Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?

Suoraan sanottuna jokainen upea tyyppi, jonka blogiin olen tutustunut, on silmissäni sankari jo pelkästään siitä syystä, että hän on uskaltanut lähteä yrittämään. Mielestäni mikään ei vaadi niin paljon rohkeutta kuin ottaa ensimmäinen askel kohti uutta ja muutosta, ja jo se sinällään on todella inspiroivaa ja auttaa minua omalla matkallani.

Haluan kuitenkin mainita pari blogaajaa, jotka syystä tai toisesta ovat sykähdyttäneet minua erityisen paljon.

Kun aloitin oman blogini kirjoittamisen, löysin melko nopeasti Sontsiksen blogin. Jotenkin pystyin samaistumaan hänen juttuihinsa todella paljon. Sontsis on pitänyt blogitaukoa vuoden alusta, ja toivon, että hänellä on kaikki hyvin. Sontsis, jos luet tätä, niin sinua kaivataan!

Kupariperhosen matkaa on ollut mieletön seurata vierestä. Hän on loistava esimerkki siitä, ettei laihduttamisesta tarvitse tehdä mitään tähtitiedettä. Ei tarvitse noudattaa mitään ihmeellisiä dieettejä tai urheilla hulluna, vaan laihtua voi hyvin perusruokavaliolla. Hänellä on myös realistinen suhtautuminen painon pudottamiseen, ja hän osaa pitää pään kylmänä, vaikkei jokainen viikko näyttäisikään kiloa miinusta. Hänen asenteestaan voi itse kukin - minä mukaanlukien - ottaa oppia. Kupariperhosesta yksinkertaisesti tietää, että hän tulee onnistumaan.

Blueberry on PCOS-kohtalontoverini ja laillani löytänyt riemun ja onnistumisen juoksemisesta. Hänen peräänantamattomuutensa saa myös minut uskomaan, että jumitus voi olla sitkeä, muttei ikuinen. Hän on taistelija, ja rakastan hänen terveellistä suhtautumistaan laihduttamiseen.

TM kamppailee kanssani samojen asioiden parissa, ja olemmepa molemmat käyneet läpi välilevynpullistuman, jonka hirveyttä ei voi tietää ennen kuin sen itse kokee. Tuhkasta nousee kuitenkin feeniks, eikä paska selkä estä ketään kurkottamasta tähtiin.

Tainaan pystyn samaistumaan helposti siksi, että meidän molempien kamppailussa suurin esteemme on oikukas mieli. Monta vuotta kestänyt kieroutunut suhde syömiseen on haastava matkakumppani, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Hitaasti mutta varmasti.

Kanelin kauniista kirjoituksista kuultaa läpi se, mikä on laihduttamisessa kaikkein tärkeintä: matka omaan sisimpään. Kaneli on myös superjuoksija, jonka saavutukset juoksussa saavat minutkin juoksemaan kovempaa ja pidemmälle. Hänestä huokuu muutos, joka tulee kantamaan hänet vielä pitkälle.

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?

Mielestäni vaikka miten monella naisella on upea kroppa, ja esimerkiksi Gossip Girlin Leighton Meester on kertakaikkisen ihana!

Päätin valita tähän kuitenkin kaksi naista, jotka ovat erityisesti sykähdyttäneet minua ja joiden vartaloista olen saanut inspiraatiota omalla matkallani.

Ensimmäinen on tietysti America's Next Top Modelin kymppikauden voittaja Whitney Thompson. Hän vain on yksinkertaisesti mieletön ja kaunis ja upea. Hänellä on samantyyppinen ruumiinrakenne kuin minulla, ja sen vuoksi hän edustaakin minulle realistista mielikuvaa siitä, millainen minäkin voin ja haluan olla kunhan tästä vähän kiinteydyn ja saan lisää itsevarmuutta.

 (kuvalähde)

 (kuvalähde)

(kuvalähde)

Alimmassa kuvassa vasemmalla on niin ikään Huippiksen voittanut Jaslene. Whitney jyrää moiset nälkäkurjet mennen tullen.

Toinen vartaloidolini on huikea 190-senttinen lentopalloilija Gabrielle Reece. Hän oli vieraana yhdellä The Biggest Loser -kaudella, ja muistan etten saanut silmiäni irti hänestä. Vau. Muuta en voi sanoa. Mikä voima hänestä kumpuaakaan. Hän edustaa minulle juuri sitä vahvaa naistyyppiä, joka kantaa pitkän kroppansa ylpeänä ja on todella hyvässä kunnossa. Tuollaiseen kuntoon minäkin haluan itseni pikkuhiljaa ja askel kerrallaan treenata!

(kuvalähde)

(kuvalähde)

Katselin viime yönä Suurimman pudottajan seiskakauden viimeiset jaksot, ja on ne tyypit vain niin upeita. Vaikka olin kauden katsonut jo aiemmin, ihan samanlaisen vaikutuksen esimerkiksi Tara teki kuin ensimmäiselläkin katsontakerralla. Upea, upea taistelija.

Ron ei koskaan lukeutunut ehdottomiin lemppareihini, mutta maratonjaksossa hän veti kyllä minut täysin sanattomaksi tarjoten samalla kauden kolmannen ja viimeisen minua erityisen paljon sykähdyttäneen hetken (kaksi muuta olivat Daniel ja juoksumatto sekä Tara ja autonvetohaaste).

(kuvankaappaukset jaksosta S07E18)

Itketti taas niin maan pirusti. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä uskomatonta suoritusta. "Jos ei polvet kestä, niin sitten kävellään maraton vaikka kävelykepin kanssa." Asennetta, jumalauta! Minulle Ron opetti sen, ettei aina tarvitse olla se kaikkein nopein ja ensimmäisenä maalissa ollakseen voittaja.

Voi veljet. Huippufiilis senkun jatkuu! Kävin tänään juoksemassa 15,6 kilometrin lenkin ja paras juttu on tietysti se, että polvi kesti vaikkei ihan sataprosenttinen ollutkaan. Mutta toinen loistojuttu oli, että juoksin lenkin aikaan 1:54:48 eli keskimääräinen vauhti oli 8,1 km/h. Se on minulle aika hiton hyvin, kun ajattelee, että pyrin juoksemaan puolimaratonin kolmeen tuntiin, mihin riittää noin 7 kilometrin tuntivauhti. Kunto on noussut ihan sikana, kerta pystyn taittamaan jo reilut viisitoistaa kilsaa kahdeksan kilometrin tuntivauhtia! Olen niin onnellinen! Polvivammailua seurannut juoksutauko taisi loppujen lopuksi tehdä kropalle kaikin puolin vain hyvää, vaikka pää meinasikin hajoilla tylsääkin tylsemmillä kävelylenkeillä.

---

Sitten The Biggest Loser -juttuja. Perjantain jaksossa nähtiin mielestäni yksi kauden ehdottomia kohokohtia (edellinenhän oli Daniel ja juoksumatto), kun Tara muiden kilpailijoiden hänelle antamista lisäpainoista huolimatta voitti koskemattomuushaasteen. Se on vain niin mieletöntä. Tara on huippu ja ihan idoli.

Tara, my girl, you definitely kick some serious ass!

(kuvalähde)

Siinä missä Daniel opetti minua uskomaan mahdottoman tekemiseen mahdolliseksi, Tara on opettanut minulle sen, että kaikista kateellisista ihmisistä ja heidän tielleni asettamista esteistä huolimatta ainut tehtäväni on ammentaa vastoinkäymisistä voimaa ja näyttää, ettei mikään eikä kukaan pysäytä minua.

Olen ennenkin maininnut, että parhaillaan MTV3:lla pyörivä The Biggest Loserin 7. tuotantokausi lukeutuu sarjan ehdottomiin lemppareihini. Mukana ovat ikisuosikkini Tara ja Daniel, mutta kaudella on lisäksi kolme minua erityisesti sykähdyttänyttä kohtausta, joista ensimmäinen tapahtui tänään nähdyssä jaksossa.

Daniel ja juoksumatto.

(itse napattu kuvankaappaus jaksosta S07E04)

"Keep running. You have the strength to get through this."

En tiedä miksi, mutta jostain syystä tuo kohtaus teki minuun suunnattoman vaikutuksen jo vuosi sitten, kun katsoin jakson ensimmäisen kerran. Ja pakko sanoa, etten tänäänkään välttynyt itkuun pillahtamiselta.

Daniel opetti minulle sen, että ihminen ei ole koskaan liian lihava tehdäkseen mahdottomasta mahdollisen. Kun viime kesänä juoksin läkähdyksissäni lenkkipolun mäkiä ylös ja minun teki mieli luovuttaa, ajattelin Danielia juoksumatolla. Kun tiistaina juoksin lihakset turtina 19,5 kilometrin matkaa ja minun teki mieli luovuttaa, ajattelin Danielia juoksumatolla.

Luovuttiko Daniel silloin kun tuntui pahalta? Ei. Aionko minä luovuttaa silloin kun vähäsen sattuu? En helvetissä.