En ehtinyt eilen kirjoittaa uutta postausta, mutta keskiviikon läskipunnitus näytti jälleen plussaa - tällä kertaa 400 grammaa edellisviikkoon verrattuna. Tällä hetkellä painan siis 79 kiloa ja olen 900 gramman verran lievästi ylipainoinen. Elämäni normaalipainoisena on siis ollut vähän takkuavaa ja katkonaista, mutta periksi en anna.

Mutta mitä tulee painonnousuun, niin en oikeasti tiedä syytä siihen. Viime viikko meni syömisten ja liikuntojen suhteen ihan samalla tavoin kuin viikkoina, joina olen saanut puolentoista vuoden ajan painoa laskemaan. Joo, helle saattaa turvottaa, mutta olen silti hieman hämmentynyt. Onko minun tullut aika muuttaa jotain aiemmin toimineessa strategiassani? Syönkö sittenkin liikaa? Vai syönkö liian vähän? Onko kehoni yksinkertaisesti vain ihmeissään uudesta painosta (jossa kylläkin olen keikkunut useamman kuukauden...) ja tarvitsee aikaa sopeutuakseen?

Uh. Miten painoasiat voivatkin vallata ihmisen pään niin täysin. Olen alimmillani painanut tänä keväänä 77,6 kiloa, joten tämänhetkinen tilanne on vain 1,4 kiloa enemmän, joten ehkä tässä nyt ei kannattaisi panikoida. Jatkan vain liikkumista ja syömisten hallinnan opettelua. Se vie lopulta perille.

Sinänsä oloni on levollisempi kuin viime viikolla. Kävimme eilen miesystäväni kanssa kylpylässä, ja tajusin taas kerran, miten vääristyneesti olen nähnyt itseni muihin ihmisiin verrattuna. Olin jotenkin luonut päähäni kuvan itsestäni kamalan isona ja jykevänä, kun taas kaikki muut ihmiset ovat hoikkia ja heillä on täydellinen bikinivartalo. Mutta kylpylässä oli aivan kaikenkokoisia ja -muotoisia ihmisiä, ja bikineitä käytti moni sellainen ihminen, jolla ei vatsa tai pylly ollut ihan mallikuosissa. Ja ihan tyytyväisiltä ja iloisilta he vaikuttivat. Siinä vaiheessa suututti, että olin jättänyt omat bikinini kaappiin ja turvautunut vatsan ja jenkkakahvat armeliaasti peittävään tankiniratkaisuun.

Luulin, että olin jo päässyt pitkälle päänsisäisten lukkojeni kanssa, mutta vielä on paljon opittavaa. Olen ollut käytännössä koko elämäni ylipainoinen ja kärsinyt sen takia itsetunto-ongelmista. 26 vuoden kokemukset ja tunteet eivät siis ole poispyyhkäistävissä hetkessä. Onneksi suunta on kohti parempaa ja tällä viikolla olen taas hymyillyt peilikuvalleni.

Tammikuun liikunnat on nyt liikuttu, ja teinkin niistä yhteenvedon. 200 kilometrin liikuntahaasteen suoritin menestyksekkäästi, sillä kaiken kaikkiaan kilometrejä kertyi 291,5! Sain melkein 300 kilometrin rajan rikki, mutta loppukuun polviongelmat ja yleinen laiskuus tekivät tehtävänsä kriittisellä hetkellä. Toisaalta tuo mainittu polven reistaaminen johtunee siitä, että yhdessä vaiheessa innostuin kilometrien haalimisesta vähän liikaa ja pistin ilmeisesti kehoni liian koville.

Liikunnat koostuivat kokonaisuudessaan seuraavasti:

- juoksu 122,8 km
- hiihto 103,2 km
- kävely 65,5 km
- ratsastus 6 h 10 min

Paino laski kuukauden aikana 81,6 kilosta (5.1.) 79,8 kiloon (26.1) eli aivan loistava tulos! Tosin katsotaan nyt sitten keskiviikkona, mistä lukemista helmikuussa startataan... lol.

Harmillista on se, että joudun nyt jonkin aikaa varomaan oikeaa polveani. Se ei varsinaisesti ole kiittänyt eilisen ja tämän päivän juoksulenkeistä, joten siirrän suosiolla 14 kilometrin hölkät ensi viikkoon, ja otan tämän viikon kevennetysti. Huomiseksi olen kaavaillut pitkästä aikaa sauvakävelyä, ja keskiviikkona menen miesystäväni kanssa kylpylään synttärieni kunniaksi. Aion lillua porealtaissa sydämeni kyllyydestä ja toivoa polven ihmeparantumista poreiden hellässä huomassa. Torstaina voisin taas käydä sauvakävelemässä ja perjantaina onkin sitten talli- ja kävelypäivä. Viikonloppuna ehkä kokeilen tunnin hölkkälenkkiä riippuen siitä, miltä polvi silloin tuntuu.

Olen viimeksi käynyt uimassa viime syyskuussa, jolloin painoin noin seitsemän kiloa enemmän kuin nyt. Sovitin tänä aamuna uikkareita keskiviikkoa varten, ja oli ihanaa huomata, miten tankini istuu ja sopii paljon paremmin päälleni kuin aiemmin! Vielä en siis rohkene lähteä uimaan bikineissä, mutta eiköhän sekin päivä vielä viimeistään kesällä koita. Otin pitkästä aikaa itsestäni edistymiskuvankin:

Kuvien välillä on siis 5 kuukautta ja 7 kiloa, ja on niissä huomattavissa sopivasti eroa (paitsi siivoustaidoissa). Vatsa ja käsivarret ainakin ovat kutistuneet. Kiehtova yksityiskohta vasemmassa kuvassa on se, että uima-asun alaosa on kokoa 46/48, hah. Läski on saattanut sulaa, mutta ei ainakaan ahterista.

Olen muuten huomannut, että laihtumisen myötä minun on ollut helpompi suhtautua ylipainooni ja XL-kokoiseen takalistooni huumorilla. Se helpottaa kummasti, kun oma ulkomuoto ei enää nosta kyyneleitä silmiin vaan sille voi välillä jopa hihitellä.

Vuosi vaihtuu ihan juuri ja tässä vaiheessa kai pitäisi tehdä kaikkia hienoja uudenvuodenlupauksia. Minulle tammikuun alkaminen merkitsee sitä, että pyrin suunnitelmallisempaan liikunta- ja ruokailurytmiin. Tämä joulukuun loppu on oikeastaan ollut vierottautumista suklaasta ja muusta joulunajan syömisestä eli toisin sanoen olen suklaankaipuussani kolunnut kaikki kaapit ja pakastimen tyhjiksi leivästä, karjalanpiirakoista, juustosta jne. Eli varsinaisesti en ole vielä päässyt kiinni ruokavalioon, joka edesauttaisi painon putoamista.

Tammikuun alkaessa luovun jälleen leivän mussuttamisesta, ja siirryn puuro- ja näkkärilinjalle. Huomasin sen erittäin toimivaksi strategiaksi loka- ja marraskuun aikana.

Aloitan myös puolimaratonin treenaamisen ja olenkin kaavaillut seuraavanlaista viikko-ohjelmaa liikunnoille:

maanantai: hiihto
tiistai: pitkä juoksulenkki (aina 5-10 minuuttia pidempi kuin edellisellä viikolla)
keskiviikko: vapaa + Aino Ihana Maitosuklaa -päivä
torstai: intervallijuoksulenkki
perjantai: kävely + ratsastus
lauantai: hiihto
sunnuntai: juoksulenkki omaan tahtiin

Ohjelma muokkautunee aina tilanteen ja säiden mukaan, mutta tämän rungon ympärillä pyrin pysymään. Tammikuussahan aion myös suorittaa itselleni asettaman liikuntahaasteen eli 150 kilometriä liikuntaa kuun aikana. Pään kasassa pitämiseen olen luonnollisesti varannut aikatauluun virallisen jäätelötonkkahetken! Muutoin aion pysytellä erossa karkista, suklaasta ja kekseistä.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, tavoitteeni oli saavuttaa painoindeksi 25 ennen kuin täytän 26 vuotta. Saavutan kyseisen iän 2.2. joten luultavasti en alkuperäiseen tavoitteeseeni pääse. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Koen että olen saavuttanut menneen vuoden aikana paljon sellaista, jota en edes osannut odottaa. Moni niistä asioista on tärkeämpää kuin pienenevät kiloluvut, vaikka toki ne ovat ainakin osittain kytköksissä painon putoamiseen. Itsetuntoni ja itsearvostukseni ovat kohonneet. Näen nykyään itseni kauniina ja hyvänä ja tiedän, että unelmat ovat mahdollisia.

Innostun aina kaikista projekteista, ja niin kävi myös hetken mielijohteesta syntyneelle "100 kilometriä 30 päivässä" -idealle. Aion nyt ihan tosissani marraskuun aikana saada kokoon sata juoksukilometriä, mistä sitten syntyi tietysti kamala paniikki, että nythän on jo ensimmäinen päivä, enkä ole juossut vielä metriäkään! Voi hyvänen aika. Välillä on niin vaikea suhtautua asioihin järkevästi.

Lähdin sitten kuitenkin juoksemaan, ja hölkkäilin 8,4 kilometriä. On ihan uskomatonta, mihin kehoni oikeastaan pystyykään, sillä eilen juoksin vajaa kymmenen kilometriä ja tänään pystyin juoksemaan noinkin pitkän matkan ilman suurempia vaikeuksia. Itse asiassa kroppa tuntui todella hyvältä ja juoksu oli rentoa. Sääkin oli oiva: syyskeliksi lämmin mutta kuiva.

Minulla on tällä hetkellä ihan älyttömän hyvä olla kehossani. Tunnen miten se vastaa haasteisiin ja on voimakkaampi kuin koskaan ennen. Miesystäväni mukaan koko olemukseni on tyystin erilainen kuin vuosi sitten, ja siltä minusta itsestänikin tuntuu. Ryhtini on parantunut ja juoksulenkilläkin katson nykyään suoraan eteenpäin enkä laahaa katsettani maassa.

Näen tavoitteeni edessäni entistä selkeämpänä ja olen entistä varmempi siitä, ettei mikään eikä kukaan pysty minua enää pysäyttämään. En edes minä itse.

Tämä päivä on ollut hyvä ja merkittävä. Tänään en ole tuntenut itseäni lihavaksi, läskiksi enkä millään tavalla ällöttäväksi tai huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi vain siitä syytä, että minulla on kymmenen kiloa ylimääräistä painoa.

Tänään olen tuntenut oloni vahvaksi ja kauniiksi ja varmaan ensimmäisiä kertoja elämässäni olen katsellut maailmaa ja muita ihmisiä muiden kuin "läskisilmälasieni" kautta. Luultavasti suurimmalle osalle ylipainoisista ihmisistä on tuttu se tunne, miten kuvittelee muiden ihmisten näkevän hänessä ensimmäisenä ja ainoana asiana hänen ylipainonsa. Kokoni on aina määrittänyt sen, miten uskon ihmisten suhtautuvan minuun ja miten itse suhtaudun itseeni. Lihavana tyttönä. Olen aina ensimmäisenä lihava, ja vasta sen jälkeen tulevat muut ominaisuuteni. Se on ihan järjettömän musertavaa.

Mutta tänään sain esimakua siitä, millaista on tuntea olevansa minä itse. Rasvakerros ympärilläni ei enää määrittänyt minua ja tunsin olevani... vapaa. Tuntui kuin näkymättömät kahleet olisivat karisseet yltäni ja se oli ihan uskomatonta. Vie luultavasti pitkään ennen kuin tämä tunne jää pysyväksi tai edes suurimman osan aikaa vallitsevaksi, mutta nyt tiedän että pystyn niin tuntemaan. Olen ollut iso aina. Siis oikeasti aina. Lapsena, teininä, nuorena aikuisena... Olen aina ollut isokokoinen ja lihava ja kärsinyt siitä. Minulla ei oikeasti koskaan ole ollut pienintäkään aavistusta siitä, millaista on olla jotain muuta kuin lihava, ja olen joskus miettinyt, onko minun koskaan edes mahdollista kokea sitä jotain muuta.

Niin uskomatonta kuin se onkin, minun ei koskaan tarvinnut edes saavuttaa normaalipainoa löytääkseni sen tunteen.

Viime yönä kirjoittamassani tekstissä kaipailin miinusviikkoa, ja sainhan minä sellaisen sitten. Paino on nyt 87,5 kg eli pudotusta viime viikosta 100 grammaa, heh. Mutta hei, pääasia että plussaviikot eivät jatkuneet, ja joka ikinen sadan gramman pudotus vie minua lopulta lähemmäs päämäärääni.

Juolahti mieleeni, että painoni on yläasteelta saakka vaihdellut noin 85-95 kilon välimaastossa. Alle 80-kiloinen olen tainnut viimeksi olla ala-asteella eli joskus sata vuotta sitten. Painohistoriaani ei liity rajuja laihtumis- tai lihomiskausia, vaan painoni on teini-iästä lähtien tasaisesti ollut tuon kymmenen kilon sisällä. Olenkin miettinyt, että entäs jos kehoni pyrkii pitämään painoni 90 kilon kieppeillä. Olen ollut sen painoinen 10-15 vuotta, joten kenties se on kropalleni normaali olotila. Ehkä minusta sen takia tuntuu, etten millään meinaa laihtua, vaikka oikeasti liikun ja jopa kontrolloin syömistäni. Miten opettaa keholle, että sen voisi olla ihan hyvä alle 80-kiloisenakin?

Viime syksynä laihduin 96 kilosta 90 kiloon parissa kuukaudessa. Sen jälkeen matka on ollut hidasta. Vuodenvaihteessa lihoin takaisin kolme kiloa, ja helmikuun lopussa kun aloitin tämän blogin pitämisen painoni oli 92,7 kg. Puolessa vuodessa olen saanut nipistettyä 5 kiloa pois. Enkä taatusti syö nyt yhtään sen enempää tai liiku yhtään sen vähempää kuin viime syksynä. Energiantarve toki pienenee painon putoamisen myötä, mutten usko, että sillä on kohdallani tässä näin suurta merkitystä.

Luulen, että minun kannattaa nyt unohtaa kaikki aikarajat ja tavoiteaikataulut kokonaan. Liikun nimittäin nyt painolukemissa, joita kroppani on tottunut pitämään turvallisen painon alarajoina, ja minun on pakko antaa sille aikaa sopeutua. En siis edelleenkään aio turhautumispuuskissani heittäytyä ihmedieeteille, vaan jatkan matkaani kuten tähänkin asti: liikkumalla, syömällä järkevää ja monipuolista ruokaa sekä rajoittamalla herkkukarkeloinnit 1-2 kahteen kertaan viikossa. Keskiviikon läskipunnitus säilyy myös ohjelmistossa, sillä tarvitsen sitä kontrollin säilyttämiseksi.

Sitä paitsi oikeasti olen sitä mieltä, että kehoni on kaunis roikkuvista alleista ja käsivarsien raskausarvista huolimatta. Jäntevyys, vahvuus ja lihakset alkavat vähitellen pilkistää esiin rasvakerroksen alta. Tunnen olevani elinvoimainen, terve, voimakas ja onnellinen. Minulla on kauniit vaaleat luonnonkiharat hiukset, ja hoikistuneen vyötäröni ja vähemmän hoikistuneen lantioni suhde on suorastaan naisellinen eikä missään mielessä ruma tai piiloteltava asia. En enää pelkää katsoa peiliin, sillä nykyään hymyilen itselleni.

Taukoa on näköjään pidellyt. Mutta onneksi vain kirjoittamisen suhteen, sillä (välillä kylläkin hieman töksähtelevä) läskiprojektini jatkuu. Olen käynyt säännöllisesti juoksemassa lenkkipolkua, ja viikonloppu meni taas totuttuun tapaan porsastellessa lettu- ja pannarikestien parissa. Pitäisi saada nuo viikonloput vähän paremmin hallintaan, mutta toisaalta vaaka näytti tänään 89,1 kilogramman lukemaa, eli alaspäin on tultu viime viikosta 300 grammaa ja painoindeksikin jatkaa hidasta pienenemistään ollen nyt 28,4.

Olen viime aikoina tarkastellut kroppaani peilistä vähän väliä, ja pakko sanoa, että olen löytänyt sisäisen narsistini. Olen kokenut täysin ennennäkemätöntä hämmästyksensekaista ihailua etenkin reisieni suhteen, sillä ne ovat kiinteytyneet ihan julmetusti sitten viime syksyn! Sisäreidet ovat vielä ihan löllöä, mutta takareidet ja perse ovat saaneet kyllä ihan uutta muotoa. Selluliitti on vähentynyt aivan valtavasti. Myös pohkeet vaikuttavat lihaksikkaammilta kuin ennen. Muun kropan osalta vyötärön ja lantion kaari on muuttunut kauniimmaksi ja selkeämmäksi, solisluut pilkistävät esiin, ja selkäläskit ovat pienentyneet. Myös kasvojen piirteet ovat selkeämmät kuin ennen.

Minulla on nyt painoa 7 kiloa vähemmän kuin viime syksynä, kun päätin tehdä jotain paisuvalle olemukselleni. Edistys on ollut hidasta, mutta ulkoista olemusta enemmän on muutosta tapahtunut sisälläni. Ja suurimmalta osin tämä on juoksun ansiota. Olen juoksemisen myötä kokenut niin valtavaa onnistumista, että omanarvontuntoni ja itseluottamukseni ovat nousseet huimasti. Juokseminen on minulle koko elämäni ollut aina sellainen saavuttamaton haave, jota olen halunnut tavoitella, mutta en kai koskaan ole oikein uskaltanut. Kunnes sitten viime syksynä Porin juoksukoulun avulla sain homman käyntiin, ja tässä olen nyt: paljon onnellisempana ja tyytyväisempänä itseeni. Olen vahvempi sekä henkisesti että fyysisesti. Olen onnistunut ja tiedän, että tulen onnistumaan jatkossakin.

Minusta tuntuu, että rakastan itseäni.

Olen vellonut jokusen päivän vapunjälkeisessä itseinhossa.

Parin päivän aikana söin hurjan määrän herkkuja ja muuta ihanan rasvaista ja juustoista sapuskaa: 250 gramman vadelmapullapitkon, Geisha-suklaalevyn (kauppoihin oli ilmestynyt uusi maku, joka ei sitten kuitenkaan missään määrin vetänyt vertoja alkuperäiselle), kaksi irtojäätelöpalloa Ben & Jerry'siä, 15 (kyllä!) suklaamuffinia, pizzan ja juustopastaa suurperheellisen verran.

Tänään uskaltauduin nousemaan vaa'alle, jotta tietäisin suurinpiirtein missä mittaluokissa mystisesti turvonnut kehoni liikuu, ja lukema oli 700 grammaa enemmän viime keskiviikkoon nähden. Todennäköisesti se on nestettä ja poistuu kehosta omalla ajallaan, mutta olen silti todella ahdistunut. Lisäksi minusta on perjantaina otettu valokuva, jossa näytän valtavalta!

Huhtikuun ajan olin innoissani edistymisestäni ja koin jopa kutistuneeni hivenen, mikä teki minusta itsevarmemman. Mutta nyt tunnen taas oloni jättiläiseksi ja muistan taas erittäin tarkasti sen, miksi en pidä valokuvattavana olemisesta. Jo pelkästään pituuteni kiinnittää huomion, mutta kun sitten on vielä lisäksi ylipainoa korostamassa kokoani.

Välillä toivon niin kovasti olevani kymmenen senttiä lyhyempi. Tuntuu, että silloin minun olisi ylipainoineni edes hieman helpompi leikkiä näkymätöntä, eikä kukaan välttämättä huomaisi, miten ruma ja valtavan kokoinen ja ällöttävä minä olen.

Latasin ihmeellisestä internetistä Suurimman pudottajan kuudennen Amerikka-kauden (sarjan seuraajille tiedoksi, että spoilereita putoamisjärjestyksestä tai voittajasta ei ole luvassa). En voi sille mitään, mutta katson kyseistä sarjaa joka kerta itku kurkussa. Se ihmisten tuska painonsa suhteen on vain jotain niin riipivää ja samaistuttavaa. Ensimmäisessä jaksossa kilpailijoille näytettiin, mitä kehoon kerääntynyt ylimääräinen rasva tekee muun muassa heidän sydämilleen ja keuhkoilleen, ja miten ylipainoon liittyvät terveysongelmat tekivät heistä biologisesti jopa useita vuosikymmeniä vanhempia kuin mitä he kronologisen iän perusteella olivat. Vaikka oma ylipainoni ei ole mitään verrattuna joidenkin kilpailijoihin valtavaan kilomäärään, tunsin valtavan huonoa omatuntoa sen suhteen, miten olen antanut kehoni päästä huonompaan kuntoon kuin sen pitäisi oikeasti olla. Pääasia kuitenkin on se, että olen koko ajan tekemässä asialle jotain.

Lisämotivaatiota jakso joka tapauksessa antoi juoksulenkille lähtöön, ja toissapäiväiseen tapaan hölkkäsin lenkkipolun ympäri. Aikaa tuohon 4,3 kilometriin kului jälleen noin 40 minuuttia, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että reitti on sen verran raskas, etten tällä kunnolla tuon ihmeellisempään suoritukseen yksinkertaisesti pysty. Sen jälkeen kun syyskuussa aloitin juoksemaan, olen tietoisesti vältellyt mäkisiä reittejä juurikin siitä syystä, että tiesin, että jos aloitan juoksuharrastuksen mäkijuoksulla, koko homma kosahtaa siihen, koska kuntoni oli sanalla sanottuna niin paska. Olen siis tähän asti juossut mahdollisimman tasaisia reittejä, joiden varrella on satunnaisesti ollut mäennyppylä tai muutama. Mutta nyt on siis oikeastaan pakko astua ulos mukavuusalueelta, koska minulla ei ole uuden kotini lähellä tiedossa hiekkapohjaisia mäettömiä reittejä, joten itkua ja kivistäviä kinttuja on siis jatkossa luvassa, kun taaperran ylämäkeen. Ja sitä kai painon pudottamisen ja kunnon kohottamisen pitää ollakin: itsensä jatkuvaa haastamista.

Tänään kyllä tuntui jyrkimpiä ja pisimpiä ylämäkiä juostessa, että mitä helvetin järkeä tässä on naama punaisena ja keuhkot puhisten jotain kukkulaa ylös juosta. Eikä asiaa yhtään helpottanut, että lenkin aikana useampikin juoksija viiletti ohitseni niin kovin vaivattoman näköisenä. Mikähän siinäkin on, että juoksulenkillä tuntuu aina tulevan vastaan tai minut ohittavan juurikin näitä atleettisia superihmisiä, jotka todennäköisesti kohdusta ulos putkahdettuaan ovat siltä seisomalta lähteneet treenaamaan maratonia. Missä kaikki muut kaltaiseni hikiset ja puuskuttavat läskit ovat? Oli miten oli, en missään tapauksessa anna periksi, vaan leveä takalistoni tulee edelleenkin olemaan tuttu näky niiden kapoisten ja pinkeiden pyllyjen seassa.

Löysin kirjoittamiani tuntemuksia, jotka on päivätty 30.12.2009. Kirjoitin kurjasta olostani tajuttuani, että olin jälleen päästänyt itseni lihomaan.

"Sinä mitätön luuseri. Luulitko oikeasti pystyväsi laihtumaan ja elämään terveellisesti? Luulitko oikeasti, että sinusta olisi siihen?"

"Tunnen itseni väsyneeksi, apeaksi, surulliseksi, turvonneeksi. Sanalla sanoen hirveäksi. Olen hirviö, jättimäinen ihmiskuvatus."

"Tunnen jälleen pettäneeni itseni. Tappavani itseäni sisältäpäin."

Vaikka painoni onkin pudonnut, pelkään että menetän taas otteeni. Mutta en voi antaa sen tapahtua, koska en missään nimessä halua pääni sisälle tuota samaa tunnetta, joka minulla vuodenvaihteessa oli.

Painoni ja kokoni tuntuvat rajoittaneen minua koko elämäni. Vihaan valokuvattavana olemista varsinkin yhteiskuvissa, koska silloin kuvassa on muita ihmisiä, joiden rinnalla isouteni korostuu. Yritän myös vältellä seisomista peilin edessä jonkun toisen ihmisen rinnalla. Minua myös hävettää käydä vaatekaupoissa, koska tuntuu että kömpelyyteni ja isouteni kasvavat eksponentiaalisesti heti kun astun putiikin ovesta sisään ja että kaikki muut ihmiset katsovat minua ja ajattelevat, että mitäköhän tuokin täältä luulee löytävänsä, mokoma jättiläinen.

En voi (tai tahdo) uskoa, että ihmiset näkisivät minut näin. En minäkään ajattele muista ihmisistä niin kuin kuvittelen muiden ihmisten ajattelevan minusta. Yleensä myös löydän vaatekauppojen normaalimallistosta vaatteita - ellei ole kyse jostain true pissis/teinix -mestasta -, joskin housujen löytäminen on käytännössä mahdotonta. Yläosista minulle mahtuvat L- tai 42/44-kokoiset vaatteet, mutta valtaisa peräpääni ja reisivarustukseni vaativat yleensä housuissa koon 46. Hameissa riittää usein 44.

En edes haaveile mistään kokoon 36 mahtumisesta, sillä se vaatisi jo käytännössä itsensä nälkiinnyttämistä. Toisekseen luulen, etten ruumiinrakenteeni takia edes näyttäisi kovin viehättävältä alle 70-kiloisena. Haaveena onkin vielä jonain päivänä mahtua koon 40 tai 42 pöksyihin. Silloin housuostoksilla käynti voisi jopa päättyä muuhunkin kun harmistukseen ja itsetunnon ruhjoutumiseen.

Monille painonsa kanssa tuskaileville tyypilliseen tapaan minäkin tunnun vähän väliä olevan vaa'alla. Se on jokseenkin huolestuttavaa, sillä tuntuu, että paino ja siitä huolehtiminen ovat vallaneet ajatukseni. Enkä minä haluaisi stressata joistain jenkkakahvoista ja muhkuraisista reisistä. Mutta vaikka kuinka kovasti yritän rakastaa itseäni, en voi sille mitään, että joka kerta peiliin katsoessani toivoisin olevani erilainen.

Ei sillä. Olen tietyllä tapaa hyväksynyt itseni ja pidänkin itsestäni. On oikeastaan ihan mukavaa olla pitkä, koska yletän joka paikkaan, ja omalla tavallaan pidän myös leveistä hartioistani ja vahvasta olemuksestani. Teininä asia oli eri, ja olen niiltä vuosilta oppinutkin huonohkon ryhdin. Yritin painaa itseni kasaan ja piiloutua, koska tuntui, etten mitenkään voi tällaisena olla hyväksyttävä.

Olen sinut niiden asioiden kanssa, joita en voi itsessäni muuttaa. Mutta painoni kanssa en ole sinut, mutta sille asialle minun onkin mahdollista tehdä jotain. Olen hieman kauhuissani, koska kuten sanottu, en käytännössä koskaan ole ollut normaalipainoinen. Vähän väliä kelaan päässäni sitä samaa vanhaa nauhaa, joka toistaa minulle, miten minua ei yksinkertaisesti ole luotu olemaan muuta kuin tämä paksu itseni. Mutta toisaalta nautin ajatuksesta tehdä mahdottomasta mahdollista.

Täytin kuluvan kuun alussa kaksikymmentäviisi vuotta.

Olen aina ollut isokokoinen: jo syntyessäni painoin yli viisi kiloa. Lapsena erotun valokuvista sinä pullakkana ja pitkänä tyttönä. Sillä minua ei todellakaan ole siunattu keijukaisen ruumiinrakenteella. Olen 177 senttimetriä pitkä ja aina tuntenut itseni kolhoksi ja kömpelöksi. Äitinikin sanoi minulle, että sinusta pitäisi tulla kuulantyöntäjä, koska olet noin iso. Muisto lamauttaa minut yhä.

En tiedä, millaista on olla normaalipainoinen, koska en koskaan ole ollut.

Päätin kuitenkin, että ennen kuin täytän kaksikymmentäkuusi vuotta, painoindeksini on kaksikymmentäviisi.