Sain eilen kotiin uuden hirveän parhaan ystäväni: voimapyörän. Tutustuin kyseiseen kapineeseen netissä, ja moni kehui sitä verrattomaksi vatsalihaksien ja koko ylä- ja keskikropan treenikaveriksi, ja koska hinta ei todellakaan ollut paha (omani ostin Prismasta 11,90 eurolla), päätin hankkia moisen kidutusvälineen. Eilen kokeilin voimapyörää pari kertaa, ja on muuten yllättävän raskas, ja hyvä niin. Vatsalihasten tekeminen on jäänyt tällä viikolla kokonaan, koska miljoonan toiston tekeminen tympäisee, ja toisaalta tuntuu, etten osaa kunnollisia tekniikoita. Voimapyörä vaikuttaa simppeliltä: rullailee edes takaisin (kiinnittäen tietysti asentoon huomiota) ja toistoja ei ilmeisesti tarvitse tehdä kovin montaa, kun lihakset jo huutavat armoa.
Tänään oli tarkoitus treenata voimapyörällä ihan oikeasti, mutta punnerrusohjelman viidennen viikon kolmas harjoitus (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50) veti yläkropan sen verran hyytelöksi, että voimapyöräilystä ei tullut yhtään mitään. Pitää varmaan hajauttaa punnerrukset ja voimapyöräharjoitukset eri päiville. Mutta eiköhän minusta näillä eväillä kunnon kaappi ensi kesään mennessä saada, hah.
Pelkäsin muuten etukäteen tuota viidettä viikkoa ihan hulluna, sillä kun tein punnerrusohjelmaa ensimmäistä kertaa, viikko osoittautui aivan karmaisevaksi. Tällä kertaa se ei ollut ihan niin kamalaa, mutta ihan riittävän kamalaa kuitenkin. Ilmaan lennelleistä kirosanoista en saanut kuvaa, mutta lattiasta treenin jälkeen ottamani kuva todistaa, että raivolla ja antaumuksella on tullut punnerrettua. Viimeinen 50 punnerruksen sarja oli oikeasti tappaa.---
Painoasioissa olen saavuttanut jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän itseni kanssa. Okei, maailmani ei todellakaan romahda, jos painoni on jymähtänyt 78 kiloon. Itse asiassa se vaihtoehto, että olisin loppuelämäni 78-kiloinen, ei ole ollenkaan hullumpi ajatus. Töitähän se tulee hulluna vaatimaan, että ylipäätänsä saa pidettyä painon samana, mutta aika hyvinhän se on tuossa kilolukemassa maaliskuusta asti killunut, joten miksei siis jatkossakin.
Kenties 78 kiloa on yksinkertaisesti kropalleni se luonnollinen paino. Koska puhdas tosiasia on, että jo pelkkä ruumiinrakenteeni on luotu ennemminkin nostamaan painoja kuin tanssimaan balettia. Miksi pitäisi taistella jotain sellaista vastaan, joka minä pohjimmiltani olen? Ehkä tämä kaikki punnertaminen on ollut alitajuista siirtymistä seuraavaan vaiheeseen, jossa en niinkään yrittäisi tehdä itsestäni pienempää ja sirompaa vaan kehittää voimaani ja lihaksia. Koko ikäni olen kuollakseni toivonut, että olisi siro ja sulavaliikkeinen. Kyllähän miehetkin tykkää enemmän tytöistä, jotka saa helposti kaapattua kainaloon. No voi voi ja kyynel sentään.
Laihtuminen ja menneet reilut kaksi vuotta ovat opettaneet minua näkemään itseni aivan uudessa valossa. Asiat, jotka ennen näin heikkouksina, ovat nykyään vahvuuksiani. Jotenkin aina ajattelin, että koska olen 177 senttiä pitkä, pituuteni menee ihan hukkaan, jos en muiltakin mitoiltani vastaa mallien mittoja. Mutta haluanko minä oikeasti näyttää mallilta? No enpä oikeastaan. Ehkä aiemmin halusin, mutta en enää. Olen saanut viime aikoina yläkroppaani järjettömän paljon voimaa, ja jos minulle annettaisiin mahdollisuus valita, laihtuisinko välittömästi 71-kiloiseksi ja mahtuisin lopultakin maagisiin koon 42 housuihin, mutta menettäisin samalla vaivalla punnertamani lihakset, vai haluanko edelleen olla 78-kiloinen ja jatkaa kohti vahvempaa ja tasapainoista tulevaisuuttani, joka ei ole enää niin riippuvainen vaa'an lukemista, minun ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa.
Minusta tuntuu, että laihduttamiseni alkaa olla tulossa tiensä päähän. On turha taistella jonkin asian puolesta, joka ei loppujen lopuksi ole edes tarkoitettu minua varten. Onko tämä luovuttamista? Ehkä jonkun mielestä. Minulle tämä on kuitenkin askel eteenpäin kohti maailmaa, jossa kaikki ovet ovat avoinna.
