Maaliskuu alkaa olla pulkassa, ja on siis perinteikkään kuukausiyhteenvedon aika.

Tässä kuussa haasteeni oli herkutella korkeintaan kymmenenä päivänä, ja yllättäen ne kaikki kymmenen päivää tuli käytettyä, heh. Omalla tavallaan herkkuhaasteesta oli hyötyä, koska pääsin irrottautumaan jokapäiväisestä herkuttelusta, joka helmikuun aikana alkoi taas hivuttautua takaisin arkeeni. Mutta toisaalta hamstrasin osaan noista kymmenestä herkkupäivästä enemmän herkkuja kuin olisin haasteettomana kuukautena tehnyt. Esimerkiksi eilen viikon virallisena Aino Ihana Maitosuklaa -päivänä mussutin lisäksi 150 grammaa irtokarkkeja (joista suurin osa suklaata), koska oli fiilis, että sai syödä oikein luvan kanssa. Eli herkkuhaaste antoi tilaa porsaanrei'ille ja niitä minä kyllä tehokkaasti käytinkin. Kaiken kaikkiaan herkkuhaaste oli kuitenkin toimiva ja auttoi minua.

Liikkumaan pääsin tehokkaammin kuin helmikuussa, mikä oli ihanaa. Oikea polvi juilii ajoittain, mutta vaikuttaa kestävän suht hyvin kunhan muistan pitää vapaapäiviä liikunnasta ja korvata osan hölkkälenkeistä kävelylenkeillä. Uudet lenkkarit luultavasti ja toivottavasti auttavat asiaa entisestään. Kuun liikunnat näyttävät tältä:

- juoksu 88,9 km
- kävely 57 km
- sauvakävely 38,4 km
- ratsastus 4 h 45 min

Yhteensä kilometrejä kertyi 184,3, mikä on hyvä tulos. Olen laskeskellut, että 150-200 kuukausikilometriä on minulle sopiva määrä. Tammikuussa liikuin 291,5 kilometriä, mikä johti kropan väsymiseen ja polven kipeytymiseen. Nyt olo on hyvä ja voimakas, ja huhtikuu mennään läpi samoin eväin.

Olen myös ruvennut merkkaamaan punnerrukset ylös kalenteriini, ja niitä kertyi tässä kuussa yhteessä 350 kappaletta, jei. Punnersin keskimäärin kolmena tai neljänä kertana viikossa 30 punnerrusta kerrallaan. Helmikuun punnerrushaasteesta oli siis pitkäaikaisempaakin hyötyä, sillä olen tykästynyt punnertamiseen ja ehdottomasti aion pitää sen jatkossakin mukana ohjelmistossa. Käsivarteni ovat parin kuukauden aikana kiinteytyneet ja kaventuneet kivasti.

Painon saralla maaliskuuhun mahtui kaksi huippuhetkeä: 23.3. painoindeksin 25,0 ja 30.3. normaalipainon saavuttaminen.

Ei siis lainkaan hullumpi kuukausi! Tästä on loistava jatkaa kohti kesää.

P.S. Muistakaa muuten Likkojen Lenkki 21.5. Tampereella. Tällä hetkellä minä ja Kati olemme osallistumassa lenkille, ja mukaan todellakin mahtuu lisää porukkaa! Tarkoitus on kiertää kävellen 7,5 kilometrin reitti näteissä Pyynikin maisemissa, ja illemmalla sitten mahdollisesti käydä syömässä jossain kivassa ravintolassa ja/tai nauttimassa lasillinen juomaa baarissa. Ihan kaikki ovat tervetulleita mukaan! Eikä haittaa vaikka joku tulisi kauempaakin, sillä voin tarjoita yöpymispaikan.

Viime viikosta painoa oli lähtenyt 300 grammaa, mikä tarkoittaa, että uusi painoni on tasan 78 kiloa ja BMI 24,9! Olen normaalipainoinen, herra paratkoon.

300 grammaa nyt ei paljoakaan kropassa näy, mutta pään sisällä tämä on aivan käsittämätön voitto. En oikeasti tiedä, milloin olen viimeksi ollut normaalipainoinen vai olenko ollut koskaan. Lapsenakin hätyyttelin tehokkaasti kaikkia ikäluokan kasvukäyriä sekä pituus- että etenkin leveyssuunnassa.

Tähtään jatkossakin painonpudottamisen kanssa rauhalliseen "kilo kuukaudessa" -tahtiin. Sitä vauhtia olen tähänkin asti keskimäärin pudottanut, ja se tuntuisi olevan sopiva määrä ottaen huomioon sekä kehoni että mieleni tarpeet.

Viime viikko oli liikuntojen osalta vähän iisimpi, sillä kroppa oli edellisviikon sunnuntain pitkän juoksulenkin jälkeen vähän jumissa ja väsyneenoloinen. Ei sillä, ihan mukavasti tuli liikuttua ja suunnitelmien mukaiset kaksi vapaapäivää pidettyä.

Tarkoitukseni oli odottaa lumien sulamista ja teiden kuivumista ennen kuin ottaisin käyttöön uudet juoksulenkkarit, mutta luulen, että viisainta on pistää vanhat kenkäni eläkkeelle niin pian kuin mahdollista. Oikea polvi tahtoo edelleen juostessa vähän ärtyä, ja voisi olla kokeilun arvoista katsoa, auttaako lenkkarien vaihto. En ole ihan varma, olenko juossut vanhoilla kengillä sitä noin tuhatta kilometriä, joka käsittääkseni katsotaan rajaksi, jonka jälkeen kengät tulee uusia. Mutta toisaalta taas: en ole mikään keskiverto 60-kiloinen, vaan jolkotellut 80-95-kiloisena, joten kai siinä nivelten lisäksi myös lenkkareiden iskunvaimennus on joutunut koetukselle.

Minullahan on valmiina odottamassa uudet juoksukengät, jotka ostin jo viime syyskuussa. Löysin alun perin 140 euroa maksaneet kengät 29,90 eurolla!


Tänään käyn kuitenkin ihan vain kävelemässä, mutta huomenna voisin käydä hölkkäämässä ja testata uudet kengät. Kaikkein loskaisimmilla keleillä aion kuitenkin vielä käyttää vanhoja lenkkareita.

Lupasin helmikuussa tehdä blogini synttäreiden kunniaksi koosteen painonpudotuksestani. Nyt kun olen saavuttanut tavoitteeni, on erinomainen hetki koota kasaan kokonaisuudessaan reilut puolitoista vuotta kestänyt laihduttaminen.

Loppukesästä 2009 aloin olla aika muhkeassa kunnossa. Vaa'astani olivat tuolloin paristot lopussa, mutta arviolta painoin 96 kiloa. Arvio perustuu siihen, että aloitin elokuun lopussa juoksukoulun ja terveellisemmän ruokavalion, joita kerkisin toteuttaa pari viikkoa ennen ensimmäistä punnitusta, joka näytti 94,4 kg. Olin todella innoissani juoksemisen opettelusta, ja muistan edelleen ne järjettömät onnentunteet ja adrenaliiniryöpyt, kun jaksoin juosta ensin 2 minuuttia, sitten 4, sitten 5... Painoni lähti kivasti laskuun, ja lokakuun lopussa jaksoin juosta jo puoli tuntia yhteen menoon. Olin aivan haltioissani ja ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli tunne, että hei minähän pystyn tähän!

Marraskuussa muutin Savonlinnasta Tampereelle, mikä rikkoi rutiinini totaalisesti. Juokseminen jäi ja löysin itseni jälleen jokailtaisten herkuttelujen parista. Siitä se paino sitten alkoi jälleen nousta ja tunsin itseni surkeaksi. Vuodenvaihteeseen mennessä olin lihonut takaisin puolet siitä, mitä olin alkusyksystä onnistunut pudottamaan.

Kirjoitin urheilukalenteriini 30.12.2009 seuraavasti: "Oloni on kamala, reilun kuukauden mässytysputki takana. Alkoi marraskuussa. Jälleen kerran rasvasokeripaska vienyt minusta voiton. Tuntuu kuin olisin mitätön roska, jolle kaikki muut nauravat. 'Saimmepas sinut takaisin nalkkiin, sinä mitätön luuseri. Luulitko oikeasti pystyväsi laihtumaan ja elämään terveellisesti? Luulitko oikeasti, että sinusta olisi siihen?' Tunnen itseni väsyneeksi, apeaksi, surulliseksi, turvonneeksi. Sanalla sanoen hirveäksi. Olen hirviö, jättimäinen ihmiskuvatus. Haluaisin ajatella onnistuneeni. Painan jokusen kilon vähemmän kuin 4 kk sitten. Juoksen puolen tunnin lenkkejä. Mutta siitä huolimatta tunnen jälleen pettäneeni itseni. Tappavani itseäni sisältäpäin."

Tammi- ja helmikuu 2010 menivät joten kuten räpistellessä. Taisin käydä jonkin verran hölkkäilemässä. Helmikuun lopussa aloin kirjoittaa tätä blogia. Päätin, että en anna kaiken syksyn aikana tekemäni työn valua hukkaan. Päätin jatkaa siitä mihin jäin. Ajattelin, että tilanteeni oli hiton paljon parempi kuin puoli vuotta sitten: kuntoni oli aivan eri luokkaa ja loppujen lopuksi olin kokonaiset kolme kiloa kevyempikin. Positiivinen ajattelu, wtf! Maaliskuun alussa muutin nykyiseen asuntooni ja pääsin pois helvetin kolmiosta (kello 23 asti auki olevat Makuuni, K-Extra ja Siwa 100 metrin säteellä silloisesta asunnostani). Hitaasti mutta varmasti aloin taas käydä useammin lenkillä, ja 17.3. juoksin ensimmäisen kerran tunnin putkeen. Huhtikuun alussa painoin suurin piirtein sen verran, mihin olin syksyllä parhaimmillani päässyt.

Ensimmäinen suuri etappi oli pääsy 90 kilon alle, mutta siitä alkoikin käsittämättömiin mittasuhteisiin kasvanut jumikauteni. Huhtikuusta syyskuuhun jumitin 87-90 kilon välillä. Uskon edelleen, että kehoni piti tuota kyseistä kilohaarukkaa normaalipainonaan ja piti kiloista kiinni kynsin ja hampain. Välillä otti päähän ja urakalla, mutta tuossa vaiheessa olin täynnä tahtoa ja päättäväisyyttä. Hoin itselleni, että kun vain jatkan juoksemista, niin jossain vaiheessa se maksaa itsensä takaisin. Juoksu piti minut pinnalla. Sain siitä voimaa, ja tunsin miten kehoni voi koko ajan paremmin. Itsetuntoni ja itsekunnioitukseni kohosivat jokaisen juoksulenkin myötä. Tunsin tekeväni jotain, mitä olin aina ennen pitänyt mahdottomana. Motivaationi kasvoi, kun kävin verikokeissa ja sain tietää, että kolesterolini oli kevään 2009 lukemasta 5,8 laskenut lukemaan 4,6. Myös verenpaineeni oli laskenut lukemasta 130/85 lukemaan 115/81. Sykkeeni oli ennen ollut 80 luokkaa, mutta juoksun myötä se oli nyt 48. Lukemat kannustivat minua jatkamaan, vaikka vaaka näyttikin sitkeästi samoja numeroita.

Lokakuussa onnistuin lopultakin murtamaan 87 kilon seinän, ja siitä alkoikin laihduttamiseni varsinainen menestyskausi. Luulen, että painon putoamista edesauttoi kaksi asiaa: leivän korvaaminen puurolla ja näkkärillä sekä juoksun lisääntyminen. Puuron nauttiminen päivän ensimmäisenä ateriana ryhditti syömistäni. Sen lisäksi kehoni alkoi kestää ja vaatia pidempiä juoksulenkkejä. Enemmän liikuntaa, vähemmän syömistä. Niinhän se menee, mutta ilmeisesti minulta vei vuoden verran aikaa löytää keholleni toimiva tasapaino niiden välillä. Loppuvuonna 2010 paino putosi minulle aivan ennennäkemätöntä tahtia, ja muistan vain ajatelleeni, että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Joulukuu pelotti, sillä muistin mitä minulle oli edellisenä vuonna samaan aikaan tapahtunut.

Tammikuu koitti, ja painoni oli jopa laskenut 400 grammaa joulukuun aikana. Oloni oli fantastinen ja yhtäkkiä tiesin saavuttavani tavoitteeni. Olin jo pitkään ollut sitä mieltä, että ajalla ei ollut väliä, kunhan painoni kokonaisuutena olisi laskusuunnassa. Välillä paino menee ylös ja välillä alas, mutta kokonaisuuden hahmottaminen auttaa eteenpäin ja pitää mielen positiivisena. Jatkoin deittailuani Aino Ihana Maitosuklaan kanssa, koska laihduin siitä huolimatta. Tammikuussa innostuin liikunnasta vähän liikaa, mikä kostautui oikean polven kipeytymisenä. Helmikuussa liikunta jäi aiempaan verrattuna vähiin ja innostuin herkuttelusta enemmänkin, mikä nosti painoani. Tässä kuussa sitten ryhdistäydyin ja tänään saavutin itselleni reilu vuosi sitten asettamani tavoitteen: painoindeksi 25,0.

Takanani on nyt blogin aloittamisesta 13 kuukautta ja 14,4 kiloa. Kyllä, BMI:n mukaan olen edelleen lievästi ylipainoinen, mutta edessä onkin seuraavan vaiheen aika. Olen tähän asti koko ajan kirjoittanut vain siitä, miten tähtään painoindeksiin 25. Halusin nimittäin kohdistaa kaiken energiani ja keskittymiseni kyseisen lukeman saavuttamiseen.

Homma on kuitenkin se, että minä ihan oikeasti haluan jonain päivänä mahtua koon 42 housuihin. Lähden siis nyt matkalle kohti lopullista painotavoitettani, joka on 71 kiloa.

Miksi sitten juuri lukema 71, sillä painoindeksikin on siinä joku random 22,7? Tämän tekstin alussa kerroin, miten painoni oli noin 96 kiloa, kun aloitin matkani. 96 miinus 71 on yhtä kuin 25. Nimelleni uskollinen.

Päivän luvut: 78,3 kg ja BMI 25,0. Minä ihan oikeasti tein sen.

Tällä hetkellä olen jokseenkin sanaton, mutta kunhan saan ajatukseni koottua, kirjoitan fiiliksistä ja jatkosuunnitelmista tarkemmin.

Nyt olen vain että wau. Uskomatonta.

Ajattelin osallistua täällä Tampereella lauantaina 21.5. järjestettävään liikuntatapahtumaan Likkojen Lenkki, ja mietin kiinnostaisiko ketään teistä blogini lukijoista lähteä mukaan? Olisi nimittäin mahtavaa joskus tavata teitä kaikkia kasvokkain, ja mikä olisi kivempaa kuin tavata jonkin liikuntapahtuman parissa.

Tuntuu vähän höpsöltä lähteä tuohon tapahtumaan yksin, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään juoksukilpailun tapainen juttu vaan päätarkoitus on kaiketi yhdessäolo. Olisi ihan huippua, jos saataisiin kerättyä porukka, jolla voisimme kiertää lenkin yhdessä. Eikä haittaa vaikka joku tulisi Tampereen ulkopuolelta, koska voin tarvittaessa tarjota majapaikan.

Löytyykö siis ketään osallistumisesta kiinnostuneita? :)

Viime viikko oli liikuntojen osalta vähän vaihteleva. Alkuviikon otin kevennetysti, koska en ollut ihan varma, miten maanantainen kaatuminen lenkillä vaikutti polviini, mutta ilmeisesti selvisin loppujen lopuksi pelkillä julmannäköisillä mustelmilla. Maanantai-iltana vasemman polven koukistaminen ja ojentaminen sattui aivan järkyttävästi, mutta onneksi lepo taisi auttaa.

Eilen sunnuntaina minulla oli todella energinen ja kevyt olo, ja päätin ottaa härkää sarvista ja palata puolimaratonharjoittelun pariin. Toisaalta pelotti ihan älyttömästi, kestääkö oikea polveni pitkän matkan ja miten kuntoni riittää, sillä edellisen kerran olin juossut pitempää lenkkiä (11,4 km) tammikuussa. Helmikuu meni todella vähillä juoksumäärillä ja nyt maaliskuussa olin juossut enimmillään 8,4 km lenkkiä.

Päätin kuitenkin testata päivän kunnon tosissani, ja kiersin 13,5 kilometrin lenkin! En ollut koskaan ennen juossut moista matkaa, ja siltä se kyllä lenkin aikana tuntuikin, lol. Reitti osoittautui kaiken lisäksi varsin mäkiseksi, ja juuri kun olin palautunut edellisestä ylämäestä, niin yhtäkkiä edessä oli jälleen uusi nousu. Jossain vaiheessa olin että kuolenko nyt vai kymmenen metrin päästä. Mutta kummasti syksyn ja talven aikana rakentamani pohjakunto piti, ja selvitin kuin selvitinkin matkan hölkäten loppuun asti. Voi vitsi, olin kotiin päästyäni aivan ryytynyt, mutta samalla oli ihan järjetön voittajafiilis. En muista, milloin olisin viimeksi antanut juostessa vastaavalla tavalla aivan kaikkeni ja jatkanut juoksua, vaikka voimat tuntuivat olevan aivan lopussa ja matkaa kotiin vielä viisi kilometriä. Puolimaratonkin on enää vajaan kahdeksan kilometrin päässä!

Mahtavaa oli myöskin se, että juoksin ilman polvitukea ja polveni kesti. Tosin nyt kroppani on kaikin puolin vähän hellänä etenkin pohkeista ja alaselästä, joten tänään päästän sen helpommalla ja käyn sauvakävelemässä. Huomenna fiiliksestä riippuen käyn joko kävelemässä tai hölkkäämässä 8,4 kilometrin vakiolenkkini.

Äkkinäisempi saattaisi ajatella, että kun laihduttajalla on matkaa tavoitteeseen enää puoli kiloa, niin se puoli kiloa pudotettaisiin vaikka sitten syömällä vain salaatinlehti päivässä.

Väärin. Tässä taloudessa leivotaan viimeisen puolen kilon kunniaksi mustikkapiirakka ja vedetään se ilolla nassuun. Olin tosiaan syönyt herkkuja edellisen kerran viime viikon keskiviikkona, ja olin jo pitkään miettinyt, että olisipa kiva tehdä joskus sellainen mustikkapiirakka, johon tulee se kermaviilijuttu päälle, koska muistaakseni se oli hyvää. Päätin sitten tehdä mustikkapiirakan, ja pakko sanoa, että se maistui vaniljajäätelön kanssa aivan taivaalliselta viikon herkkutauon jälkeen. Herkkupäivälaskuriin rapsahti sitten eilisen ja tämän päivän myötä iloisesti kaksi numeroa lisää, mutta herkkuhaaste on siitä huolimatta ihan hyvässä tilanteessa.

Syöminen kaihertaa vähän, mutta ei onneksi paljoa. Suurin ongelmani on aina ollut vääristynyt suhde herkkuihin. Projektini aikana olenkin pyrkinyt muuttamaan kaksi asiaa: 1) Eroon pakkomielteisestä ja jokapäiväisestä herkuttelusta. 2) Eroon herkuttelun tuomasta huonosta omatunnosta.

Pyrkimykseni on muuttaa herkkujen syöminen ahdistavasta jokapäiväisestä rutiinista muutamana päivänä viikossa tapahtuvaan nautinnolliseen itseni hemmotteluun. Luulen, että tämä maaliskuun herkkuhaaste on viemässä minua jälleen oikeaan suuntaan. Lähes kokonaisen mustikkapiirakan syömisessä lähinnä nyt harmittaa se, että vatsani on aivan sekaisin, koska edeltävän viikon olin syönyt kehoani helliviä ruokia, ja sen sitten tietää, kun yhtäkkiä sekaan heitetään karmea sokerirasvatujaus.

Mut hei, aineenvaihduntaan vähän potkua.

Kippis, ja muistakaa nauttia elämästä ja itsestänne, sillä hyvä olo ei loppujen lopuksi ole riippuvainen alle 25:n BMI:stä.

P.S. Herkkuhetkien ystävät löytävät mustikkapiirakan ohjeen täältä.

Herkkukuri ja liikunta alkavat lopultakin näyttää tuloksia, sillä vaaka tarjoili tänään kivan lukeman eli 78,9 kiloa! Ihan mahtavaa. Puoli kiloa vielä matkaa jäljellä, ja jos tällä kertaa yrittäisin olla päätymättä takaisin 80 kilon kieppeille, niin ehkä joskus pääsisin perillekin, hehee. Hitaasti hyvä tulee ja itselleni tulee liian nopsaa laihduttaessa päälle vain karmea stressi ja kirkkovenetys.

Sitten housujuttuja.

Otin tänä aamuna uudet kuvat siitä, miten olen edistynyt tavoitteessani mahtua viime kesänä ostamiini Elloksen koon 44 farkkuihin. Ja hyvinhän niihin nykyään mahdutaan:

Alla vertailun vuoksi 29.8.2010 otetut kuvat. Tuolloin painoni oli noin 87,5 kg eivätkä housut mahtuneet kiinni muuten kuin väkivalloin. Erityisvierailijana kuvassa upeat Vapaa Valinnan alushousut.


Siitä se röllykkä siis on vähitellen kaventunut ja persauskin on vastentahtoisesti suostunut luovuttamaan muutaman sentin hoikemmalle tulevaisuudelle.

Eilen kävi hassu juttu, kun kaivelin vaatekaappia. Löysin nimittäin kesällä 2009 ostamani 44-kokoiset farkut, jotka olivat luonnollisesti jääneet käyttämättä, koska eivät silloin mahtuneet kunnolla 95-kiloisen kroppani päälle. Sovitin eilen kyseisiä housuja, ja en voinut muuta kuin nauraa, sillä ne olivat auttamatta liian isot. Olin sitten onnistunut laihtumaan housuista läpi ilman, että olin älynnyt niitä missään vaiheessa käyttää.

Rupesin sitten miettimään, että onkohan noissa Elloksen pöksyissä jotenkin niukempi mitoitus, sillä tällä hetkellä kahdet omistamani 44-kokoiset housut ovat liian isot. Toiset ovat nuo yllämainitut ja toiset ovat H&M:n mustat housut, joita olen käyttänyt viime kesästä. Ne ovat viime kuukausina ruvenneet valumaan käytössä koko ajan alaspäin, vaikka olen käyttänyt niiden alla pitkiä kalsareita. Luultavasti housuista tulee käyttökelvottomat siinä vaiheessa, kun välihousujen käyttäminen on silkkaa liioittelua.

Oli miten oli, olen iloinen!

Liukkaat kelit veivät minusta lopultakin voiton tänään sauvakävelylenkillä, ja kumpsahdin nurin yhdessä risteyksessä, kun osuin muuten sulassa tiessä mustaan jäähän. Rojahdin sauvat huitoen suoraan polvilleni - kuinkas muutenkaan, sillä polvenihan ovat tunnetusti kehoni vahvin kohta ja suorastaan rakastavat, kun 80-kiloinen nainen rysähtää niiden varaan asfaltille.

Uskollisiin ulkoiluhousuihini tuli reikä, vasemman polven iho meni rikki ja oikean polven sisäsyrjään on kohonnut patti, joka taitaa kehittää vielä mustelmankin. Loistavaa.

Tällä viikolla on varmaan pakko tehdä ihan oikeita punnerruksia, sillä polviparkani ovat nyt sen verran runnellut, etten taida viitsiä punnertaa niiden varassa.

Yhtäkkiä tuli mieleen, että minullahan on PCOS. Kyseinen tila todettiin vuonna 2004, mutta vaikka se aina välillä käy mielessäni laihdutuksen kannalta, en ole ajatellut asiaa sen enempää.

PCOS:n oireethan korostuvat mitä enemmän naisella on ylipainoa, ja toisaalta PCOS vaikeuttaa laihduttamista. How sweet is that.

Tavallaan olen tiedostanut, että minun on mahdollisesti vaikeampi laihtua kuin ns. normaalin naisen, mutta olen kieltänyt itseäni käyttämästä PCOS:aa tekosyynä. Olen pelännyt, että käyttäisin sitä pakoreittinä ja rupeaisin piehtaroimaan itsesäälissä, että enhän minä edes voi laihtua, turha siis yrittää.

Olen välillä suominut itseäni, kun muka laihdun liian hitaasti. Välillä tekisi mieli ravistella itseäni hartioista ja sanoa: "Kuule, sinä teet kaiken juuri niin kuin pitääkin."

Olen ollut aina - siis oikeasti aina - iso ja tukeva ja pullea ja kookas ja lihava. Lisäksi minulla on PCOS. Jo lapsena hankittu ylipaino ja ilmeisesti fysiologisista syistä aiheutuvat vaikeudet siitä eroon pääsemiseksi eivät varsinaisesti ole tehneet elämästäni helppoa. Sen vuoksi kaikki tämä mitä olen puolentoista vuoden aikana saavuttanut on minulle aivan uutta. Ei minulla ole koskaan ollut kokemusta siitä, millaista on tuntea itsensä hoikaksi ja viehättäväksi.

Arvostan itseäni nykyään enemmän kuin koskaan uskoin olevan mahdollista. Tekosyyt ovat taakse jäänyttä elämää.

Viikon liikunnat ovat jälleen takana ja näyttävät tältä:


Eilen tulikin jo summattua juoksun osuudet. Muutoin tuli harrastettua perinteisesti sauvakävelyä, kävelyä ja ratsastusta. Keskiviikon ja tämän päivän pidin vapaata. Tuntuu kyllä tosi hyvältä, kun polvi sallii tehokkaamman liikkumisen.

Tällä viikolla punnersin kolmena päivänä ja kunakin kertana tein 30 punnerrusta. Pyrin pitämään saman rytmin yllä jatkossakin, ja olen alkanut jopa hieman innostua punnertamisesta. On kiva fiilis, kun yläkroppa on saanut vähän voimaa ja kiinteytynyt siinä sivussa.

Herkkuhaastetta on takana 13 päivää ja uskomatonta mutta totta olen tähän mennessä selvinnyt kolmella herkuttelupäivällä! Ilman haastetta olisin taatusti syöpötellyt useammin, mutta jotenkin tuon vasemman palkin kuvan päivittäminen kasvavilla numeroilla ahdistaa sen verran, ettei tee mieli ihan turhan takia syödä.

Ensi viikko samalla mallilla, niin eiköhän se painokin ala taas pudota.

Olen tällä viikolla tehnyt kolme 8,4 kilometrin hölkkälenkkiä, ja juoksukuntoni alkaa viimeinkin palautua. Fiilis juostessa on samankaltainen kuin tammikuussa ennen taukoa, ja kroppa tuntuu löytäneen rentouden ja vapauden juostessa. Polvi ei edelleenkään ole sataprosenttinen, mutta tuntuisi kestävän, kun vain muistan pitää vapaapäiviä ja harrastaa muutakin liikuntaa kuin juoksua.

Tänään jätin polvituen kotiin, sillä käsittääkseni moisista tuista on vain haittaa pidemmän päälle. Ei tuntunut millään lailla pahemmalta kuin tuenkaan kanssa. Ehkä tämä tästä. Ensi viikolla voisin kokeilla juosta saman 11,4 kilometrin lenkin kuin tammikuussa, ja sen perusteella sitten katsoa, joko uskaltaisin kasvattaa matkan kaavailemaani 13 kilometriin. Pitkät matkat voisin ehkä juosta tuen kanssa, mutta tuolle 8,4 kilometrin vakiolenkilleni en enää tukea kelpuuta.

Harmittaa, että sauvakävely on jäämässä vähän unholaan, mutta nuo jäiset tiet saavat ärsytyskertoimeni sen verran korkealle sauvakävellessä, että ei mitään rajaa. Pystyssä pysymisen kannalta juoksu liukkailla keleillä on huomattavasti kävelyä helpompaa!

Annapurnan blogissa oli jälleen painavaa asiaa. Monesti ihmiset tuntuvat laihduttavan siten, että kalorit vedetään minimiin, ja kieltämättä sama strategia tulee itsellekin välillä mieleen. Varsinkin kahden plussaviikon jälkeen mieleen hiipii ajatus, että olen ollut kuin joku syöttöporsas, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että esimerkiksi viime viikko meni syömisten suhteen todella hyvin.

En laske kaloreita, vaan pyrin syömään kehoani kuuntelemalla. Totta kai tiedän suurin piirtein miten paljon missäkin ruoassa on energiaa, mutta yksityiskohtaiseen kalorien merkkailuun ja laskemiseen en ole lähtenyt, sillä tulisin vain hulluksi.

Kuten yllä mainitsin, välillä jokin ääni sisälläni houkuttelee lähtemään nälkiinnyttämisen tielle. Mutta toistaiseksi hyvä ruokahaluni on pelastanut minut joltain älyttömiltä "400-1000 kaloria päivässä" -dieeteiltä. Tiedän, että liian alhaisilla kaloreilla kituuttaminen ei ole ylensyömistä yhtään parempi vaihtoehto. Sen sijaan se on ongelman korvaamista ongelmalla.

Matkani aikani olen oppinut arvostamaan liikunnallisuutta ja vahvuutta. En enää ihannoi hoikkuutta samoissa määrin kuin ennen, vaan rakastan voimakasta kehoani, joka kuljettaa minua 10 kilometrin matkoja juosten. Pystyisinkö siihen päivittäisen 500 kalorin ja light-energiajuoman voimin?

Tuskinpa.

Paino oli tänään tasan 80 kiloa eli viime viikkoon verrattuna lihoin kokonaiset 100 grammaa. Luulen, että tuo paino on nyt kehoni niin sanottu oikea paino ilman mitään turvotuksia ja nesteheilahteluja. Ilmeisesti helmikuun herkuttelut sitten kumminkin nostivat painoani (ja tuliko tämä nyt oikeasti kellekään yllätyksenä, lol), mutta jatkan tästä joka tapauksessa ihan positiivisin fiiliksin eteenpäin, sillä tiedän olevani taas oikealla tiellä. Herkkuhaasteen avulla syömiseni pysyy hallinnassa ja polvi tuntuisi sallivan juoksemisen.

Meinaa näköjään mennä vähän jojoiluksi nämä pari viimeistä kiloa. Viime vuonna jumitin 87 ja 90 kilon välillä noin puoli vuotta, mutta jotenkin sain murrettua lopulta 87 kilon seinän, joten sen kokemuksen turvin tiedän pystyväni tähän viimeiseen rutistukseen kunnes saavutan normaalipainon rajan.

Sillä ei ole mitään väliä, miten kauan minulla siihen menee. Tiedän, että lopulta onnistun.

Eilinen kuvapostaus ja tänään tekemäni hölkkälenkki ovat saaneet minut paremmalle tuulelle, ja luotan taas vähän enemmän itseeni. Olo on kevyempi ja turvotukset ovat kadonneet kropasta järkevän syömisen ja liikunnan myötä. Polvikin tuntui tänään juostessa melko hyvältä. Ehkä sekin hissuksiin tokenee.

Kävin siis juoksemassa 8,4 kilometrin vakiolenkkini, minkä lisäksi olen tänään punnertanut 30 kertaa. Äsken kävin viemässä vanhan rikkinäisen matkatelkkarini romuautolle, joka oli lähistöllä keräämässä ongelmajätettä. Matkatelkkarit eivät varsinaisesti paina kauhean paljoa, mutta kun yhtä sellaista kuvaputkiversiota kantaa puoli kilometriä loivaan ylämäkeen... Käsivarteni ovat nyt ihan hyytelöä ja vapisevat jos yritän pitää niitä ylhäällä. Tehokasta. Pitäisi varmaan ruveta harrastamaan romun raahausta enemmänkin.

Minun oli tarkoitus tehdä itsestäni "ennen ja jälkeen" -tyyppinen postaus sitten kun saavutan tavoitteeni. Helmikuun syöpöttelyjen ja viime viikon plussakilon (joka on päässäni muodostunut kymmeneksi plussakiloksi) jälkeen olen kuitenkin suistunut johonkin itseni epäilemisen syövereihin. Vähättelen saavutuksiani aina kun luen muiden blogaajien saavutuksista: "Minussa on pakko olla jotain vikaa, kun minulla menee 12 kilon pudottamiseen 12 kuukautta, kun muilla siihen menee vain 12 viikkoa."

Näin yhtäkkiä itseni kamalan isona, vaikka vielä vähän aikaa sitten hymyilin omalle peilikuvalleni, jossa näin onnistujan. Yhtäkkiä ilon kyynelet olivat muuttuneet surun ja pettymyksen kyyneliksi.

On siis aika katsoa todellisuutta sellaisena kuin se on.

Kaivelin koneeni uumenista kuvia itsestäni, kun painoni oli noin 90-95 kiloa. En edes jaksanut sutata kasvoja pois, sillä jotenkin noissa kuvissa välittyy se, miten epämukavalta minusta on tuntunut, kun minua on kuvattu.

Ensimmäinen kuva on muistaakseni keväältä 2008. Paino liikkui tuolloin luultavasti 90 kilon pahemmalla puolella. Olin edellisenä keväänä pudottanut painoa 95 kilosta 85 kiloon, ja tuon kuvan ottohetkellä näyttäisi siltä, että olin tehokkaasti kerännyt niistä ison osan takaisin. Pakko muuten mainita, että käytän edelleen noita samoja ulkoiluhousuja! Ovathan ne vähän väljät, mutta niissä on vyötäröllä napakka leveä kuminauha, joten ovat ainakin toistaiseksi pysyneet hyvin jalassa.

Toinen kuva on otettu marraskuussa 2008. Naama on turpea vartalosta puhumattakaan. Olin tuolloin pikkujoulumiitissä Himoksella, joten vastaavia superedustavia otoksia löytyy kyseisestä tapahtumasta enemmänkin.

Kolmas kuva on heinäkuulta 2009. Muistan kuvaajani Kristiinan kehottaneen minua ottamaan tulevaisuuteen katsovan humanistin ilmeen, mutta mielestäni näytän kuvassa vain surulliselta. Eikä ihme, sillä tuossa vaiheessa painoni liikkui jo 95 kilon tietämissä. En harrastanut tuolloin käytännössä lainkaan liikuntaa ja kesä oli mennyt syödessä ja sohvalla istuessa.

Tiesin lähestyväni sitä pistettä, jolloin minun oli oikeasti päätettävä, halusinko jatkaa itseni lihottamista kohti sataa kiloa ja siitä yli vai halusinko vielä kerran yrittää muuttaa elämäni.

Kristiinan kautta sain tietää Porin juoksukoulusta, jonka avulla elo-syyskuun vaihteessa aloitin ja opettelin juoksemaan. Ensimmäinen harjoitus oli: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Siitä minä aloitin ja tässä minä olen tänään:

Ero kolmannen ja neljännen kuvan välillä on noin 15 kiloa ja normaalipainoon minulla on siis matkaa parisen kiloa. Ja kyllä! Viimeisessä kuvassa minulla on vihdoinkin jalassani ne kuuluisat Elloksen koon 44 farkut, jotka viime kesänä ostin, mutta jotka eivät silloin vielä mahtuneet päälleni. Ihmeitä tapahtuu ja liian pieninä ostetut vaatteet voivat joskus jopa mahtuakin ylle!

Tämä postaus oli ensisijaisesti minulle, sillä tarvitsin tätä todella.

Yritän nyt tosiaan varoa tuota polveani, joten kävin tänään vain sauvakävelemässä. Juolahti sitten mieleen, että vaikken tällä hetkellä pysty noudattamaan puolimaratonaikatauluani alkuperäisen suunnitelman mukaan, niin ainahan minä voin kävellä pitkää matkaa!

En ole ikinä innostunut pitkistä kävelylenkeistä, koska niillähän vähintään tylsistyy kuoliaaksi. Päätin kuitenkin heittää ennakkoluulot sikseen, ja kävin sauvakävelemässä 12,4 kilometrin lenkin. Aikaa meni reilut kaksi tuntia, ja yllättäen olikin ihan kivaa. Toisaalta tiet olivat kammottavan liukkaat ja kivikovan jääkerroksen peitossa, etten välillä saanut sauvoilla (enkä sen puoleen kyllä lenkkareillakaan) minkäänlaista pitoa alustasta, joten sauvoista saatu teho jäi vähän puolitiehen. Välillä sitten olikin ihan puhtaita asfalttipätkiä, joilla sauvoja ei voinut käyttää lainkaan. Mietin, että olisikohan loppujen lopuksi ollut enemmän hyötyä, jos olisin laittanut kärkiin asfalttitassut. Onneksi tiessä oli välillä kuitenkin pehmeämpiäkin kohtia, jolloin sauvoilla sai kunnon pidon ja yläkroppa hyvää treeniä.

Ai niin! Helmikuun punnerrushaasteen jälkeen olen punnertanut jo kahtena päivänä. Eli hyvällä lykyllä ja pienellä itseni perseelle potkimisella saan pidettyä punnertamisen jatkossakin mukana kuvioissa. Alku on ainakin lupaava.

Viikon liikuntayhteenveto näyttää tältä:


Kävelyvoittoinen viikko takana, mutta ihan jees joka tapauksessa. Sain mallikelpoisesti pidettyä kaksi vapaapäivääkin. Perjantaina sattui kiva tapaus, kun olin kävelemässä tallilta kotiin. Pääsin nimittäin parin kilometrin matkan ihka oikean reen kyydissä. Hevonen sai hyvää vetotreeniä, kun kyydissä olikin yhtäkkiä yksi ihminen lisää.

Polvi ei sittenkään ole parantunut ihan täysin, vaan oireilee aiempaa herkemmin. Tänään olen viettänyt vapaapäivää ja käynyt vain kävellen kaupassa. Huomiseksi olen suunnitellut sauvakävelyä. Onneksi polvi nyt ei sentään niin huonossa kunnossa ole kuin kuukausi sitten, mutta pakottaa joka tapauksessa jonkin verran hillitsemään tahtia.

Etsin netistä ohjeita, joilla saisin oikean reiden etuosaa vahvemmaksi, sillä se kaiketi vähentäisi polven kuormitusta. Polviongelmani takana nimittäin piilee hyvin todennäköisesti muinainen välilevynpullistuma, joka vei oikeasta jalasta lihasvoiman sen verran kauaksi aikaa, että lihakset kärsivät pitkään jatkuneen ontumisen vuoksi. Edelleenkin oikea jalkani on vasenta heikompi, ja polvihan siinä sitten joutuu koetukselle. No, ei auta itku markkinoilla. Löysin netistä hienon ensisijaisesti mummoille ja vaareille tarkoitetun treeniohjeen, jota aion ruveta noudattamaan heti kun saan tuollaisen Thera-Band-nauhan. Tuota lihasharjoittelua voi selkeästi tehdä vaikka Salkkareita katsoessa!

Minä aion juosta puolimaratonin, vaikka se edellyttäisi vähän ylimääräistä vaivannäköä. Selvää on nimittäin se, että puolikuntoisella polvella ei pitkää matkaa lähdetä juoksemaan.

Herkkuhaaste etenee ihan hyvin. Suunnittelin tälle päivälle herkkupäivää, mutta haa, käytän hyväkseni kaikki mahdolliset porsaanreiät ja ostin suklaan ja jätskin sijasta Lidlistä jotain saksalaisia sokeritönkköjä jogurtteja (eurolla neljä!). Pyrin luovimaan pahimman sokerituskahetken läpi yhdellä moisella.

(kuvalähde)

Paino oli eilen noususuunnassa, sillä vaaka näytti lukemaa 79,9. Taustalla saattoi olla maanantain leffailta miesystävän ja keksien, suklaan, karkkien ja sipsien kanssa, mutta olipa kyse turvotuksesta tai oikeasti läskistä, niin tämä maaliskuun herkkuhaaste tulee kyllä oikeaan saumaan.

Olo on vähän lässähtänyt ja energiaton. Syy siihen on selvä: liikaa syömistä ja liian vähän liikuntaa. Pitäisi saada taas sellainen hyvä vaihde päälle, että liikunta lisää liikkumiseniloa ja vähentää tarvetta syödä. Nyt on lähinnä fiilis, että "ihanko oikeasti tästä pitäisi jonnekin lenkille lähteä... älä nyt jaksa naurattaa vaan tuo se karkkipussi heti tänne".

Nämä ovat näitä hetkiä, kun tärkein ja ainut vaihtoehto on hilata se hyllyvä ahteri sohvalta ja painua pihalle.

Viime viikolla pääsin usean viikon tauon jälkeen liikkumaan hieman monipuolisemmin, ja HeiaHeiakin näytti taas iloisen värikkäältä violettien sauvakävelyviikkojen jälkeen:

Hiippailin pari varovaista hölkkälenkkiä, minkä lisäksi uskaltauduin sunnuntaina hiihtoladulle. Jokin nimenomaan hiihdossa alun perin äimistytti polveni, joten hiihtolenkki jännitti vähäsen. Kieltämättä polvi ei tuntunut täysin normaalilta, mutta mitään ihmeellistä kipuilua tai pakotusta siihen ei lenkistä jäänyt. Ajattelin nyt rajoittaa hiihdon yhteen kertaan viikossa. Ja ylipäätänsä yritän pitää järjen päässäni ja mennä polven ehdoilla.

Juoksukunto muuten tuntuu olevan vähän ruosteessa tauon jälkeen. Kroppa oli noilla viime viikon 6 kilometrin lenkeillä tukkoisen ja tunkkaisen oloinen. Eilen uskaltauduin syksyn 8,4 kilometrin vakiolenkilleni, eikä siinäkään varsinaisesti tammikuista lentoa ollut. Suunnittelin siis puolimaratonharjoittelun jälleen uusiksi: tässä kuussa 13 km, huhtikuussa 15 km, toukokuussa 17 km, kesäkuussa 19 km ja heinäkuussa 21 km. Pyrin juoksemaan kunkin kuukauden kuningasmatkan noin kerran viikossa. Pitää nyt vain katsoa, miten tämä maaliskuu lähtee käyntiin, sillä tällä ensimmäisellä viikolla tuskin vielä 13 kilometrin lenkkiä teen.

Kuukausikin vaihtui, joten on helmikuun liikuntojen yhteenvedon vuoro:

- juoksu 20,4 km
- hiihto 8,6 km
- kävely 17,9 km
- sauvakävely 59,5 km
- ratsastus 2 h 20 min

Yhteensä kilometrejä kertyi 106,4. Polvivammailusta huolimatta onnistuin siis liikkumaan ihan mukavasti. Tyytyväinen olen myös siihen, etten lihonut! Helmikuun ensimmäisessä punnituksessa paino oli 80,3 kiloa ja viimeisessä 78,8 kiloa. Eli kun ottaa huomioon liikunnan vähenemisen ja karmeat syöpöttelyillat, niin tulos on enemmän kuin iloinen yllätys.

Ja mitä tulee hienoon punnerrushaasteeseeni, niin sain kuin sainkin 500 punnerrusta kasaan. Sen voin sanoa, että ilman tätä haastetta punnerrukset olisivat jääneet tekemättä. Olen kamalan laiska kaikissa mahdollisissa lihaskuntojutuissa, joten haaste toi tarvittavaa motivaatiota ja ryhtiä touhuun. Helmikuusta muodostui muutenkin yläkroppaa kehittävä kuukausi, sillä sauvakävely oli viime kuun ykköslajini. Alleista en ihan eroon päässyt, mutta ainakin oma silmä havaitsee pienoista kiinteytymistä ja lihaskasvua käsivarsissa. Yritän jatkossa pitää punnerrukset paremmin osana liikunta-arkeani, sillä niiden tekemiseen ei todellakaan mene päivässä kauaa aikaa (minuutti, kaksi?) ja kellepä eivät kauniimmat käsivarret kesään mennessä kelpaisi.

Tällä hetkellä heikoin kohtani on syöminen ja tarkemmin sanottuna herkut. Lipsun koko ajan enemmän ja enemmän päivittäisten herkkuhetkien maailmaan, ja sille on tehtävä loppu ennen kuin ihan oikeasti suistun takaisin aiempaan "suklaalevy päivässä" -maailmaani. Vielä toistaiseksi liikunta ja aineenvaihdunta ovat kompensoineet useita päiviäkin putkeen kestäneet herkuttelut, mutta hullu ja tyhmähän minä olisin, jos en pitäisi käytöstäni huolestuttavana. Onkin siis uuden haasteen aika!

Maaliskuussa aion syödä herkkuja korkeintaan kymmenenä päivänä. Luku saattaa kuulostaa jopa isolta, mutta maaliskuu on tunnetusti pitkä ja loputon. Kalenteristakin kun katsoo, niin maaliskuussa on käytännössä viisi viikkoa eli viikkoa kohden saisin puputtaa rakkaita suklaita ja jäätelöitäni kahdesti. Sitä tahtia olen laihdutustaipaleellani ennenkin harrastanut, joten haasteessa olisi siis kyse oikeastaan palaamisesta oppimaani strategiaan, joka ei tapa kehoani, mutta pitää laihduttajan oikukkaan mielen jonkinlaisessa tasapainossa.

Herkkuihin lukeutuvat jäätelö, suklaa, keksit, karkit, letut, pannukakku, leivokset, sipsit, pizza ja hampurilaiset. Poikkeuksena ovat jotkut Mynthonit sekä Eukalyptus Anis -karkit, joita syön korkeintaan pari päivässä nimenomaan karkkihimoa hillitäkseni. Muutoin yksittäinenkin suklaapatukka, keksi tai karkki lasketaan herkkupäiväksi. Tarkoitus on hillitä entistä mutta päätään nostavaa tapaani ostaa kauppareissun yhteydessä esimerkiksi suklaapatukka, "koska eihän yhdessä patukassa nyt niin paljon kaloreita ole ja olen muutenkin juuri tekemäisilläni nälkäkuolemaa".

Kenties näillä eväillä maaliskuusta 2011 tulee se kuukausi, jolloin saavutan normaalipainon, hui!