Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

Mielestäni olen koko ajan ollut tässä laihdutustouhussa ihan terveellä meiningillä mukana: liikuntaa ja ruokavalion muuttamista terveellisempään suuntaan. Totta kai välillä kun paino ei putoa millään mielessä käy kaikkia älyttömiä paasto- ja "en varmana syö viikkoon mitään muuta kuin pelkkää näkkäriä" -suunnitelmia, mutta kummasti ne unohtuvat, kun tulee seuraavan kerran nälkä. Tähtään kuitenkin vahvaan kroppaan, jolla pystyy tekemään muutakin kuin tutisemaan nurkassa, ja silloin on parempi syödä (välillä liiankin) hyvin.

Voi kehnous ja kettumainen kuihdutuslaari. Painoa oli tullut viime viikosta lisää 500 grammaa eli tällä hetkellä keikutaan taas tasan 78 kilossa. Pitkästä aikaa vaa'alla raivostutti ja turhautti oikein kunnolla. Matkani aikana olen oppinut suhtautumaan vaa'an lukemiin välillä ehkä vähän turhankin lammasmaisesti, sillä olen tiedostanut, että ei ne kilot yksinkertaisesti katoa sormia näpäyttämällä. Mutta tänään tuntui, että nyt tämä touhu alkaa olla jo ihan naurettavaa.

Sitten oli taas aika nöyrtyä ja lähteä tarkastelemaan, missä vika. Olisi niin helppoa taas vetää esiin PCOS-kortti ja itkeä, kun ei mokoma typerä sairaus anna minun laihtua. Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että PCOS estää ketään laihtumasta. Ihan pirusti enemmän se voi työtä teettää, mutta ei se ketään laihdutukselle immuuniksi tee. Pelkästään oman historiani tarkastelu todistaa sen.

Itsesääli ja hormonivammailut on nyt siis raakattu ulos, joten voidaan keskittyä asiaan.

1) Ruoka: Viime viikon neljän kroissantin ja suklaariisimuropatukan jälkeen en ole koskenut herkkuihin eli malja sille! Mutta. Tässä on nyt koeteltu taas porsaanreikiä, ja olen ikään kuin laskua pehmentääkseni ostanut Lidlistä suklaamuromysliä (kyllä, hyvää on ja ihmekös tuo, kun tuoteselosteen mukaan tuotteesta 10 % on suklaata) ja tunkenut sitä maustamaton jogurtti/kiivi/banaani -iltapalani sekaan terveellisemmän myslin sijasta. Lisäksi olen syönyt jonkin verran leipää eli tarkemmin sanottuna kaksi höttösämpylää ja neljä ruisleivän palasta. No joo, ei sinänsä kauhean paha, mutta leipä on saanut mahani ihan mutkalle. Muromysli on onneksi ihan lopussa ja uutta paketti en aio ostaa. (Olen siis niitä ihmisiä, jotka eivät kykene heittämään ruokaa pois.) Sen lisäksi leipä saa taas kerran lentää ruokavaliostani hiiteen. Näkkäriä ja puuroa, kiitos.

2) Liikunta: Kukaan tuskin voi väittää, että minun pitäisi liikkua enemmän. Sen sijaan olen pohtinut, että olen viime aikoina mahdollisesti liikkunut liian kovilla tehoilla. Tänä syksynä vauhtikestävyyteni on kasvanut juoksussa jonkin verran, minkä seurauksena palauttava liikunta ja rennot hölkät ovat jääneet liian pienelle huomiolle, kun olen innostunut uudesta jaksamisesta ja paahtanut formulana eteenpäin. Aionkin siis pitkästä aikaa kaivaa esiin sykevyön. Suoraan sanottuna liikun miljoona kertaa mieluummin ilman sykemittaria, sillä mielestäni ihminen ei tarvitse moisia kapineita, koska on mahdollista, että numeroiden tuijottelun keskellä sitä unohtaa keskittyä siihen tärkeimpään eli oman kehon ja olon kuunteluun. No kai tässä on sitten pakko niellä omat käsityksensä ja antaa sykemittarille mahdollisuus. Tarkoitus on siis ainakin seuraavan seitsemän päivän ajan sisällyttää ohjelmistoon matalan sykkeen hölkkiä, joissa syke ei saisi nousta lukemasta 150 yli. Jos nousee, niin sitten kävellään, perkele, vaikka se kuinka tyhmältä tuntuisikin. Katsotaan, josko kroppakin suostuisi taas luopumaan kiloista, kun huomaa, että on vaihteeksi taas vähän iisimpää menoa tiedossa.

Näillä siis mennään. Ja se mentiinkö metsään, selvinnee ajan myötä.

Päivä 12: Mitä syöt yleensä?

En harrasta yleensä (lue: koskaan) ruokapostauksia, koska ne ovat mielestäni hiton tylsiä, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen.

Aamulla (tai milloin nyt satun heräämään) juon ensimmäiseksi 0,5-1 litraa vettä. Siitä on tullut tapa, sillä yön jäljiltä kroppa tuntuu pysähtyneeltä ja tunkkaiselta, ja vedellä aineenvaihdunta lähtee taas hyvin käyntiin. Varsinaiseksi aamupalaksi syön neljän viljan puuroa ja reippaasti raejuustoa.

En pysty elämään ilman lämmintä ruokaa. Jos en päivän aikana saa lämmintä ruoka-annostani, tuntuu että päivässä on mennyt jokin pieleen. Ehdoton lempparini on pestopasta, kikherneet ja jääsalaatti fetajuustolla. Voisin oikeasti syödä sitä joka päivä ja itse asiassa syönkin aina siihen asti, kunnes miesystäväni tulee siihen johtopäätökseen, että voisin syödä välillä jotain muutakin ja kokkaa meille jotain hyvää. Vasemmanpuoleisessa kuvassa ei näy fetajuustopakettia, mutta tykkään syödä Arla Apetinan 8-prosenttista palafetaa, jonka aina pilkon erilliseen rasiaan. Ja sori karppaajat, jos silmänne vuotavat verta, mutta minä tykkään pastasta ja sitä pitää olla paljon!

Iltapala koostuu maustamattomasta jogurtista, kahdesta kiivistä ja banaanista. Makeutta lisään jogurttiin vaahterasiirapilla, nams. Sörssään sekaan myös reilusti vehnäleseita sekä mysliä.

Edellä maininut kolme ateriaa siis muodostavat päivittäisten ruokailujeni rungon. Niiden lomassa syön tarpeen mukaan näkkäriä ja hedelmiä. Nyt kaupasta saa taas minimandariineja eli satsumia ja klementiinejä, joten niitä on tullut puputettua. Näkkärin päällä käytän pelkästään Ingmariini Merisuola -levitettä, sillä se on niin hyvää, ettei juustoa todellakaan kaipaa! (Yleensä muuten kaapistani löytyy Ryvitan auringonkukansiemennäkkäriä, mutta sitä ei edellisen näkkäripaketin ostoreissulla ollut kaupassa, joten ostin tuota seesaminsiemenversiota.) Lisäksi juon päivän aikana noin litran rasvatonta maitoa ja runsaasti vettä.

Ruokailuni eivät siis todellakaan aina noudata tätä kaavaa, vaan välillä tulee syötyä muutakin (esimerkiksi jäätelöä, hah). Mutta tätä ruokailurunkoa pyrin yhtä kaikki noudattamaan päivittäin. Tykkään, että minulla on eräänlainen ruokapilari, johon tukeutua ja jonka tiedän olevan minulle hyväksi.

Voi läskeys sentään. Olen lihonut ihan oikeasti. Tämän toteamiseen ei siis tarvita mitään vaakaa, vaan riittää kun ottaa itsepetoksella pinnoitetut lasit silmiltä ja kurkkaa pikaisesti vyötärön suuntaan. Liikuntahan ei ole missään vaiheessa ollut se ongelma kuten näkyy esimerkiksi kahden viikon HeiaHeia-klipistä:

Tykkään liikkua, mutta tykkään myös ihan perkeleesti herkuista. Tykkään niistä niin paljon, etten mitenkään pysty liikunnalla kuluttamaan kaikkia niistä saatuja kaloreita. No juu, on PCOS ja varmaan maailman paskimmat geenit ja luutkin on joku keksinyt ja blaa blaa. Mutta eivätkä ne minua estäneet laihtumasta 96 kilosta parhaimmillaan 76,5 kiloon. Nyt uskon painon olevan jotain päälle 78 kiloa eli mitään katastrofaalista ei todellakaan ole tapahtunut, mutta tulee tapahtumaan ellen nyt tosissani muuta kurssiani pois suunnasta, johon olen viimeisten viikkojen aikana lipunut.

Aion pistää homman taas pyörimään ja ensimmäiseksi karsin turhat herkut pois päivittäiseltä ruokalistaltani. Voi kyynel ja raivari. Pidän jatkossa kerran viikossa Aino-päivän ja se saa riittää. Jösses, en minä tarvitse niitä irtokarkkeja, suklaita ja keksejä, joiden pariin olen jälleen langennut. Olen jopa kiskonut viime aikoina pitsaa ja se jos mikä on ollut turhaa! Minulla ei ole koskaan ollut mitään intohimoja suolaisiin mättöihin, joten niiden syöminen tuntuu herkkujakin älyttömämmältä. En ole syönyt ahdistukseen tai iloon tai mihinkään tunnetilaan. Olen syönyt, koska olen halunnut. Koska olen halunnut tuntea olevani normaali - ihminen joka saa syödä ilman pelkoa lihomisesta. (Ihan niin kuin syömisissäni olisi mitään normaalia.) Välillä sitä vain haluaa unohtaa ongelmansa. Halusin uskotella itselleni, että nyt kun olen ollut puolisen vuotta normaalipainon rajoissa, en enää yksinkertaisesti voi lihoa. Lol.

Tämä oli taas sarjassamme näitä "kantapään kautta" -juttuja. Joskus on vain pakko ottaa takapakkia oppiakseen. Minusta tuli hetkellisesti ylpeä, mutta nyt on taas aika nöyrtyä.

Jee! Paino on taas normaalipainon puolella, sillä paino on nyt 78,0 kiloa. Tämän viikon tavoite on saada paino pysymään normaalipainossa ja mahdollisesti jopa päästä kurkistamaan 77-lukuja.

Pyrin nyt saamaan herkuttelut kuriin, sillä vatsataudin jälkeen söin jätskiä ja muita namiskuukkelijuttuja aimo kasan pelkästä syömisen ilosta. Toisaalta paino oli pakko saada nousemaan vatsataudin jälkeen, jotta jaksoin taas juosta... Mutta mutta. Olisi sen kai ravintoaineiltaan paremmillakin sapuskoilla voinut tehdä.

Tarkoitus on joka tapauksessa nyt rauhoittaa herkuttelu kahteen kertaan viikossa. Liikuntaa jatkan entiseen malliin, joten eipä tässä mitään hätää ole.

Kävin eilen kokeilumielessä hölkkäämässä kuuden kilometrin lenkin, ja se sujui ihan mukavasti. Tietenkään olo ei ollut yhtä energinen kuin ennen tautia, mutta yllättävän helposti matka kuitenkin taittui. Oli muuten tosi ristiriitainen fiilis, kun toisaalta kroppa ei ollut ihan täysissä voimissaan, mutta toisaalta kannettavana oli 4 kiloa vähemmän painoa kuin edellisellä juoksulenkillä, minkä kyllä huomasi. Keskivartalo tuntui jotenkin tosi kapealta ja kevyeltä! No, eiköhän se tunne Aino Ihana Maitosuklaalla äkkiä katoa, heh.

Jätski siis maistuu taas. En tiedä, onko se sitten hyvä vai huono asia, mutta ainakin merkki normaalista olotilasta. Pääsiäistä en sen kummemmin vietä; en ole menossa minnekään sukuloimaan eikä perinteisiini kuulu muutenkaan mitkään pääsiäispöperöt. Suklaamunia ei ole hankittuna, sillä jos syön suklaata, niin syön sen sitten jonkin hyvän suklaalevyn muodossa. Ihan turha syödä turhia kaloreita jonkun huonolaatuisen suklaamunasuklaan muodossa.

Huomenna pääsen kahden viikon tauon jälkeen tallille, mikä on ihanaa! On jo vähän ikävä Osku-hevosta ja voisinkin käydä sen kanssa huomenna pitkällä maastolenkillä. Sääkin on ennustusten mukaan hyvä. Lauantaina tai sunnuntaina voisin sitten kokeilla, joko 8,4 km vakiolenkki taittuisi juosten.

Olo alkaa pikkuhiljaa olla paranemaan päin, mutta takana on kieltämättä ollut varsin helvetillisiä päiviä eikä itku ole ollut kaukana.

Sunnuntaista lähtien ruoka ei ole joko pysynyt sisällä tai ei ole imeytynyt kunnolla. Ei ole ollut nälkä, ei ole tehnyt mieli syödä ja koko elimistö tuntuu hylkivän ja taistelevan ravintoa vastaan: sitä mukaa kun sinne väkisin ravintoa syötän se hankkiutuu siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Oksentanut en onneksi ole enää ensimmäisen vuorokauden jälkeen, mutta suolistosta ruoka ja nesteet soljuvat iloisesti pulpahdellen läpi ilman sen kummempia pysähdyksiä.

Maanantaina koin pahinta koskaan tuntemaani vatsakipua, joka pakotti minut kulkemaan kaksinkerroin ja lopulta kiskomaan muutaman Panacodin naamaan, kun pelkkä paikallaan makaaminen sattui liikaa. Onneksi lääke sentään imeytyi. En muista, että edes välilevynpullistuman aiheuttama kipu olisi lamaannuttanut minua vastaavalla tavalla.

Olo on heikko ja silmissä sumenee jos nousen pystyyn liian nopeasti. En ole astunut kotini ovesta ulos sitten lauantain.

Paino on pudonnut viikossa 5,4 kiloa eli painoni on nyt 74,5 kiloa. Viime viikolla se oli 79,9. Sisäinen hullu laihduttajani on tietysti ihan intsinä, mutta loppujen lopuksi toivon nyt vain, että saisin nestetasapainon kuntoon, ruoan imeytymään ja painon jonnekin 77-78 kilon nurkille. En minä halua tällaista järjetöntä kropan riutumista vaikka "palkintona" olisi kuinka pienet vaa'an lukemat.

Olen surullinen, koska juokseminen on nyt ihan mahdotonta, kun ainoat juoksuaskelet pyörtymättä voin ottaa sohvan ja vessanpöntön välillä. Vielä viime viikolla olin aivan innoissani, koska kunto tuntui olevan kasvussa ja lenkit taittuivat tuosta vain. Ja nyt sitten koko kroppa on jonkun pienen pöpön takia remonttikunnossa.

Argh.

P.S. On kaiken lisäksi virallinen Aino Ihana Maitosuklaa -päivä, eikä tee jätskiä lainkaan mieli. Olen oikeasti sairas! Byääh.

Annapurnan blogissa oli jälleen painavaa asiaa. Monesti ihmiset tuntuvat laihduttavan siten, että kalorit vedetään minimiin, ja kieltämättä sama strategia tulee itsellekin välillä mieleen. Varsinkin kahden plussaviikon jälkeen mieleen hiipii ajatus, että olen ollut kuin joku syöttöporsas, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että esimerkiksi viime viikko meni syömisten suhteen todella hyvin.

En laske kaloreita, vaan pyrin syömään kehoani kuuntelemalla. Totta kai tiedän suurin piirtein miten paljon missäkin ruoassa on energiaa, mutta yksityiskohtaiseen kalorien merkkailuun ja laskemiseen en ole lähtenyt, sillä tulisin vain hulluksi.

Kuten yllä mainitsin, välillä jokin ääni sisälläni houkuttelee lähtemään nälkiinnyttämisen tielle. Mutta toistaiseksi hyvä ruokahaluni on pelastanut minut joltain älyttömiltä "400-1000 kaloria päivässä" -dieeteiltä. Tiedän, että liian alhaisilla kaloreilla kituuttaminen ei ole ylensyömistä yhtään parempi vaihtoehto. Sen sijaan se on ongelman korvaamista ongelmalla.

Matkani aikani olen oppinut arvostamaan liikunnallisuutta ja vahvuutta. En enää ihannoi hoikkuutta samoissa määrin kuin ennen, vaan rakastan voimakasta kehoani, joka kuljettaa minua 10 kilometrin matkoja juosten. Pystyisinkö siihen päivittäisen 500 kalorin ja light-energiajuoman voimin?

Tuskinpa.

Punnitus näytti tänään tismalleen samaa lukemaa kuin viime viikolla eli 80,3 kilogrammaa. Tulos on oikeasti tosi jees, sillä en ole päässyt kunnolla liikkumaan ja muutenkin loppuviikko oli vähän ääh ja kiskaisin melkoisia herkkutujauksia kitaani (esim. 3/4 Almondyn Daim-kakusta, on muuten hyvää).

Viikonloppuna olin ihan epätoivoinen turvotusten ja karmean pöhöolon kanssa, mutta kummasti ne turvotukset katoavat, kun juo ahkerasti vettä ja liikkuu edes hieman. Tympeän olon keskellä sain idean, että syön yhdeksän päivän ajan välipaloina ainoastaan hedelmiä. No, minä ihan oikeasti yritin sitä maanantaina, mutta eihän siitä mitään tullut, mikä ei varmaan tullut kenellekään yllätyksenä... Pinnistelin yöhön saakka, mutta sitten alkoi oma järjettömyys vain naurattaa ja söin onnellisena pari näkkileipää kunnon juustosivuilla.

Olen tähänkin asti pärjännyt normaalilla ruokavaliolla ja jonkinlaisella rodilla herkkujen suhteen, joten mitäpä sitä toimivaa reseptiä muuttamaan. Heikkoina hetkinä sitä vain onnistuu aina keksimään kaikkia älyttömiä ideoita, vaikka tässä vaiheessa pitäisi olla jo harvinaisen selvää, ettei pysyvässä painohallinnassa ole oikotietä onneen.

Polvi on päivä päivältä paremman tuntuinen. Maanantaina kävin sauvakävelemässä 7 kilometrin ja eilen 4 kilometrin lenkin. Tämän aamun olen ravannut pyykkituvalla, ja ilokseni jopa portaiden laskeutuminen ja nouseminen alkaa sujua lähes normaalisti. Juoksulenkille en kuitenkaan varmaan tällä viikolla vielä uskalla lähteä. Kaikki aikanaan.

Olen viime päivät ollut kokonaan harrastamatta liikuntaa (peruin perjantain ratsastuksenkin), sillä polvi on ollut sen verran ämpyrä, että katsoin parhaaksi antaa sen levätä kunnolla. Olo alkaa olla melko muhkea, sillä liikunta on ollut se tekijä, joka on pitänyt turvotukseni kurissa. Ja nyt kun ei ole tullut liikuttua... no, niin no.

Syönytkin olen. Kiitos, nam.

Skippaan ensi keskiviikon läskipunnituksen (pelkuri!), mutta ei huvita katsella 1-2 kilon turvotuslisiä vaa'an lukemissa.

Hyvä uutinen on se, että polvi on paranemassa. Se on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi keskiviikkona. Ajattelin levätä vielä tämän päivän, mutta huomenna käydä rauhallisen 4-5 kilometrin kävelylenkin luultavasti ilman sauvoja, sillä sauvojen kanssa tulee aina paineltua eteenpäin tuhatta ja sataa. Tai no ainakin kovempaa kuin ilman sauvoja.

Koska olo on ällö ja plääh ja hyi-helkkari-ku-oonkin-lääääääääääääääääski (vaikken ole), aloitan maanantaina jonkinasteisen puhdistautumiskuurin. Puuroannoksen ja illan lämpimän aterian lisäksi suunnittelin, että söisin välipaloiksi vain hedelmiä. Haluan oloni taas paremmaksi ja päästä eroon tästä liikunnattomuuden ja syömisen aiheuttamasta ällölöllö-öllötyksestä. Aion luopua jopa keskiviikon perinteisestä tapaamisesta Aino Ihana Maitosuklaan kanssa! (Mutta huom: vain viikoksi! Joku raja.)

Hedelmöinnin olisi tarkoitus alkaa siis nyt maanantaina eli 7.2. ja loppua keskiviikkoaamuna 16.2. jolloin kampean itseni seuraavan kerran vaa'alle. Matkan aikana saattaa tulla itku, mutta se nyt ei ole mitenkään uutta.

Viikonloppu tuli jotenkin löysäiltyä aika tehokkaasti. Olen syönyt vaikka mitä ja aika vapaasti, ja lauantaina pidetyn liikuntavapaapäivän jälkeen olo olikin ihan superlössähtänyt. Miten sitä voikin saada olonsa ennätysajassa väsyneeksi ja veteläksi, kun pirteän ja elinvoimaisen olotilan saavuttaminen tuntuu vaativan hulluna tekemistä ja keskittymistä?

Olen huomannut, että vapaapäivien jälkeen on kaikkein vaikeinta lähteä uudestaan liikkeelle. Olin eilen eli sunnuntaina ihan väsyksissä ja ajatus lenkkeilystä sai valloilleen hurjan haukotuscombon. No, silloin on kaikkein tärkeintä lähteä lenkille kun sitä kaikkein vähiten haluaisi eli ei muuta kuin tulta päin. Lenkin ensimmäinen puoli tuntia oli kuin tervassa rämpimistä: niveliä kolotti, lihakset olivat tönköt ja henkinen puolikin rakoili. Vaan sitten jokin ääni kuitenkin hokee mielessä, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Sen voimin töpsyttelin tönkköjalkoineni eteenpäin kunnes lopultakin keho heräsi eloon. Se on muuten mahtava tunne, kun lihakset yhtäkkiä löytävät jouston ja voiman, ja eteneminen muuttuu ikään kuin automaattiseksi ja pystyy ajattelemaan muutakin kuin seuraavaa askelta ja että jaksaako sen ottaa. Loppujen lopuksi hölkkäsin 11,4 kilometrin lenkkini ja kieltämättä olo oli lenkin jälkeen varsin kelpo verrattuna lenkkiä edeltävään tilaan.

Viikon liikunnat ylipäätään näyttivät tältä:


Tänään on tammikuun viimeinen päivä ja ajattelin käydä vielä kerran hölkkäämässä tuon 11,4 kilometrin lenkin. Kuun vaihtumisen myötä onkin tarkoitus kasvattaa lenkin mitta 14 kilometriin ja jännittää vähän. Toisaalta 11,4 kilometriä on taittunut suhteellisen helposti, joten eiköhän tuo pidempikin matka.

Mitä tulee painon pysymiseen alle 80 kilon tällä viikolla, niin apua, en tiedä. Mutta jos tulee plussaviikko niin sitten tulee. Onpahan sitten mitä pudottaa seuraavalla viikolla.

Sain Tainalta idean kirjoittaa miten ja mitä nykyään syön. Painonihan rupesi lokakuussa julmetun pitkän junnauskauden jälkeen lopultakin laskemaan hyvää tahtia. Osittain edistymiseen oli syynä roimasti lisääntynyt liikunta, mutta myös pienillä ruokavalion muutoksilla lienee ollut osansa asiaan.

Taustana kerrottakoon, että teen tällä hetkellä töitä kotona osa-aikaisena freelance-kääntäjänä. Seurustelen, mutta asun yksin (kissan kanssa), joten saan hyvin vapaasti määrittää vuorokausirytmini ja aikatauluni.

Yleensä nukun myöhään ja syön ensimmäisen kerran noin klo 12-14 aikaan. Heti herättyäni juon noin litran vettä, sillä se saa minut kunnolla hereille. "Aamupalani" koostuu puurosta ja raejuustosta. Lokakuussa rahatilanteeni heikkeni ja pakotti minut luopumaan leivän ja juuston ja muiden ylimääräisten hömpötysten ostelusta ja rupesin syömään aamuisin puuroa. Olen takuuvarma, että tällä kaikella oli osansa painoni laskemiselle. Puuron syönnistä tuli äkkiä rutiini, enkä voi enää kuvitella, että tavasta luopuisin.

Liikunta rytmittää päivääni siten, että käyn lenkillä tai hiihtämässä suurinpiirtein klo 16-18 välillä. Yritin yhdessä vaiheessa syödä kevyesti (esim. mandariinin tai näkkäriä) ennen lenkkiä, mutta lopputulos oli suoraan sanoen se, että kesken lenkin tuli lähes poikkeuksetta karsea tarve päästä paskahuussiin, joten luovuin syömisestä aamupalan ja lenkin välillä. Kotiin päästyäni syön mandariinin ja/tai näkkileipää varsinkin jos olen menossa saunaan. Juon myös puolesta litrasta litraan vettä.

Olen hirveän laiska (ja huono) laittamaan ruokaa, mutta toisaalta en voi elää ilman lämmintä ateriaa kerran päivässä. Suihkussa/saunassa käynnin jälkeen pyöräytän itselleni vartissa itseni mielestä ehkä maailman parasta ruokaa: iso kasa jäävuorisalaattia, kikherneitä (joskus myös kidneypapuja, mutta nyt minulla on kik-kausi menossa) sekä Torinon ruispastaa Pirkan pestolla (tämä on tarkkaa!). Pyrin siihen, että ruoka-annokseni on valmis kun Salkkareiden tunnari kajahtaa telkkarista eli 19:30.

Ilta menee sitten vähän vapaamman aikataulun mukaan. Iltaisin minun tekee mieli napostella jotain vähän väliä, vaikkei todellakaan olisi nälkä. Yleensä tässä vaiheessa vuorokautta iskee myös makeannälkä, mutta onneksi hiukseni ovat märät ja lähikauppaan on kokonaiset puoli kilometriä matkaa, joten heräteostoksille lähdön kynnys on ollut viime aikoina sen verran korkea, etten ole tainnut kertaakaan lähteä taivaltamaan kauppaan suklaankiilto silmissä. Mutta palatakseni illan syömisiin, pyrin järsimään näkkileipää tai kiskomaan mandariineja kitaan. Yritän vähitellen opetella eroon jogurtin syömisestä, mutta aikaisemmin söin myös sitä iltaisin. Vettä juon runsaasti myös illan aikana, ja herkkuhimoa pyrin pitämään aisoissa Eukalyptus Anis -karkeilla (joita saa 250 gramman pusseissa ja joita ei muuten tosiaankaan tule syötyä kovinkaan montaa kerralla) sekä purkalla.

Näkkileivän päällä käytän Keijun 30 % margariinia, sillä sensaatiohakuinen MOT ei ole vielä kyennyt vakuuttamaan minua margariinin tappavasta vaikutuksesta. Päivän mittaan syömisten yhteydessä juon myös puolesta litrasta litraan rasvatonta maitoa. Mehuja ja limsoja en harrasta.

Edellä kuvailtu runko on siis ihannevuorokausi, josta lipsun vähän väliä ja joka muokkautuu päivittäin tilanteen mukaan. Esimerkiksi perjantaisin herään jo seitsemältä ja lähden kahdeksan maissa kävelemään tallille, josta kotiudun joskus iltapäivällä. Keskiviikkoisin taas on lepopäivä ja iltaohjelmaan kuuluu Aino Ihana Maitosuklaa. Joskus taas mussutan Vuoksen piirakoita ja nyysin miesystäväni jääkaappiin jättämät juustot. Varsinkin viikonloput ovat yleensä vähän erilaisia, kun miesystäväni laittaa ruokaa ja joskus tehdään lettuja tai pannukakkua jollain ällörasvaisella reseptillä.

Mutta siis periaatteessa noudatan kuvailemaani vuorokausirunkoa, ja näköjään se toimii hyvin. Ai niin, se vielä pitää mainita, että en syö punaista enkä siipikarjan lihaa. Ällöttää tehotuotanto ja liha ylipäätänsä. Kalakin on lihaa, mutta sitä syön vielä. Yleensä juuri miesystäväni kanssa syömme viikonloppuisin lohta.

Tästä tuli nyt vähän kattavampi kertomus pelkän ruokavaliolistauksen sijaan, mutta kirjoittajansieluni aina välillä hieman innostuu.

Vuosi vaihtuu ihan juuri ja tässä vaiheessa kai pitäisi tehdä kaikkia hienoja uudenvuodenlupauksia. Minulle tammikuun alkaminen merkitsee sitä, että pyrin suunnitelmallisempaan liikunta- ja ruokailurytmiin. Tämä joulukuun loppu on oikeastaan ollut vierottautumista suklaasta ja muusta joulunajan syömisestä eli toisin sanoen olen suklaankaipuussani kolunnut kaikki kaapit ja pakastimen tyhjiksi leivästä, karjalanpiirakoista, juustosta jne. Eli varsinaisesti en ole vielä päässyt kiinni ruokavalioon, joka edesauttaisi painon putoamista.

Tammikuun alkaessa luovun jälleen leivän mussuttamisesta, ja siirryn puuro- ja näkkärilinjalle. Huomasin sen erittäin toimivaksi strategiaksi loka- ja marraskuun aikana.

Aloitan myös puolimaratonin treenaamisen ja olenkin kaavaillut seuraavanlaista viikko-ohjelmaa liikunnoille:

maanantai: hiihto
tiistai: pitkä juoksulenkki (aina 5-10 minuuttia pidempi kuin edellisellä viikolla)
keskiviikko: vapaa + Aino Ihana Maitosuklaa -päivä
torstai: intervallijuoksulenkki
perjantai: kävely + ratsastus
lauantai: hiihto
sunnuntai: juoksulenkki omaan tahtiin

Ohjelma muokkautunee aina tilanteen ja säiden mukaan, mutta tämän rungon ympärillä pyrin pysymään. Tammikuussahan aion myös suorittaa itselleni asettaman liikuntahaasteen eli 150 kilometriä liikuntaa kuun aikana. Pään kasassa pitämiseen olen luonnollisesti varannut aikatauluun virallisen jäätelötonkkahetken! Muutoin aion pysytellä erossa karkista, suklaasta ja kekseistä.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, tavoitteeni oli saavuttaa painoindeksi 25 ennen kuin täytän 26 vuotta. Saavutan kyseisen iän 2.2. joten luultavasti en alkuperäiseen tavoitteeseeni pääse. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Koen että olen saavuttanut menneen vuoden aikana paljon sellaista, jota en edes osannut odottaa. Moni niistä asioista on tärkeämpää kuin pienenevät kiloluvut, vaikka toki ne ovat ainakin osittain kytköksissä painon putoamiseen. Itsetuntoni ja itsearvostukseni ovat kohonneet. Näen nykyään itseni kauniina ja hyvänä ja tiedän, että unelmat ovat mahdollisia.

Joulu alkaa olla takanapäin, mistä olen aika helpottunut. Viime aikoina on tullut syötyä ihan hulluna, ja vaikka onkin kaihoisaa ja tuskallista luopua jokapäiväisistä suklaakarkeloista, niin suurimmaksi osin olen onnellinen, kun pääsen taas liikunta- ja syömisrutiineihin kiinni.

On helpottavaa huomata itsestä, että kaipaan kevyempää ruokavaliota ja säännöllistä liikuntaa. Tuntuu kuin ne olisivat normaalia elämääni suklaan syömisen ja löhöilyn sijasta. Tämä on todella merkittävä havainto ja merkki siitä, että elämäntapani ovat muuttumassa. Paluuta entiseen ei ole, sen olen itselleni vannonut.

Joulusta huolimatta olen kuitenkin liikkunut ihan kivasti. Menneelle viikolle mahtui neljä juoksulenkkiäkin.

Tänään (tai teknisesti ottaen eilen) tuli todettua, miten pitävän pohjan katoaminen jalkojen alta vaikuttaa melkoisesti juoksunopeuteen. Kiersin normaalin 8,4 kilometrin lenkin, mutta siinä missä siihen lauantaina kului 1 tunti ja 3 minuuttia, tänään reitti vaati lähes puolitoista tuntia. Taivaalta satoi koko päivän lunta ja suurimman osan lenkistä puskin eteenpäin nilkkaan asti ulottuvassa lumihangessa, sillä eihän sunnuntaina ja Tapaninpäivänä kukaan ole auraamassa jalkakäytäviä eikä muiden ulkoilijoiden jättämistä jalanjäljistä ollut juurikaan apua. Hieman kiroilutti, kun tuntui etten meinaa päästä lumihangessa lainkaan eteenpäin, mutta sitten vaihdoin sissiasenteelle ja päätin, että hölkkään reitin vaikka henki menisi. No, henki säilyi, mutta lyön vetoa, että venyttelyistä huolimatta pohkeeni ovat huomenna melkoisen kipeät.

Huomenna lähden suksiostoksille, minkä lisäksi koluan läpi varmaan muutamat vaatekauppojen alennusmyynnit. Ennen joulua ostin H&M:ltä puoleen hintaan itselleni uuden villakankaisen talvitakin. Hienointa ehkä kaikessa on se, että kerrankaan en joutunut ostamaan isointa kokoa, joka rekistä löytyy, vaan päälleni mahtui koko 42 ja se istuu minulle kuin nakutettu. On ihanaa huomata, miten vaatteet alkavat näyttää hyviltä päälläni.

Huomiseen ohjelmaan kuuluu myös gradukirjojen palautus yliopiston kirjastoon. Sain nimittäin ennen joulua tiedon, että graduni on hyväksytty eli tammikuussa edessäni on valmistuminen. Olen kaiken lisäksi jo saanut osa-aikaista työtä omalta alaltani, jee!

Vuosi 2011 näyttää etukäteen todella hyvältä ja lupaavalta.

Tavoitteeni pysyä 82 kilon tuntumassa alkoikin sitten todella lupaavasti, sillä vaaka näytti tänään lukemaa 82,6... Ei tuo sinänsä ollut mikään ihme ottaen huomioon viime aikojen syömiset: olen syönyt esimerkiksi leipää, pasteijoita ja joulutorttuja aimo läjän, ja kyllä hiilihydraattien lisääntymisen huomaa turvotuksena ja muhkeana olona. Pitäisi taas hivuttautua takaisin näkkäri ja puuro -linjalle leivän ja sämpylän puputtamisen sijaan, sillä se on tehonnut minulla todella hyvin.

Eilen kävin jälleen sauvakävelemässä, ja olenkin pohtinut, että laji sopii hyvin näihin kireämpiin pakkasiin. Sitten kun lämpötila kohoaa vähintään -15 asteen tienoille, käyn juoksemassa. Perjantaina tosin lähden käymään kotikotona Pohjois-Karjalassa, joten liikuntarutiineihin tulee väistämättä muutoksia. Ensi keskiviikon läskipunnituskin jää väliin, sillä palaan reissusta vasta keskiviikkoiltana. Puuh, joulu on ihan mukavaa aikaa, mutta odotan kyllä hurjana tammikuuta, että pääsen taas kunnolla kiinni liikunta- ja syömisrutiineihini.

Keskiviikon läskipunnitus oli tänään ystäväni, sillä vaaka näytti 84,6 kilogrammaa eli reilun kilon vähemmän kuin viime viikolla! Painoindeksi on nyt tasan 27 ja olen haltioissani. Paino on ruvennut yhtäkkiä laskemaan minulle varsin nopeaa tahtia ja uskon, että siihen on kaksi syytä:

1) lisääntynyt liikunta
2) leivästä luopuminen

Olen korvannut leivän puurolla ja näkkileivällä, ja yllättävän vähän olen leipää kaivannut. Kai tässä on pakko antaa jotain myönnytystä hiilihydraatittoman ruokavalion puolestapuhujille, vaikka varsinaista karppaajaa minusta ei koskaan tulekaan. Puuron ja näkkärin ohella mussutan edelleen onnellisena (tummaa) pastaa. Hiilihydraateista luopuminen ei muutenkaan olisi kohdallani järkevää, koska liikun aika paljon enkä syö punaista enkä siipikarjan lihaa. Oli miten oli, tällä hetkellä selkeästikin teen jotain oikein, joten samalla linjalla jatketaan.

Helmikuun lopusta olen pudottanut 8,1 kiloa ja jäljellä on 6,2 mokomaa. Viime syksyn 96 kilon aloituspainosta olen tullut alaspäin reilut 11 kiloa. Mennyt laihdutusvuosi on ollut kohdallani täysin erilainen kuin aiemmat laihdutusyritelmäni. Tällä kertaa olen oikeasti ollut halukas ja valmis tekemään töitä uusien elämäntapojen oppimiseen. Alussa silmissäni toki kiinsivät ainoastaan pienemmät vaa'an lukemat, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kyse on jostain paljon suuremmasta.

Varsinkin niinä hetkinä, kun vaaka junnasi viikosta toiseen (merkitsemiäni läskipunnitustuloksia on kertynyt yhteensä 32 kappaletta, joista kolmasosa on näyttänyt joko plussaa tai nollaa edellisen viikon tulokseen verrattuna), motivaatio ja pitkäjänteisyys ovat olleet koetuksella, jolloin olen vain pakottanut itseni keskittymään kokonaiskuvaan. Hammasta purren olen hokenut lenkkipolulla itselleni, että jossain vaiheessa tämä kaikki maksaa itsensä takaisin. Ja niin se on maksanutkin. Perkeleellistä ja hidasta touhua painonpudotukseni on välillä ollut, mutta ensimmäisen kerran elämässäni minä en aio antaa periksi tässä asiassa.

Lopetin tukeutumasta tekosyihin, sillä jos niitä alkaa keksiä, loppua ei tule. Lakkasin ajattelemasta, että "sää on liian kuuma tai sää on liian kylmä juoksemiseen" tai että "ulkona on liian valoisaa ja kaikki näkevät läskini ja nyt ulkona on liian pimeää että ei sinne huvita lähteä kun rupeaa masentamaan". Syömisten rajoittaminen on ollut vaikeampaa, ja edelleen syöminen on akilleen kantapääni ja vaatii keskittymistä. Mutta parempaan suuntaan olen senkin asian kanssa menossa. Olen kuitenkin päässyt eroon jokailtaisesta tyhjyyden tunteesta ja sen täyttämisestä suklaalla, kekseillä tai jäätelöllä. Nyt tajuan, että tyhjyyden tunne oli vain itseni luoma illuusio, jota ruokin ja pidin hengissä herkuilla.

Juokseminen on pelastanut minut. En olisi koskaan ennen voinut uskoa, että liikunnasta muodostuu minulle rutiini, joka korvaa ja auttaa minua unohtamaan jokailtaisen herkuttelun. Ei suhtautumiseni jäätelöön ja suklaaseen edelleenkään tervettä ole, sillä syön suklaalevyn tai jäätelötonkallisen kerralla, jos sellainen edessäni nököttää. Jollain lailla hallitumpaa syömiseni kuitenkin nykyään on, sillä pystyn etukäteen päättämään, milloin syön sen Aino Ihana Maitosuklaa -kaloritujauksen. En käytännössä enää juuri koskaan lähde hetken mielijohteesta kauppaan ostamaan herkkuja, kun ennen se oli päivittäinen tapa. Enää minun ei tarvitse tai sitten en vain yksinkertaisesti viitsi.

Matka jatkuu. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni ja voin paremmin kuin koskaan.

Hain tänään Postista H&M:ltä tilaamani tregginsit. Pari huomiota:

a) L-kokoiset pöksyt mahtuivat jalkaani ilahduttavan helposti eivätkä olleet lainkaan pienet! Jotain edistymistä on siis havaittavissa myös lantion seudulla.

b) Ahterini on leveä, siitä ei pääse mihinkään, mutta housut näyttivät yllättävän hyviltä päälläni. Varsinkin saappaiden kanssa ne ovat oikein toimivat.

Käyttöhousujeni määrä siis kaksinkertaistui kertaheitosta!

Viime viikon liikunnat sen sijaan näyttivät tältä:

Minulla oli kaikki mahdollisuudet liikkua viitenä päivänä, mutta alkuviikon jälkeen tein jonkinasteista henkistä kuolemaa ja liikkuminen sitten jäi neljään päivään. Mutta toisaalta, kyllä tuossakin määrässä on jo tekemisen meininkiä. Lenkeillä alkaa olla mukavasti mittaa, joten ei tässä varsinaisesti mihinkään itsensä ruoskimiseen syytä ole.

Syömiset on niin ikään aika ok. Purkillinen Aino Ihana Maitosuklaa -jäätelöä sekä Maraboun Digestive-suklaalevy tuli loppuviikosta ahmaistua kitaan kunnon syöpöttelijän ottein, mutta muutoin ruokavalio on kunnossa.

Keskiviikko ja keskiviikon läskipunnitus näytti lukemaa 87,6 kilogrammaa, eli alaspäin on tultu viime viikosta 200 grammaa. Se on ihan hyvä, vaikka on tämä kyllä taas niin tätä junnaamista. Pakko varmaan myöntää itselleen jälleen kerran, että syöty on viimeisen kuukauden aikana yhtä jos toista, ja eipä tuo ole ihmekään, jos paino ei liikunnoista huolimatta putoa. Viime viikolla tulikin muuten liikuttua aika hyvin:

Liikunnat painottuivat viikonloppuun, jolloin harrastin paljon ja monipuolista liikuntaa. Perjantaina tuli tehtyä pitkä hölkkälenkki, lauantaina neljän kilometrin sauvakävelylenkki venyikin seitsemän kilometrin mittaiseksi ja sunnuntaina aika hurahti hevosen selässä tehokkaasti. Käytiin ensin maastossa Oskun kanssa, minkä jälkeen mentiin vielä puolisen tuntia kentällä. Oli älyttömän kaunis päivä ja oli ihana ratsastaa.

Liikuntapuoli on siis varsin hyvässä kunnossa, mutta tosiaan, syömisten suhteen olisi parannettavaa. Rakastuin uudestaan Pågenin Oivallus-leipään, joka on todella hyvää paahdettuna, ja sitä tuli mussutettua ylenmäärin ja pakko sille oli pari päivää sitten sanoa hyvästit, kun tuntui, että aloin turvota aivan silmissä. Herkkujakin on mennyt ja voi hyvänen aika. Nyt on pakko taas terästäytyä ja kiinnittää vähän enemmän huomiota siihen mitä syön. Välillä vain jotenkin ajautuu sellaiseen olotilaan, että haluaa hetken aikaa olla ihan niin kuin muutkin ihmiset ja, hyvänen aika, syödä vaaleaa leipää ilman että täytyy pelätä seuraavan aamun hiilariturvotuksia. Välillä sitä haluaa unohtaa koko laihduttamisen ja yksinkertaisesti vain nauttia olostaan ja hyvästä ruoasta.

No, epistä tai ei, eteenpäin on mentävä tai vaihtoehtona on lihominen jälleen 95-kiloiseksi. Eli tämän viikon skarppaan syömisten suhteen ja liikun entiseen malliin, joten eiköhän se siitä.

Huh. Viime viikko keskiviikosta lauantaihin meni niin harvinaisen hanurilleen syömisten suhteen, että vieläkin hirvittää. 200 grammaa salmiakkia, 400 grammaa suklaata ja paketillinen Pågenin muffineja yhdistettynä rasvaiseen, raskaaseen ja kehnoja hiilihydraatteja pursuavaan ruokaan saivat kroppani aivan hirveään kuntoon, joka perjantai-iltana lähenteli jo jonkinlaista myrkytystilaa. Voin aivan kammottavan huonosti. Vatsaan sattui, oksetti, väsytti, päätä särki. Yyh. En edes tiedä syytä, miksi innostuin syömään. Yhtäkkiä vain tuntui hyvältä idealta hypätä vanhojen elämäntapojeni pariin ja kai jollain tapaa nautinkin siitä, että vaiensin kaikki järjen äänet päästäni ja söin ja söin. Oli vain minä ja ruoka.

Onneksi keho kuitenkin reagoi siten miten se reagoi. Tajusin yhtäkkiä kuvottavan olotilani ja tiesin, etten enää koskaan halua palata siihen, mitä olin ennen. Sunnuntaina sain sitten itseni sen verran toimintakuntoon, että lähdin lenkille. Tarkoituksena oli hölkkäillä perinteinen 4,3 kilometrin lenkkipolku, minkä teinkin. Mutta sen lisäksi juoksin vielä viisi kilometriä. Tunsin, miten kroppani alkoi taas hengittää usean päivän paskaravinnon jälkeen ja nautin siitä olosta valtavasti ja juoksin ja juoksin. Hölkkäsin yhteensä 9,3 kilometriä aikaan 1 h 20 min ja nautin joka ikisestä sekunnista. Ja silloin ymmärsin, että vaikka olinkin sortunut järjettömään mässäilyyn aiemmin viikolla, en enää koskaan tulisi palaamaan entiseen elämääni. En vain yksinkertaisesti voisi tehdä sitä itselleni. Enkä edes haluaisi.


Viikon liikunnat menivät muutenkin ihan ok. Sain täyteen tavoitteeni liikkua neljänä päivänä. Tällä viikolla pyrin samaan, sillä enempään ei välttämättä ole mahdollisuuksia, sillä matkustan torstaina Pohjois-Karjalaan mummoni hautajaisiin. Sunnuntaina palaan sitten takaisin.

Syöminkien vaikutuksista vaa'an lukemiin en osaa sanoa. Voi olla, että tämä viikko mennään plussatunnelmissa, mutta sitten mennään. Usean päivän kestänyt repsahdus opetti minulle kuitenkin taas uutta kehostani ja sen tuntemuksista, jotka ovat suoraan riippuvaisia siitä, mitä syön. Tämä päivä on ollut aivan ihana, kun keho on alkanut tuntua terveemmältä ja ruoansulatus alkaa normalisoitua ja turvotus ja väsymys poistua. Ja kehoni olo puolestaan heijastuu suoraan henkiseen olooni. Joten vaikka varsinaista tulosta ei painon suhteen tulisikaan, olen sentään oppinut jotain. Vaikkakin sitten sen kuuluisan kantapään kautta.

Sain muuten lähetettyä graduni esitarkastukseen eli olen yhden askelen lähempänä valmistumista. Joudun tietenkin vielä tekemään työhöni korjauksia ennen lopullisen version palauttamista, mutta nyt tuntuu kuitenkin hyvältä ja stressi on hellittänyt ainakin hetkeksi.

Ennen sitä oli jotenkin koko ajan niin turvoksissa, etten edes huomannut mitä alituinen kaiken maailman moskan syöminen teki keholleni. Nyt kun olen oppinut syömään terveellisemmin, niin kropan reagoinnin totisesti huomaa heti! Olen parin päivän aikana syönyt rasvaista ja tukevaa ruokaa sekä karsean määrän salmiakkia. Ja olo on sen mukainen. Aineenvaihdunta on ihan sekaisin ja selluliitti hihkuu riemuissaan reisieni sisäpinnoilla. Umph. Hirveää ajatella, että vielä vähän aikaa sitten tämä olotila oli minulle täysin normaali, enkä edes tajunnut, miten huonosti voin.