25

Edellisessä postauksessa pohdin, miten minulle on epäselvää, kenen tai minkä vuoksi laihdutan. Se minulle äskeisellä juoksulenkillä kuitenkin selvisi, että juoksua harrastan vain ja ainoastaan itseni takia. Suurelta osin juokseminen on kytköksissä painonhallintaan, mutta koko ajan enenevissä määrin saan juoksusta voimaa, itsetuntoa ja onnea. Se on yksinkertaisesti henkisen hyvinvointini lähde. Vaa'an lukemat eivät ole juurikaan viime aikoina pienentyneet, mutta juoksu pitää minut pinnalla. Se on niin konkreettinen esimerkki siitä, mitä olen täysin omin voimin saavuttanut, että edes minä en voi sulkea siltä silmiäni. Se tekee minut ylpeäksi itsestäni, ja se saa minut jatkamaan.

Olen alkanut tuntea olevani yksi juoksija muiden juoksijoiden joukossa. Enää minua ei hävetä olla se lenkkipolun kaikkein hitain, koska eihän kukaan ole edes koskaan minulle mitään inhottavaa sanonut asiasta (ei edes se mies, joka kerran ohitti minut ylämäessä kävellen)! Ketään ei oikeasti kiinnosta pätkääkään, vaikka minulta veisi tunnin juosta lenkkipolku ympäri. Hauskaa on myös se, että käytännöllisyys on mennyt häpeilyn edelle, sillä käytän ihan surutta hihattomia paitoja juostessa. Olkootkin puitten siimeksestä vilkkuvat kalvakat allini varoitus muille lenkkeilijöille, että "täältä on läski tulossa, pois alta!", mutta pelkkä ajatus umpinaisesta T-paidasta näillä yli 15 asteen säätiloilla saa minut tikahtumaan istualleni.

Ennen äskeistä juoksulenkkiä silmäni olivat turvoksissa itkemisestä, mikä puolestaan johtui henkilökohtaisista syistä, ja olin täysin valmis ryömimään peiton alle halailemaan tyynyä. Jostain syystä pakotin itseni vetämään lenkkivaatteet ylleni, sillä koskaan en ole jättänyt lähtemättä lenkille sen jälkeen, kun olen moisen asustuksen päälleni saanut. Ja niin lähdin tällakin kerralla, ja olen taas hiukkasen ehjempi.