Viikko on mennyt ruokailujen suhteen ihan ok, vaikkakin herkkujen kanssa olisin voinut olla vähän tiukempi. Keskiviikko-Ainon lisäksi eilisellä Ikea-reissulla maistui suklaa ja tänään olen mussuttanut miesystävän ostamaa pullaa. Periaatteessa on suht helppoa olla ostamatta herkkuja, mutta kun joku toinen kuskaa niitä kotiin, niin en minä vain pysty olemaan syömättä. Ja tämä tietysti kuulosti siltä, että syytän miestä (no, ehkä vähän syytänkin, hah), mutta itsehän minä olen se, joka ne herkut kitusiinsa upottaa. Harmittaa vain sinänsä, koska joku pulla nyt on sellaista, jota en itse edes ostaisi ja sitten sitä kuitenkin päätyy suuhun.

Liikuntarintamalla sen sijaan menee ihan huipusti. Olen tosi iloinen uusista juoksulenkkareistani ja siitä, että polveni on pysynyt ehdassa kunnossa, vaikka viimeisten kolmen viikon ajan olen juossut noin kolmeakymmentä kilometriä viikossa. Tämän viikon liikunnat näyttävät tältä:

Olen päättänyt ruveta juoksemaan vakiolenkkinä 10 kilsan reittiä. Lisäsin siis aiempaan 8,4 kilsan vakioreittiini 1,6 kilsan kiekon, ja pidennettyä reittiä on nyt tullut juostua pari kertaa, kivaa!

Tänään oli ihan mieletön juoksufiilis. Tuntui kuin siivet olisivat kasvaneet jalkoihin, ja jokainen solu minussa kannusti: "Juokse, nainen, juokse!" Oli aivan huikeaa. Teki mieli nostaa kädet ilmaan ja hihkua ilosta. Usein juoksulenkit ovat sellaista rutiininomaista tasaista junnaamista, mutta aina silloin tällöin sekaan mahtuu tällaisia helmiä, jolloin vain taivas on rajana. Ne ovat hetkiä, jolloin tajuaa tulleensa niin järjettömän pitkälle. Kymmenen kilometrin juoksulenkki tuosta vain ilman sen kummempia valmistautumisia ja josta palautuminen ei ole sen kummempi juttu kuin jos olisi käynyt kävelemässä.

Pakko muuten jakaa pari loistavaa lenkkibiisiä, joista olen viime aikoina tykännyt tosi paljon ja joista saa juostessa lisäpuhtia:

Lady Gagan Marry the Night on vain ihan mieletön varsinkin nyt kun on syksy ja hämärä alkaa laskeutua. Viime ja tämän syksyn perusteella voin sanoa, että syksy on minulle parasta aikaa juosta. Kesä menee jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa, mutta syksyllä tuntuu kuin pystyisin jälleen hengittämään ja fiilis lenkeillä on ihan eri.

Toinen vauhtibiisi on The Killersin When You Were Young. Videolla itse kappale tosin alkaa vasta puolentoista minuutin kohdalla, mutta tämän biisin kitarasoolo on ihan huippu. Sen aikana tekee aina mieli lisätä vauhtia ja loikata ilmaan.

Muita lenkkien kestosuosikkeja ovat esimerkiksi Arcade Firen No Cars Go, Charlotte Martinin The Dance, Brooke Fraserin Something in the Water ja Anna Abreun Hysteria. Sinänsä minulle ei ole tärkeää, onko lenkille valitsemani musiikki rytmikästä ja sellaista, johon on helppo sovittaa askelensa. Tykkään sen sijaan kuunnella biisejä, jotka herättävät minussa tunteita ja helpottavat niin sanottuun juoksukuplaan pääsemistä eli siihen flow-fiilikseen, kun olen vain minä ja kehoni ja se hetki.

Ihania juoksulenkkejä tai hetkiä minkä tahansa liikunnan parissa teille kaikille!

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Kun muistelen elämääni reilut pari vuotta taaksepäin, rupesin pudottamaan painoa ennen kaikkea ulkonäöllisistä syistä. Olin kesän 2009 aikana lihonut luultavasti viitisen kiloa (minulla ei tuolloin ollut vaa'assa paristoja enkä edes muista, milloin olisin edellisen kerran mitannut painoani, sillä välttelin tehokkaasti totuutta), ja alkusyksystä olo alkoi olla sellainen, että ei tämä voi näin jatkua.  Olin aloittanut kesän kynnyksellä seurustelemaan nykyisen miesystäväni kanssa, ja vaikka hän ei tarkoituksella sanonut mitään inhottavaa painostani tai vastaavaa, niin oma ulkonäkö itketti ja tunsin oloni huonoksi. Olen ennenkin täällä kirjoittanut, miten 177 senttimetrin pituus yhdistettynä ylipainoon voi koetella naiseutta aika pirunmoisella tavalla, ja luultavasti se fiilis kulminoitui kesän päätteeksi siihen, että päätin kokeilla Porin juoksukoulua ja toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni siitä, että vielä jonain päivänä olisin sen verran hyvässä kunnossa, että jaksaisin juosta esimerkiksi viisi kilometriä.

Taustalla oli toki myös terveydellisiä seikkoja. Olin saanut keväällä kuulla, että kolesterolini oli 5,8 ja verenpaineeni oli jo pitkään ollut 130/85 luokkaa. Tiesin, että jos jatkaisin entistä menoa, minulla olisi verenpainelääkitys ennen kolmekymmenvuotissyntymäpäivääni. Luvut ovat kuitenkin lukuja, ja niitä on vaikea tarkastella konkreettisesti, joten rehellinen vastaus on, että suurimmaksi osaksi rupesin pudottamaan painoa, koska halusin näyttää paremmalta. Pakko muuten sanoa, että en luultavasti alussa uskonut tosissani pystyväni  tähän. En ollut koskaan ollut normaalipainoinen, ja aikuisiällä olin alimmillani tainnut päästä 85 kilon painoon, mistä taas hitaasti mutta varmasti söin itseni takaisin yli 90 kiloon. Jostain syystä kuitenkin päätin vielä kerran yrittää.

Jossain vaiheessa laihdutusta havahduin siihen, mitä juokseminen ja painon putoaminen saivat aikaan yleisessä fiiliksessäni. Yhtäkkiä minulla olikin syytä olla ylpeä itsestäni ja mikä tärkeintä: opin olemaan ylpeä itsestäni. Epätoivoisena ja epäuskoisena aloitettu laihdutus kohti hoikempaa olotilaa oli muuttunut matkaksi sisimpääni. Muistaakseni olin 87-kiloinen, kun ensimmäisen kerran katsoin peiliin ja hymyilin itselleni. Tiesin, etten ollut täydellinen, mutta ei minun tarvinnutkaan olla ja se oli ihan ok. Olin muuttanut elämäni ja voiko kukaan oikeasti vaatia keneltäkään sen enempää? Tiesin, että olin matkalla ja että niin kauan kuin jatkaisin juoksemista, en voisi epäonnistua. Laihduttaminen pelkän laihduttamisen vuoksi jotenkin muuttui. Rupesin pikemminkin pyrkimään kokonaisvaltaiseen hyvään oloon, jonka yksi osa-alue painon pudottaminen oli. Enää ei ollut kaikkein tärkeintä, että vaaka näytti pienempiä lukemia, vaan aloin arvostaa voimaa ja fiilistä, jonka syksyinen juoksulenkki loskan seassa lenkkarit litimärkinä ja silmälasit huurussa minussa herätti. Tunsin vapautuvani kahleista, jotka olivat tukahduttaneet minua koko elämäni ajan.

Olen ollut normaalipainossa puolisen vuotta ja oloni on mainio. Tällä hetkellä yritän pudottaa painoani pelkästään siitä syystä, että jonain päivänä mahtuisin koon 42 housuihin. Se ei taida loppujen lopuksi olla riittävän hyvä syy, sillä painan melko lailla saman verran kuin puoli vuotta sitten, lol. Olen tosi tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen saavuttanut, ja ehkä siksi laihduttaminen on viime aikoina vähän tökkinyt. Jos voin hyvin sisäisesti, miksi edes yrittäisin muuttua ulkoisesti? Tämä on ehkä tärkein kysymys, jonka parissa olen viime aikoina aikaani viettänyt. Turhamaisuus minussa pyrkii kohti 71 kiloa, mutta minussa on niin paljon muutakin. Potentiaalia, voimaa, rohkeutta ja sisua. Ja mikään niistä ei toteutuakseen vaadi minua olemaan yhtään sen kevyempi kuin nyt olen.

Keskiviikkona treenailin punnerrustekniikkaa, ja tänään sitten tein 100 punnerruksen lähtötestin uudestaan. Tuloksena oli kaksikymmentä puhdasta punnerrusta ja sen mukaan aloitan ohjelman ensi viikolla.

Nyt on ollut pari päivää komeat kelit. Eilen oli ihanaa käydä Oskun kanssa maastossa. Mentiin paljon reipasta ravia ja otettiin yksi ylämäki vauhdikasta laukkaa. Olen vuokrannut Oskua nyt reilun vuoden, ja olen huomannut kehittyneeni tosi paljon. Olen rohkeampi ja jalustinhihnan pituus kasvaa koko ajan kun istunta paranee. On jotenkin tosi onnekas olo, kun minulla on mahdollisuus vuokrata Oskua. Se on niin mukava hevonen ja ylipäätänsä on ihan loistavaa päästä viikottain hevosten pariin.

Tänään käyn varmaan juoksemassa 8,4 kilsan vakiolenkkini rentoon tahtiin. Polvi on ok, ja selkäkipukin on hellittänyt suurimmaksi osaksi. Ilmeisesti kyse oli jostain tulehduksesta, sillä yksi Burana (600 mg) auttoi hyvin ja itse asiassa paremmin kuin olisin voinut edes uskoa.

29.8.2009

Paino noin 96 kg

Porin juoksukoulun ensimmäinen tehtävä: Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla.

4.9.2011

Paino 76,9 kg

Tehtävä: Juokse puolimaraton.

Ja minä juoksin. Virallisia tuloksia ei ole vielä tullut, mutta omalla kellollani sain loppuajaksi 2:43:38. Olen ihan älyttömän tyytyväinen! Keskimääräinen vauhtini oli noin 7,8 km/h, ja ylitin kyllä kaikki odotukseni. Tavoitteenihan oli juosta matka kolmeen tuntiin, ja vaikka salaa tietysti aina toivoo, että jos sitä vähän nopeammin, niin päivän kunto on kuitenkin suuri kysymysmerkki siihen asti, kunnes lopulta on aika lähteä juoksemaan.

Onnistuin menneellä viikolla ilmeisesti tasapainottamaan liikunnan ja levon täsmälleen nappiin, sillä lähtöviivalla kroppa oli rento mutta energinen. Matkan ensimmäinen puolikas sujuikin helposti. Toisella puoliskolla jaloissa alkoi painaa, mikä luultavasti johtui pitkien matkojen rutiinin puutteesta. Henki kulki hyvin, mutta lihakset tosiaan alkoivat hyytyä. Viimeiset viisi kilometriä olivat haastavia, mutta jatkoin juoksemista tasaista tahtia, ja kilometri kilometriltä maali lähestyi. Varsinkin viimeinen kilometri oli rankka, sillä se oli aika ilkeää ylämäkeä. Mutta toisaalta siinä vaiheessa tiesin, että olin niin lähellä maalia, että voimia ei tarvinnut enää säästellä, vaan saatoin puristaa kaikki mahdolliset viimeiset voimanrippeet kehostani.

Maalia edeltänyt loppuspurtti jäi 100 metrin mittaiseksi, sillä siinä ylämäessä en yksinkertaisesti kyennyt muuta kuin pistämään tossua toisen eteen ilman sen kummempia turbovaihteita.

Sää oli tosi nätti ja aurinko paistoi. Henkilökohtaisesti vähän pilvisempi keli olisi ollut mieluisampi, mutta onneksi mennään jo reilusti syksyn puolella, eli mistään varsinaisesta helteestä ei ollut kyse. Join joka ikisellä huoltopisteellä joko vettä, mehua ja/tai urheilujuomaa, ja parilta pisteeltä nappasin mukaani banaaninpätkän. Niiden voimin jaksoin juosta matkan ilman mitään äkkihyytymisiä.

Erityismaininta pitää antaa lukijalleni Akulle, joka tuli moikkaamaan, ja oli tosi kivaa tavata hänet kasvokkain. Kiitos seurasta ja toivottavasti nähdään viimeistään vuoden päästä uudestaan puolimaratonilla!

Olo on nyt tosi hyvä. Olen tullut kahden vuoden takaisesta niin älyttömän pitkän matkan. Olen niin kiitollinen itselleni siitä, että silloin joskus uskalsin yrittää muuttaa elämäni, ja vaikka välillä olen ottanut askelia taaksepäin, en ole luovuttanut vaan olen jatkanut matkaani. Tänään tunnen sen vahvemmin kuin koskaan, miten suurenmoinen minä olen. Asetin itselleni tavoitteen, ja toteutin sen hymyillen ja onnellisena.

Kuva on kehno, mutta mitali sitäkin hienompi!

Kiitos teille kaikille lukijoille, kun olette kulkeneet kanssani ja kannustaneet ihanin sanoin. En halua sanoa mitään muuta kuin että jos teillä on unelma, pitäkää siitä kiinni ja toteuttakaa se. Vaikka se tällä hetkellä tuntuisi mahdottomalta, rohkeudella ja suurella sydämellä teette siitä mahdollista.

Takana on pari ihan huippua liikuntapäivää! 

Torstaina eli eilen päätin uskaltautua 100 punneruksen viidennelle viikolle, ja olipa siinä ekan päivän tehtävässä tekemistä. Sarjoissa alkaa olla jo ihan kivasti toistoja (28 - 35 - 25 - 25 - väh. 35) ja vain minuutin tauot välissä. Kyllä tuntui pahalta, mutta onnistuin! Ja onnistuin olemaan fuskaamatta eli vein joka ikisellä punnerruksella rintakehän lattiaan enkä tehnyt mitään semipunnerruksia. Tässähän alkaa kohta olla ihan oikeasti ruista ranteessa!

Punnerrusten jälkeen kävin kipittämässä 6 kilometrin juoksunlenkin, joka taittui aikaan 41:11 eli minulle varsin rivakkaan tahtiin. Lähtiessä sää oli vielä ihan nätti, mutta viimeisen puolentoista kilometrin aikana taivas repesi ja loppulenkki mentiinkin sitten lenkkarit litisten ja vaatteiden liimaantuessa ihoon. Sateessa juoksu on ihanaa, mutta tietysti vähempikin vesimäärä olisi riittänyt. Onneksi oli kuitenkin kyse vain lyhyestä lenkistä. Pidemmän päälle likomärkänä lönköttely voisi alkaa kyrsimään.

Tänään kävin sitten ratsastamassa, ja kaikki meni jotenkin tosi hyvin. Tuntui että löysin istunnan ihan uudella tavalla, ja onnistuin istumaan samaan aikaan sekä ryhdikkäänä että rentona. Jees, mahtia.

Olen miettinyt jälleen kerran painoani, ja miksen oikein onnistu saamaan sitä alaspäin 78 kilosta. Luulen, että syy on jälleen kerran pääni sisällä, mutta tällä kertaa syy on loppujen lopuksi pelkästään positiivinen. Minulla yksinkertaisesti on niin hyvä olla itseni kanssa tässä kehossa, että ilmeisesti motivaationi painon pudottamiseen sen takia on vähän löysällä tuulella.

Katsotaan minne päivät vievät. En ole vielä luopunut toivosta 71 kilon saavuttamisen suhteen, ja hyvin todennäköisesti jatkan matkaani kyseistä kilolukemaa kohti, mutta toivon että osaan jatkossa ottaa vaakalukemat rennommin tekemäni oivalluksen seurauksena: olen tyytyväinen itseeni.

Huh huh, selvisin tänään hengissä kotiin viikonlopun miitistä. Lämmintä piisasi ja kotimatka menikin mukavasti hieltä ja hyttyskarkotteilta löyhkäten. Tuli saunottua, uitua, syötyä ja juotua, ja oli ihan kivaa. Pari ihmistä kommentoi laihtumistani, ja sen sijaan että olisin vaivautunut aiheesta, röyhistelin rintaani ja vastasin, että joo, olenhan minä laihtunut ja aion muuten juosta puolimaratonin syyskuussa. Ihan mahtava fiilis! Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut lihavuuteni vanki, mutta tänä viikonloppuna oikeastaan ensimmäisen kerran tunsin olevani minä enkä lihava nainen, jonka käyttäytymistä ohjailee se, miten kuvittelen ihmisten näkevän minut vain ja ainoastaan lihavana.

Minulla on viime aikoina ollut päänsisäisiä ongelmia sen suhteen, kun paino ei tunnu tippuvan vaan pikemminkin nousevan. Viikonloppuna tajusin jälleen kerran, miten järjettömän paljon olen saavuttanut, eikä minun missään tapauksessa pidä mollata itseäni ja olla pettynyt itseeni.

---

Liikuntaviikko oli helteinen, joten jätin juoksemisen oikeastaan kokonaan pois. Paitsi että tänä iltana sain kymmenen aikaan jonkun ihmeellisen energiapuuskan. Ilta oli viilennyt siedettäviin lukemiin, ja kroppa yksinkertaisesti huusi juoksemaan. Ja mitä kroppa tahtoo, niin sitä se myös saa.

Viikon liikunnat näyttävät tältä:


HeiaHeian koosteessa eivät näy kaikki treenien yksityiskohdat, joten listaan ne vielä erikseen.

Maanantai:
Aloitin 100 punnerrusta -haasteen ja tein 14 punnerrusta ilman polvien tukea ensimmäisen päivän mukaisesti.

Tiistai:
Päätin jatkaa punnerrushaastetta kevennetyin punnerruksin, koska tuntui, etten saa tehtyä liikkeitä tarpeeksi puhtaasti ilman polvien tukea. Noudatan ohjelman keskimmäistä saraketta, ja yhteensä punnersin 35 kertaa. Lisäksi kävin sauvakävelemässä 7 kilometriä.

Keskiviikko:
Käppäiltiin iltasella miesystävän kanssa parissa puistossa/urheilukentällä ja pelattiin mölkkyä. Käytännössä vapaapäivä.

Torstai:
Punnerrushaasteen ensimmäisen viikon toinen päivä, jolloin tein yhteensä 39 punnerrusta. Lisäksi sauvakävelyä 7 kilometriä.

Perjantai:
Kävin aamulla tallilla ennen miittiin lähtöä. Käytiin Oskun kanssa rauhallisella maastolenkillä, kun ei oikein innostanut ajatus helteen ja pölyävän kentän yhdistelmästä.

Lauantai:
Itse asiassa lauantaina tuli kai käveltyä jotain viisi kilometriä, kun käytiin osan porukan kanssa uimassa, mutta se oli sellaista löntystelyä lonkerotölkki kourassa, että ei kai sitä treeniksi oikein voi lukea, heh.

Sunnuntai:
Kotiin päästyäni ja hetken aikaa toivuttuani koin olevani tarpeeksi hyvissä ruumiin voimissa ja tein ensimmäisen viikon kolmannen päivän punnerrukset, joita kertyi 47 kappaletta. Lisäksi innostuin tosiaan käymään 6 kilometrin juoksulenkin aikaan 42:17 sekä kilometrin verran alku- ja loppukävelyä.

Oli ihan hyvä viikko ottaen huomioon epäihmilliset sääolosuhteet. Ja jos noilla punnertamisilla ja sauvakävelyillä ei ala kohta allihenkarit vahvistua niin ei sitten millään.

Kuukausi vaihtui rauhallisissa tunnelmissa eli en juhlinut vappua sen kummemmin. Vappu ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle mikään erityinen juhlapäivä. Kouluaikana se oli tietysti kiva, jos se sattui arkipäivälle, niin sai ylimääräisen vapaan.

Tein yhteenvedon huhtikuun liikunnoista:

- juoksu 64,3 km
- kävely 38,2 km
- sauvakävely 7 km
- pyöräily 20 km
- ratsastus 6 h 15 min
- punnerrukset 180 kpl

Yhteensä kilometrejä kertyi 129,5 eli oli vähän nihkeä kuukausi pitkälti vatsataudin takia, joka pisti minut kanveesiin viikoksi. Painossakaan ei tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia vaan lukemat ovat melko samat kuin maaliskuun lopussa.

Menneen viikon liikunnat:


Kuten näkyy, lenkkeily maistui. Kuntoni on nyt selkeästi nousukiidossa ja juoksuinto ja -motivaatio on korkealla. Tänään (tai no eilen) juoksin uuden ennätysmatkani eli 15,6 kilometriä! Olin alun perin katsonut kartasta 15 kilometrin lenkin, mutta vaikka minulla oli kartta mukanani lenkillä, onnistuin kääntymään kahdessa risteyksessä väärään suuntaan, mistä tuli sitten lisää tuo 600 metriä. Etukäteen jännitti ihan älyttömästi lähteä juoksemaan 15 kilometrin lenkkiä, mutta matka taittui itse asiassa yllättävän helposti ja voimiakin tuntui jäävän varastoon. Kun matkaa oli jäljellä noin puoli kilometriä, kasvoilleni nousi typerä hymy ja tuntui kuin pystyisin ihan mihin vain. Voi vitsi, juoksu on ihan oikeasti tehnyt minusta aivan uuden ihmisen.

Puolimaratoniin on aikaa neljä kuukautta, ja hyvältä näyttää. Tarkoitukseni on nyt toukokuussa juosta tuota 15 kilometrin lenkkiä, kesäkuussa 17 kilometrin, heinäkuussa 19 kilometrin ja elokuussa 21 kilometrin. Näin ollen olisin syyskuun alussa enemmän kuin valmis juoksemaan virallisen puolimaratonin. Tuntuu ihan mielettömältä: minä olen ihan kohta puolimaratonkunnossa! Hitto, kukapa olisi uskonut. Elo-syyskuun vaihteessa tulee kaiken lisäksi täyteen kaksi vuotta siitä kun aloitin juoksukoulun vaatimattomilla parin minuutin juoksupätkillä, eli voisiko juoksutapahtuma sattua nostalgioinnin kannalta parempaan aikaan.

Voi kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja käydä sanomassa vuoden 2009 96-kiloiselle minälleni, että jumalauta nainen, sinä et tiedäkään, millaisia voimavaroja sisälläsi on. Toisaalta en tiedä, olisiko mikään pystynyt valmistamaan minua siihen, millaisen tunteiden ja ajatusten pyörremyrskyn tulisin kokemaan.

On niin hieno tunne rikkoa itselleen asettamia rajoja ja olla joka päivä ylpeä siitä mitä on.

(Kuvalähde)

Huh, onnistuin viikon aikana syömään itselleni oikein kunnon turvotukset, joista vaaka kiitti lukemalla 79,9 kg eli nousua viime viikosta lähes kaksi kiloa. Voi elämä. Kerkisinhän tässä normaalipainoinen olla jopa yhden viikon ajan! No, mitä muuta voi odottaa, jos lappaa kaksin käsin jätskiä ja sämpylöitä nassuun. Mutta eiköhän hiilihydraattipöhö ole vain väliaikainen, sillä tällä viikolla aion taas ryhdistäytyä ja palaan puuro ja näkkäri -linjalle ja unohdan kaiken maailman sämpylät. Herkkujakin voisi jälleen kerran rajoittaa...

Mutta pakko sanoa, että nyt kun olen syönyt enemmän, juoksu on kulkenut kevyemmin. Keho palautui lauantain 13,5 kilometrin lenkin jälkeen todella nopeasti, ja maanantaina juoksin 8,4 kilometrin vakiolenkkini noin 5 minuuttia nopeammin kuin viime kuukausina. Ajan paranemiseen vaikutti luonnollisesti asfaltin paljastuminen lumen ja loskan alta, mutta olo oli ihan järjettömän kevyt, voimakas ja energinen. Välillä teki mieli loikata puoli metriä ilmaan ja nauraa ääneen, sillä oli ihan mieletön fiilis. Ihanaa kun juoksutossun alla oli yhtäkkiä pitävä alusta joka ei upottanut, ja ihanaa kun koko kroppa oli täynnä voimaa ja jalat tuntuivat vahvemmilta kuin koskaan.

(kuvalähde)

Mitä väliä jostain väliaikaisista vaa'an lukemista, jos olo on kuin lentoon lähdössä!

Maaliskuu alkaa olla pulkassa, ja on siis perinteikkään kuukausiyhteenvedon aika.

Tässä kuussa haasteeni oli herkutella korkeintaan kymmenenä päivänä, ja yllättäen ne kaikki kymmenen päivää tuli käytettyä, heh. Omalla tavallaan herkkuhaasteesta oli hyötyä, koska pääsin irrottautumaan jokapäiväisestä herkuttelusta, joka helmikuun aikana alkoi taas hivuttautua takaisin arkeeni. Mutta toisaalta hamstrasin osaan noista kymmenestä herkkupäivästä enemmän herkkuja kuin olisin haasteettomana kuukautena tehnyt. Esimerkiksi eilen viikon virallisena Aino Ihana Maitosuklaa -päivänä mussutin lisäksi 150 grammaa irtokarkkeja (joista suurin osa suklaata), koska oli fiilis, että sai syödä oikein luvan kanssa. Eli herkkuhaaste antoi tilaa porsaanrei'ille ja niitä minä kyllä tehokkaasti käytinkin. Kaiken kaikkiaan herkkuhaaste oli kuitenkin toimiva ja auttoi minua.

Liikkumaan pääsin tehokkaammin kuin helmikuussa, mikä oli ihanaa. Oikea polvi juilii ajoittain, mutta vaikuttaa kestävän suht hyvin kunhan muistan pitää vapaapäiviä liikunnasta ja korvata osan hölkkälenkeistä kävelylenkeillä. Uudet lenkkarit luultavasti ja toivottavasti auttavat asiaa entisestään. Kuun liikunnat näyttävät tältä:

- juoksu 88,9 km
- kävely 57 km
- sauvakävely 38,4 km
- ratsastus 4 h 45 min

Yhteensä kilometrejä kertyi 184,3, mikä on hyvä tulos. Olen laskeskellut, että 150-200 kuukausikilometriä on minulle sopiva määrä. Tammikuussa liikuin 291,5 kilometriä, mikä johti kropan väsymiseen ja polven kipeytymiseen. Nyt olo on hyvä ja voimakas, ja huhtikuu mennään läpi samoin eväin.

Olen myös ruvennut merkkaamaan punnerrukset ylös kalenteriini, ja niitä kertyi tässä kuussa yhteessä 350 kappaletta, jei. Punnersin keskimäärin kolmena tai neljänä kertana viikossa 30 punnerrusta kerrallaan. Helmikuun punnerrushaasteesta oli siis pitkäaikaisempaakin hyötyä, sillä olen tykästynyt punnertamiseen ja ehdottomasti aion pitää sen jatkossakin mukana ohjelmistossa. Käsivarteni ovat parin kuukauden aikana kiinteytyneet ja kaventuneet kivasti.

Painon saralla maaliskuuhun mahtui kaksi huippuhetkeä: 23.3. painoindeksin 25,0 ja 30.3. normaalipainon saavuttaminen.

Ei siis lainkaan hullumpi kuukausi! Tästä on loistava jatkaa kohti kesää.

P.S. Muistakaa muuten Likkojen Lenkki 21.5. Tampereella. Tällä hetkellä minä ja Kati olemme osallistumassa lenkille, ja mukaan todellakin mahtuu lisää porukkaa! Tarkoitus on kiertää kävellen 7,5 kilometrin reitti näteissä Pyynikin maisemissa, ja illemmalla sitten mahdollisesti käydä syömässä jossain kivassa ravintolassa ja/tai nauttimassa lasillinen juomaa baarissa. Ihan kaikki ovat tervetulleita mukaan! Eikä haittaa vaikka joku tulisi kauempaakin, sillä voin tarjoita yöpymispaikan.

Äkkinäisempi saattaisi ajatella, että kun laihduttajalla on matkaa tavoitteeseen enää puoli kiloa, niin se puoli kiloa pudotettaisiin vaikka sitten syömällä vain salaatinlehti päivässä.

Väärin. Tässä taloudessa leivotaan viimeisen puolen kilon kunniaksi mustikkapiirakka ja vedetään se ilolla nassuun. Olin tosiaan syönyt herkkuja edellisen kerran viime viikon keskiviikkona, ja olin jo pitkään miettinyt, että olisipa kiva tehdä joskus sellainen mustikkapiirakka, johon tulee se kermaviilijuttu päälle, koska muistaakseni se oli hyvää. Päätin sitten tehdä mustikkapiirakan, ja pakko sanoa, että se maistui vaniljajäätelön kanssa aivan taivaalliselta viikon herkkutauon jälkeen. Herkkupäivälaskuriin rapsahti sitten eilisen ja tämän päivän myötä iloisesti kaksi numeroa lisää, mutta herkkuhaaste on siitä huolimatta ihan hyvässä tilanteessa.

Syöminen kaihertaa vähän, mutta ei onneksi paljoa. Suurin ongelmani on aina ollut vääristynyt suhde herkkuihin. Projektini aikana olenkin pyrkinyt muuttamaan kaksi asiaa: 1) Eroon pakkomielteisestä ja jokapäiväisestä herkuttelusta. 2) Eroon herkuttelun tuomasta huonosta omatunnosta.

Pyrkimykseni on muuttaa herkkujen syöminen ahdistavasta jokapäiväisestä rutiinista muutamana päivänä viikossa tapahtuvaan nautinnolliseen itseni hemmotteluun. Luulen, että tämä maaliskuun herkkuhaaste on viemässä minua jälleen oikeaan suuntaan. Lähes kokonaisen mustikkapiirakan syömisessä lähinnä nyt harmittaa se, että vatsani on aivan sekaisin, koska edeltävän viikon olin syönyt kehoani helliviä ruokia, ja sen sitten tietää, kun yhtäkkiä sekaan heitetään karmea sokerirasvatujaus.

Mut hei, aineenvaihduntaan vähän potkua.

Kippis, ja muistakaa nauttia elämästä ja itsestänne, sillä hyvä olo ei loppujen lopuksi ole riippuvainen alle 25:n BMI:stä.

P.S. Herkkuhetkien ystävät löytävät mustikkapiirakan ohjeen täältä.

Viikon liikunnat ovat jälleen takana ja näyttävät tältä:


Eilen tulikin jo summattua juoksun osuudet. Muutoin tuli harrastettua perinteisesti sauvakävelyä, kävelyä ja ratsastusta. Keskiviikon ja tämän päivän pidin vapaata. Tuntuu kyllä tosi hyvältä, kun polvi sallii tehokkaamman liikkumisen.

Tällä viikolla punnersin kolmena päivänä ja kunakin kertana tein 30 punnerrusta. Pyrin pitämään saman rytmin yllä jatkossakin, ja olen alkanut jopa hieman innostua punnertamisesta. On kiva fiilis, kun yläkroppa on saanut vähän voimaa ja kiinteytynyt siinä sivussa.

Herkkuhaastetta on takana 13 päivää ja uskomatonta mutta totta olen tähän mennessä selvinnyt kolmella herkuttelupäivällä! Ilman haastetta olisin taatusti syöpötellyt useammin, mutta jotenkin tuon vasemman palkin kuvan päivittäminen kasvavilla numeroilla ahdistaa sen verran, ettei tee mieli ihan turhan takia syödä.

Ensi viikko samalla mallilla, niin eiköhän se painokin ala taas pudota.

Eilinen kuvapostaus ja tänään tekemäni hölkkälenkki ovat saaneet minut paremmalle tuulelle, ja luotan taas vähän enemmän itseeni. Olo on kevyempi ja turvotukset ovat kadonneet kropasta järkevän syömisen ja liikunnan myötä. Polvikin tuntui tänään juostessa melko hyvältä. Ehkä sekin hissuksiin tokenee.

Kävin siis juoksemassa 8,4 kilometrin vakiolenkkini, minkä lisäksi olen tänään punnertanut 30 kertaa. Äsken kävin viemässä vanhan rikkinäisen matkatelkkarini romuautolle, joka oli lähistöllä keräämässä ongelmajätettä. Matkatelkkarit eivät varsinaisesti paina kauhean paljoa, mutta kun yhtä sellaista kuvaputkiversiota kantaa puoli kilometriä loivaan ylämäkeen... Käsivarteni ovat nyt ihan hyytelöä ja vapisevat jos yritän pitää niitä ylhäällä. Tehokasta. Pitäisi varmaan ruveta harrastamaan romun raahausta enemmänkin.

Tänään oli tallipäivä, ja onnistuin jopa pysymään hevosen selässä kunnialla. Ratsastin lähes puolitoista tuntia, minkä lisäksi kävelin matkat sekä tallille että kotiin eli yhteensä 10 kilometriä. Entisessä elämässäni olisin ollut ihan poikki, mutta peruskuntoni on nykyään ihan toista luokkaa. On ihanaa huomata, miten jaksaa.

Pudonneiden kilojen ja kasvaneen kunnon myötä tuntuu kuin kehoni olisi vapaa. Keskivartalo tuntuu ihan erilaiselta, kun siinä ei joudu kannattelemaan ylimääräistä vararengasta. Olo on kevyt ja liikkuva, jalat ovat vahvat ja tuntuu kuin ne voisivat kuljettaa minut minne tahansa. Koko elämäni olen pitänyt kehoani lihavuuden kahleissa, ja tämä uusi vapaudentunne on ihan mieletön.

(kuvalähde)

Tänään rikoin muuten liikuntahaasteen 200 kilometrin rajan! Tammikuuta on jäljellä vielä kymmenen päivää, joten saa nähdä ehdinkö haalia kasaan vielä sadan kilometrin verran. 300 kilometrin saavutus olisi aika komea.

Tänään olisi ollut ohjelmassa intervallitreeni, mutta olin sitten että ääh, ihan liian ankeaa touhua. Sen sijaan poimin sukset ja sauvat kainaloon ja suuntasin ladulle. Hiihdin 12,9 kilometriä onnellisena ihanassa viiden asteen pakkasessa. Matkaa taittaessa pohdin, että tällaista liikunnan pitääkin olla: tuottaa hyvää mieltä ja rentouttaa.

Päätin että heitän typerät intervallisuunnitelmat ja -treenit romukoppaan ja juoksen sitä vauhtia kuin itseäni sattuu huvittamaan. Ei minulla riitä innostus lähteä rikkomaan jotain puolimaratonin nopeusennätyksiä, vaan haluan nauttia juoksemisesta ja sen tuomasta vapaudentunteesta, ja sen saavutan omassa verkkaisessa vauhdissanikin. Tykkään lisätä juoksulenkkien pituutta, ja sitä tulenkin tekemään aiempien suunnitelmien mukaisesti, mutta vauhtiharjoittelu saa jäädä. Ei sillä oikeasti ole mitään väliä, juoksenko puolimaratonin kahteen ja puoleen tuntiin vai kolmeen tuntiin. Saan tällä hetkellä liikunnasta hyvää oloa ja energiaa, enkä tahdo pilata sitä turhalla suorittamisella. Katsotaan niitä nopeusennätyksiä sitten joskus. Tärkeintä on nauttia.