikäni käynyt ahmattiminäni kanssa ja luulen, että tulen aina käymäänkin. On järjettömän raskasta yrittää suhtautua kohtuudella johonkin, johon on kehittänyt addiktion.

Onhan tämä jo useamman viikon ollut nähtävissä, mutta otteeni on nyt oikeasti lipeämässä ja jos en tee NYT jotain konkreettista, huomaan taas pian olevani 95 kilon painoinen ja laihduttavani jälleen niitä iänikuisia samoja kiloja. Viikko on mennyt natustellessa ja mässyttäessä ihan kaikkea mahdollista ja painon nousu alkaa jo näkyä vyötärölläkin. Hnngh. Voihan video.

Suunnittelin, että seuraavat puolitoista viikkoa keskityn ja tsemppaan täysillä. Karsin turhat herkut oikeasti enkä vain puolitosissani pois ruokavaliostani, lisään hedelmien ja kasvisten syöntiä ja kittaan vettä niin paljon kuin kurkusta alas saan. Ja juoksen, sillä se on henkireikäni ja pitää minut joten kuten pinnalla tämän räpistelyn keskellä. Seuraavat puolitoista viikkoa aion myös pysytellä vaa'asta erossa, sillä tiedän, että sen lukemat vain ahdistaisivat minua entisestään ja kynnys tukahduttaa suru pois syömällä madaltuisi olemattomaksi. Toivon, että tämä kaikki palauttaisi minut taas oikeille raiteille ja jatkaminen olisi jälleen helpompaa.

Olen huomannut viime aikoina myös sen, miten liiallinen syöminen vaikuttaa kropan lisäksi myös mieleeni. Olen ahdistunut, aikaansaamaton ja suruisa. Minua ei kiinnosta hyvinvointini kovinkaan paljoa ja syöminen on sitä mukaa astunut kuvioihin lohduttajana, joka ajaa minua takaisin noidankehään.

Aion jälleen löytää kunnioituksen itseäni ja kehoani kohtaan. Tämä on minun elämäni ja olen sen itselleni velkaa. Minun on aika osoittaa, että ruokaa tärkeämpää minulle on minä.

Vaikka tämä 25-blogi on suhteellisen uusi, olen blogannut maaliskuusta 2006 lähtien. Kaivelin vanhaa blogiani, jossa vuonna 2007 kävin läpi muun muassa silloista laihdutuskuuriani. Löysin seuraavanlaisen taulukon:

04.01. 93,2 kg
08.01. 92,7 kg
21.02. 90,3 kg
26.02. 91,5 kg
06.03. 91,3 kg
14.03. 90,5 kg
28.03. 89,7 kg
04.04. 88,5 kg
11.04. 88,1 kg
18.04. 87,6 kg
25.04. 87,3 kg
02.05. 86,9 kg
09.05. 87,6 kg
16.05. 88,4 kg
30.05. 87,7 kg
06.06. 86,7 kg
13.06. 88,4 kg
20.06. 87,2 kg
27.06. 85,5 kg

Valitettavasti en ollut jättänyt sen kummempia laihdutusvinkkejä itselleni kolmen vuoden päähän, jotta osaisin nyt tehdä samoin, heh. Mutta laitoin nuo luvut tuohon ikään kuin osoituksena itselleni, että olen ennenkin pystynyt tähän. Yhtä kaikki että sittemmin lihoin 10 kiloa takaisin.

Päivämäärän 9.4.2007 alta löysin seuraavanlaisen pätkän:

Minulla on tallessa joku ala- tai yläasteen terveyskortti, jonka mukaan noin kahdeksisen vuotta sitten olen painanut 89,6 kiloa. Niin kauan kuin vain kykenen muistamaan, painoni on haarukoinut suurinpiirtein välillä 87-93.

Tuo on totta. Olen ollut noin 90-kiloinen ikuisuuden. Yllä olevan tekstin mukaan ainakin vuodesta 1999. Välillä mietin, onko minut yksinkertaisesti tarkoitettu olemaan tämän painoinen. Siihen ajatukseen on helppo tukeutua herkkulaarin äärellä. Haluan kuitenkin taistella tätä ajatusta vastaan. Haluan uskoa, ettei minun ole mikään pakko painaa yhdeksääkymmentä kiloa vaan voin painaa vähemmänkin.

Paljon mietittävää. Ja ehkäpä viimeinkin pääsen lähtemään sinne lenkille, jonne minun piti olla lähdössä jo aikoja sitten.

Olen olevinaan ollut kovin kiireinen ja keskiviikon virallinen läskipostauskin jäi tekemättä. Merkkasin viikkolukemat kuitenkin tuonne sivupalkkiin ihan ajallaan vaikka nyt vasta ehdinkin viikottaisen kirjallisen selvityksen tekemään. Paino oli 89,6 kg eli pudotusta se teki 200 grammaa viime viikosta, mutta edelleen painoni on 500 grammaan sen luvun yläpuolella, jossa alimmillaan tämän projektin aikana olen ollut.

En tiedä, onko koivun kukinta saanut oloni ihan veteläksi jo kolmen viikon ajan vai mikä, mutta en ole jaksanut tsempata kunnolla ja syömisetkin ovat edelleen vähän kyseenalaisia. Toivon että tämä kokonaisvaltainen sekä kropan että mielen vireystila lähtisi uuteen nousuun, sillä olen jumittanut tässä 89-90 kilogramman välimaastossa ikuisuuteen verrattavissa olevan ajan. Pelkään ensimmäisen kerran kolmeen kuukauteen, että sittenkin epäonnistun tässä vaikka välillä olen ollut takuuvarma, että saavutan sen mystisen painoindeksin 25. Ja kun minut erottaa unelmastani vaivaiset 11 kiloa, niin se jos mikä turhauttaa.

Päässäni pyörii koko ajan vain ajatus siitä, miten epäonnistun tälläkin kertaa, koska enhän ole koskaan ennenkään onnistunut niin miksi nytkään. Huoh. Jokusen vuoden takaisen laihdutuskuurin aikana sain pudotettua painoni 85 kilogrammaan, mutta nyt sekin lukema näyttää olevan valovuosien päässä.

Lähden joka tapauksessa nyt lenkille etsimään kadonnutta iloa ja intoa. Ovat ne sieltä joskus ennenkin löytyneet.