Latasin ihmeellisestä internetistä Suurimman pudottajan kuudennen Amerikka-kauden (sarjan seuraajille tiedoksi, että spoilereita putoamisjärjestyksestä tai voittajasta ei ole luvassa). En voi sille mitään, mutta katson kyseistä sarjaa joka kerta itku kurkussa. Se ihmisten tuska painonsa suhteen on vain jotain niin riipivää ja samaistuttavaa. Ensimmäisessä jaksossa kilpailijoille näytettiin, mitä kehoon kerääntynyt ylimääräinen rasva tekee muun muassa heidän sydämilleen ja keuhkoilleen, ja miten ylipainoon liittyvät terveysongelmat tekivät heistä biologisesti jopa useita vuosikymmeniä vanhempia kuin mitä he kronologisen iän perusteella olivat. Vaikka oma ylipainoni ei ole mitään verrattuna joidenkin kilpailijoihin valtavaan kilomäärään, tunsin valtavan huonoa omatuntoa sen suhteen, miten olen antanut kehoni päästä huonompaan kuntoon kuin sen pitäisi oikeasti olla. Pääasia kuitenkin on se, että olen koko ajan tekemässä asialle jotain.
Lisämotivaatiota jakso joka tapauksessa antoi juoksulenkille lähtöön, ja toissapäiväiseen tapaan hölkkäsin lenkkipolun ympäri. Aikaa tuohon 4,3 kilometriin kului jälleen noin 40 minuuttia, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että reitti on sen verran raskas, etten tällä kunnolla tuon ihmeellisempään suoritukseen yksinkertaisesti pysty. Sen jälkeen kun syyskuussa aloitin juoksemaan, olen tietoisesti vältellyt mäkisiä reittejä juurikin siitä syystä, että tiesin, että jos aloitan juoksuharrastuksen mäkijuoksulla, koko homma kosahtaa siihen, koska kuntoni oli sanalla sanottuna niin paska. Olen siis tähän asti juossut mahdollisimman tasaisia reittejä, joiden varrella on satunnaisesti ollut mäennyppylä tai muutama. Mutta nyt on siis oikeastaan pakko astua ulos mukavuusalueelta, koska minulla ei ole uuden kotini lähellä tiedossa hiekkapohjaisia mäettömiä reittejä, joten itkua ja kivistäviä kinttuja on siis jatkossa luvassa, kun taaperran ylämäkeen. Ja sitä kai painon pudottamisen ja kunnon kohottamisen pitää ollakin: itsensä jatkuvaa haastamista.
Tänään kyllä tuntui jyrkimpiä ja pisimpiä ylämäkiä juostessa, että mitä helvetin järkeä tässä on naama punaisena ja keuhkot puhisten jotain kukkulaa ylös juosta. Eikä asiaa yhtään helpottanut, että lenkin aikana useampikin juoksija viiletti ohitseni niin kovin vaivattoman näköisenä. Mikähän siinäkin on, että juoksulenkillä tuntuu aina tulevan vastaan tai minut ohittavan juurikin näitä atleettisia superihmisiä, jotka todennäköisesti kohdusta ulos putkahdettuaan ovat siltä seisomalta lähteneet treenaamaan maratonia. Missä kaikki muut kaltaiseni hikiset ja puuskuttavat läskit ovat? Oli miten oli, en missään tapauksessa anna periksi, vaan leveä takalistoni tulee edelleenkin olemaan tuttu näky niiden kapoisten ja pinkeiden pyllyjen seassa.
Lisämotivaatiota jakso joka tapauksessa antoi juoksulenkille lähtöön, ja toissapäiväiseen tapaan hölkkäsin lenkkipolun ympäri. Aikaa tuohon 4,3 kilometriin kului jälleen noin 40 minuuttia, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että reitti on sen verran raskas, etten tällä kunnolla tuon ihmeellisempään suoritukseen yksinkertaisesti pysty. Sen jälkeen kun syyskuussa aloitin juoksemaan, olen tietoisesti vältellyt mäkisiä reittejä juurikin siitä syystä, että tiesin, että jos aloitan juoksuharrastuksen mäkijuoksulla, koko homma kosahtaa siihen, koska kuntoni oli sanalla sanottuna niin paska. Olen siis tähän asti juossut mahdollisimman tasaisia reittejä, joiden varrella on satunnaisesti ollut mäennyppylä tai muutama. Mutta nyt on siis oikeastaan pakko astua ulos mukavuusalueelta, koska minulla ei ole uuden kotini lähellä tiedossa hiekkapohjaisia mäettömiä reittejä, joten itkua ja kivistäviä kinttuja on siis jatkossa luvassa, kun taaperran ylämäkeen. Ja sitä kai painon pudottamisen ja kunnon kohottamisen pitää ollakin: itsensä jatkuvaa haastamista.
Tänään kyllä tuntui jyrkimpiä ja pisimpiä ylämäkiä juostessa, että mitä helvetin järkeä tässä on naama punaisena ja keuhkot puhisten jotain kukkulaa ylös juosta. Eikä asiaa yhtään helpottanut, että lenkin aikana useampikin juoksija viiletti ohitseni niin kovin vaivattoman näköisenä. Mikähän siinäkin on, että juoksulenkillä tuntuu aina tulevan vastaan tai minut ohittavan juurikin näitä atleettisia superihmisiä, jotka todennäköisesti kohdusta ulos putkahdettuaan ovat siltä seisomalta lähteneet treenaamaan maratonia. Missä kaikki muut kaltaiseni hikiset ja puuskuttavat läskit ovat? Oli miten oli, en missään tapauksessa anna periksi, vaan leveä takalistoni tulee edelleenkin olemaan tuttu näky niiden kapoisten ja pinkeiden pyllyjen seassa.
Hei, täällä on yks hikinen juokseva läski :D Älä kuule välitä niistä muista. Minäkään en enää jaksa. Vaikka kevät on tuonut lenkkireiteilleni noin 150% lisää porukkaa, toinen toistaan nopeampia ja hoikempia.
VastaaPoistaJa kuulostaa erinomaisen hyvälle, että olet löytänyt pehmeäpohjaisen juoksureitin. Mulla ei ole vaihtoehtona kuin asfaltti, ja välillä se tympii. Mutta on kai tässä jo karaistunut, että harvemmin enää se aiheuttaa kipuja. Olisi kiva kyllä päästä juoksemaan jonnekin muualle kuin katupölyyn.
Ja on siinä juoksemisessa paljonkin järkeä! Pidät huolta itsestäsi, ja kunto nousee kyllä juoksemalla melko nopeasti. Voimia vaan jatkoon!
Yleensä pystyn sulattamaan sen, että muita juoksijoita kipittää ohitseni, mutta auta armias, eilen juostessani tuota lenkkipolkua yksi KÄVELIJÄ ohitti minut. :D Puolustuksekseni on sanottava, että olin juuri juoksemassa jyrkkää ylämäkeä, minkä vuoksi oli pakko pitää vauhti hiljaisena, että jaksoin eteenpäin juoksuaskelin, ja olisin itsekin ohittanut itseni kävellen. Mutta hitto sentään. Argh! :D Mutta kaipa se vauhti siitä kasvaa, kunhan jaksan sisulla pari kuukautta tuota reittiä tahkota.
VastaaPoista