Kyllästyin sitten lopulta väsähtäneeseen möllötysolooni ja lähdin käymään lenkillä. Kiersin lenkkipolun uuteen ennätysaikaan 33 minuutissa ja 44 sekunnissa. Ajoittain pidin vauhtia yllä puhtaalla päättäväisyydellä, sillä kyllä siinä kroppa oli testissä. Kierroksen keskisyke oli nimittäin 167. Onneksi minulla on nykyään juoksun lisäksi muitakin liikuntalajeja ohjelmistossa, sillä juoksu nostaa sykkeeni aina melkoisen korkealle. Sauvakävely, pyöräily ja ratsastus tarjoavat matalamman sykkeen liikuntaa, mikä tekee varmaan hyvää keholle. Ehkäpä päivän juoksuaika olikin juuri noiden lajien ansiota, sillä niiden avulla saan parannettua peruskestävyyttä joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, kun olen vain pinnistellyt lenkkipolun suht raskaassa maastossa korkeilla sykkeillä.

Juoksulenkki alku- ja loppukävelyineen joka tapauksessa teki todella hyvää, ja tuntuu, että sain heräteltyä kroppaani pienestä horroksesta, jonne se oli vajoamassa. Tuossa horroksessa on se paha puoli, että mitä vähemmän liikun, sitä enemmän minun tekee mieli syödä. Pakko siis yrittää pitää itsensä liikkeessä, koska se takaa sen, että voin kaikin puolin paremmin.

Viime viikko meni kyllä ihan löllyttelyksi liikuntojen suhteen. Minuun on iskenyt joku ihan omituinen laiskotus, sillä ei huvittaisi lainkaan liikahtaa eteistä kauemmas yhtään minnekään. Heinäkuussa ajattelin, että ihanaa kun tulee syksy, niin sitten on mahtavaa käydä juoksemassa, kun ei ole ylikuuma ja jaksaa paremmin. Kävi kuitenkin ihan päinvastoin. Ulkona on jotenkin masentavaa eikä tee yhtään mieli lähteä tutisemaan 10-asteiseen ulkoilmaan. Voi hyvänen aika.

Viime viikolla tuli liikuttua vain kolmena päivänä. Tällä viikolla pyrin nostamaan ahterini sohvalta neljästi muutenkin kuin jääkaapilla tai vessassa käyntiä varten.

Tänään pohdin, että omalla tavallaan olen aika tyytyväinen kroppaani. No joo, ylimääräistä (mikä edes on ylimääräistä?) on vähän siellä sun täällä, mutta toisaalta, kuka senkin on määrittänyt, ettei ylimääräistä saisi olla. Joku typerä kauneusihanne, hmph, kauneusihanne in my huge ass. Tuijotan yleensäkin ihan liikaa vaa'an lukemia ja annan niiden määrittää suhtautumista itseeni, sillä eihän kukaan NORMAALI ja KAUNIS nuori nainen yksinkertaisesti voi painaa 87 kiloa!

No, joka tapauksessa tänään olin tyytyväinen kroppaani, ja ajattelin että toisaalta minua ei mitenkään älyttömästi haittaisi jäädä tämän painoiseksi, koska tämä 10 kilon ylipaino ei tällä hetkellä edes aiheuta minulle mitään terveydellistä riskiä, mutta kun... Haluan mahtua upeisiin housuihin ja kokea, miltä se tuntuu, kun voin vain kävellä kaupan ovesta sisään ja ottaa rekistä mitkä tahansa kauniit housut ja nähdä, miten ne mahtuvat päälleni. Vaikka liikunta ja laihtuminen ovat muokanneet kroppaani niin ahterini on se, joka pysyy. Vuosi sitten 96-kiloisena käytin koon 46 farkkuja. Nyt 87-kiloisena käytän edelleen koon 46 farkkuja. Voi jeesus sentään. Vyötärö ja reidet ovat kaventuneet, mutta lantio ja perse ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen.

Tilasinpa sitten heinäkuussa Elloksesta uudet koon 44 farkut ihan vain siitä periaatteesta, että en enää ikinä osta yksiäkään koon 46 farkkuja. No eivät ne kirotut pöksyt mahtuneet jalkaan. Mutta pidin ne siitä huolimatta, koska ajattelin, että kutistuahan tässä joka tapauksessa aiotaan, joten siinäpä onkin oivat seuraavan etapin housut. (Kesäkuussahan muistaakseni hehkutin mahtumistani H&M:n mustiin koon 44 housuihin, jotka ovatkin tällä hetkellä ahkerassa käytössäni ja juuri sopivat.)


Tässä siis kuvatodiste siitä, miten tuskallista housuostosten tekeminen edelleen on. Kun eivät ne penteleet vain suostu menemään kiinni niin minkäs sille tekee. Jossain vaiheessa (mieluummin puolen kuin kymmenen vuoden sisällä) aion noihin farkkuihin kuitenkin mahtua, ja olkoot ne mittarina empiirisessä kokeessani, jonka tarkoitus on selvittää, onko perseen massa vakio vai onko siitä mahdollista sittenkin päästä eroon. Kokeen etenemistä seurataan 83 ja 78,5 kilon kohdalla, kunhan jonain jännittävänä päivänä kyseisiin lukemiin päästään. Polttava kysymys kuuluukin: voiko nainen laihtua 20 kiloa ilman että hänen farkkujensa koko pienenee?

Apua, katsoin tänään Biggest Loseria ja siinä vieraili rantalentopalloilija Gabrielle Reece (oheinen kuva pöllitty täältä). En ollut aiemmin kuullut hänestä, mutta siinä vasta on uskomattoman kaunis ja upean näköinen nainen. Jossain vaiheessa hyväksyin sen tosiseikan, ettei minusta tule ruumiinrakenteeni vuoksi mitään siroa balleriinaa, vaikka laihtuisin miten paljon tahansa, ja Gabrielle Reece edustaa täysin sitä, mitä minäkin haluan olla. Hän on vahva, terve ja naisellinen, ja hän kantaa 191-senttisen kehonsa ylpeänä. Minulle omat 177 senttiäni tuottavat välillä ongelmia, ja koska kakarana ja teininä opin häpeämään itseäni ja kokoani, kuljen ryhti jonkin verran lysyssä, ellen kiinnitä siihen huomiota.

Mutta ihana Gabrielle!

Päivä meni gradun suomenkielistä tiivistelmää kirjoittaessa ja muuten vain haahuillessa. Ei huvittanut lähteä lenkille tai mitään, ja iltakin kului sohvan nurkassa televisiota katsellessa. Puolenyön aikaan kropassa alkoi kuitenkin tuntua tukalalta, ja tuntui, että nyt on pakko tehdä jotain. Kaivelin tietokoneeni uumenista siellä noin vuoden lojuneen Zumba-harjoitteluvideon, jolla opetetaan Zumban perusliikkeet. Viime syksynä harjoittelu tyssäsi videon puoliväliin, kun tuntui, että jalkani eivät olleet mitään muuta kuin solmussa koko ajan. No, koordinaatiokykyni ei ollut vuodessa parantunut tippaakaan, mutta sitkeästi räpistelin 50 minuutin mittaisen opetusvideon läpi, ja uskaltauduin jopa kokeilemaan 20-Minutes Expressiä. Välillä en kyennyt lainkaan seuraamaan mukana, mutta heiluin sitten joten kuten perässä. Ja pakko sanoa, että hötkyiltyäni reilun tunnin enemmän tai vähemmän oikeaoppisesti olin yltä päältä hiessä. Ehkä ne liikkeet oppii ajan kanssa tekemään jopa oikein, sillä voisihan tuota uudestaankin kokeilla! Laji tuntui tehokkaalta ja ihan hauskalta, ja latasinkin jo netistä Cardio Party -videon odottamaan seuraavaa vätyspäivää, jolloin uloslähtö tuntuu maailman vaikeimmalta asialta.

Äyh, paino oli tänään 87,6 kg eli lisäystä viime viikosta 400 grammaa. No, maailma ei tähän lopu vaikka ottaakin päähän. Minulla on tällä hetkellä sekä mielessä että kehossa jokin solmu, ja tunnen ettei kaikki ole kohdallaan. Stressaa, väsyttää ja ahdistaa. Tarkoitus onkin nyt pitää itsensä liikkeessä ja syödä kuten tähänkin asti, sillä turha tässä on jäädä tuleen makaamaan.

Olen pohdiskellut, että herkuttelurutiinini ovat muuttuneet vuoden sisällä. Kohtuus sinänsä on minulle yhäkin vieras asia, sillä olipa minulla sitten edessäni jäätelötonkka, suklaalevy, kääretorttu, karkkipussi tai keksipakkaus, se on tehty syötäväksi kerralla siltä istumalta. Minulle ei tuota mitään ongelmia syödä 350 gramman Domino-pakettia yhden illan aikana, ja 200 gramman suklaalevy uppoaa kitaani Salkkareiden ekalla puoliskolla. Pakkomielteeni Aino Ihana Maitosuklaa -jäätelöön onkin jo tuttu blogiani pidempään seuranneille. Ne, jotka kehtaavat tulla sanomaan minulle, että kyllä se yksi pala sitä suklaata riittää vallan mainiosti ja loput voi laittaa kaappiin, joutaisivat minun puolestani hirteen.

Se sen sijaan on muuttunut, että minulla ei ole enää tarvetta vetää herkkuövereitä joka ikinen päivä. Illat eivät enää mene kärvistellä suklaantuskassa ja käydessä ikuista taistelua pään sisällä siitä, että lähdenkö käymään lähikaupassa vai en. Liikunta on varmasti tehnyt oman osansa, sillä siitä olen saanut korvaavan rutiinin. Jos vaikka lähden lenkille seitsemän aikaan illalla, palaan kotiin kahdeksan maissa, käyn suihkussa ja loppuilta menee kuivatellessa hiuksia. Yhtäkkiä olenkin ohittanut ne kriittiset illan tunnit, jotka ennen usuttivat minut kaupan suklaahyllyille. Välillä herkunhimo iskee yhdentoista aikaan illalla, mutta sitten onkin jo liian myöhäistä. Siinä vaiheessa onkin sitten aika koluta jääkaapin nurkat edes jogurtin toivossa tai karvaita kyyneleitä nieleskellen nakertaa näkkileipää.

Päivittäiset herkkuöverit ovat muuttuneet viikottaisiksi herkkuövereiksi. En sano, että on kovinkaan suositeltavaa syödä niitä 1500 kalorin Aino-rasiallisia kerralla, mutta on ehdottomasti parempi tehdä se kerran kuin seitsemän kertaa viikossa. Olen solminut jonkinlaisen kompromissin itseni kanssa, että "okei, et näköjään sitten pysty elämään ilman sitä suklaajäätelöpaukkua, mutta sinun on parempi pystyä olemaan rakentamatta joka ikistä päivääsi sen ympärille". Nykyään usein sovin itseni kanssa etukäteen, että sinä ja sinä päivänä ostan jäätelöä ja vietän kunnon herkutteluhetken Biggest Loserin parissa, ja todella harvoin oikeastaan teenkään kaupassa herkkuhyllyillä heräteostoksia. Jotenkin tämä toimii, mutta pitkän ja vaivalloisen matkan takana se on ollut. Haaveilen edelleenkin elämästä, jossa voisin pysyä hoikkana ja syödä joka päivä niin paljon suklaata ja jäätelöä ja keksejä kuin ikinä haluan. Mutta pakko kai se on hyväksyä, että moinen yhtälö ei koskaan tule toteutumaan kohdallani. On rankkaa heittää hyvästit kaikille niille sokerista ja rasvasta valetuille ihanuuksille, jotka olivat ennen päivieni kulmakivi, voima joka piti minut kasassa. Nyt sen tajuaa, miten sairasta se oli. Edelleenkin kaipaan päivittäiseen ruokavaliooni näitä petollisia ystäviäni, mutta viimein minulla on voimaa ja rohkeutta ymmärtää se, että ne eivät tee mitään muuta kuin mädättävät minua sisältäpäin.

Rekisteröidyin HeiaHeiaan. Olen jo vuoden verran merkinnyt liikkumiseni omaan päiväkirjaansa, mutta ajattelin koota ne jatkossa myös tänne blogiini aina viikon päätteeksi, ja HeiaHeia vaikutti ihan näppärältä välineeltä siihen.

Osa noista ajoista on puhtaita arvioita, esimerkiksi tiistain ratsastus sekä torstain ratsastus ja pyöräily tallille ja tallilta kotiin. En seurannut noina kertoina lainkaan kelloa, mutta annetut ajat ovat sentään jollain lailla suuntaa-antavia.

Menneellä viikolla tuli siis harrastettua aika monipuolista liikuntaa yhteensä kuutena päivänä. Keskiviikon vapaapäivän käytinkin hyödyksi ahtamalla pitsaa ja jäätelöä kaksin käsin suuhuni, voi hyvänen aika sentään. Ja olo oli kyllä sinä iltana ja seuraavana päivänä jokseenkin hiilaripöhöinen. Vasta tänään on tuntunut, että kroppa ja aineenvaihdunta ovat alkaneet toimia. Yleinen vetämättömyys on tosin saattanut johtua myös epäilemästäni pujoallergiasta. Mutta pääasia, että olo on nyt parempi.

Päätin nyt sitten kaikkien periaatteideni vastaisesti laittaa itsestäni ALASTONkuvia nettiin. Hah. Ei pokka riittänyt pelkissä rintsikoissa ja alushousuissa julkisesti esiintymiseen, joten sonnustauduin lisäksi mustaan (koska mustahan tunnetusti hoikentaa) toppiin, minkä seurauksena oikeanpuoleiseen kuvaan syntyi komea uimapukuefekti.

Ajattelin postata vastaavat kuvat tänne blogiini kahden kuukauden välein, sillä kuukaudessa on minun kohdallani turha odottaa syntyneen mitään näkyviä tuloksia. (Tämän ei ollut tarkoitus kuulostaa niin lakoniselta kuin se kuulosti, heh.) Josko itsensä kuvaamisesta vaikka saisi pientä lisämotivaatiota, sillä olisihan se noloa kahden kuukauden päästä tyrkätä esille kuvat, joissa ei näkyisi mitään muutosta, korkeintaan lihomista. Kuvien laatu on taas jotain käsittämättömän korkeaa (varsinkin paskaisen peilin kautta kuvattuna), mutta en taatusti pestaa miesystävääkään ottamaan itsestäni jotain tällaisia otoksia! Voi kamalaa.

Persaus ja lantio ovat edelleen ne pahimmat massankerääjät ja estävät mahtumiseni kaikkiin hienoihin housuihin. Myös yläkroppaa pitäisi jonkin verran treenata, sillä juoksu pitää kyllä reisien ja pohkeiden kunnosta huolta, mutta käsivarret ovat jääneet aika lailla paitsioon. Sauvakävelyä olen nyt jonkin verran harrastanut, minkä lisäksi epäsäännöllisen säännöllisesti teen etunojapunnerruksia. Itse asiassa pystyn jo joten kuten tekemään muutaman punnerruksen ilman että polvet koskettavat lattiaan, mutta enimmäkseen teen liikkeet vielä tuolla kevennetyllä tyylillä. Mutta vielä jonain päivänä teen 50 etunojapunnerrusta ilman polvien tukea!

Iski karmea turhautumis- ja itsesäälissä rypemiskohtaus. Ääääääh. Miksi on niin vaikeaa ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja tyyliin parin kuukauden tsempillä laihduttaa pois nuo viimeiset yhdeksän kiloa? Miksi tyydyn tähän hitaaseen laihtumistahtiin, kun panostamalla himpun verran enemmän saisin aikaa nopeampia tuloksia? Miksi olen niin jumalattoman laiska syöppö, etten saa kerättyä selkärangastani sen vertaa sisua, että tekisin oikeasti sen mistä haaveilen? Miksi, miksi, miksi? Miksi kiskon napaani edelleen niitä Aino-purnukoita kerralla ja uskon, etten mistään muusta voi saada vastaavaa mielihyvää? Miksi juuri minun pitää tarkkailla syömisiäni ja tappaa itseäni kerta toisensa jälkeen lenkkipolun ylämäissä? Miksi juuri minulla ei voi olla superaineenvaihduntaa? Miksi juuri minusta piti tulla näin valtavan kokoinen?

Enkä edes ole valtavan kokoinen, tiedän sen. Eikä minussa ole mitään vikaa, yritän uskoa sen. Ottaa päähän kelailla näitä asioita päivästä toiseen. Yritän koko ajan muistuttaa itselleni, että yhdeksän kilon pudottaminen vuodessa ei ole sama kuin epäonnistuminen; voisin edelleen painaa saman verran tai enemmän kuin vuosi sitten. Mutta samalla mietin koko ajan niitä ihmisiä, jotka pudottavat yhdeksän kiloa parissa kuukaudessa. Miksi on niin vaikeaa olla vertaamatta itseään muihin? Eivät muut ihmiset ole mikään mittari, joita vastaan peilaan omia onnistumisia ja epäonnistumisiani. Ei heidän ainakaan pitäisi olla. Yritän saada voimaa onnistumisistani terveyteni saralla: verenpaine- ja kolesteroliarvoni ovat laskeneet. Sekä fyysisesti että henkisesti voin paremmin kuin vuosi sitten. Kuntoni on aivan eri luokkaa kuin vuosi sitten. Miksi mikään ei tunnu riittävän? Miksi minulle ei riitä se, että olen matkalla kohti määränpäätäni. Minulla on melko vakaa usko siitä, että saavutan tavoitteeni. Mutta entäs jos sekään ei riitä? Tällä hetkellä kuvittelen, että normaalipaino ratkaisee kaikki ongelmani ja olen yhtäkkiä tyytyväinen kaikkeen itsessäni. Mutta todennäköisesti niin ei tule käymään. Miksi siis pyrkiä 78 kilogramman painoon, jos senkin painoisena olisin vain tyytymätön? Miksi edes yrittää? Eikö olisi helpompaa vain antaa olla.

Jokin kuitenkin saa jatkamaan. Ehkä se jokin on se pieni orastava ymmärrys siitä, että pienempien vaa'an lukemien ohella olen matkalla johonkin suurempaan, jota en vielä täysin käsitä, mutta toivon jonakin päivänä käsittäväni. Sen voimin aion selvitä tästäkin päivästä.

Olo on ollut jotenkin kamalan väsynyt viime aikoina ja on tuntunut kuin kropasta ei oikein saisi mitään irti. Tajusin sitten jossain vaiheessa, että minua on myös aivastuttanut ja nenä on vuotanut ja kutissut. Damn. Ilmeisesti kevään leppä- ja koivupärskintä ei riitä, vaan pujonkin kukinta saa nyt oireet pintaan. Ihmettelinkin jo, että mikä hitto on kun on niin voimaton olo, mutta siitepölyallergia voisi selittää tuota varsinkin yhdistettynä noihin muihin oireisiin. Vissiin joskus kakarana olin pujolle allerginen, mutta en kyllä muista, että viime vuosina olisin oireillut alkusyksystä.

Tänään kävin ratsastamassa toista kertaa Oskulla, ja käytiin maastossa yhden toisen ratsukon kanssa. Oli hieman erilainen meininki kuin tuntiratsulla maneesia kiertäessä! Hevosella tuntui olevan kauheasti energiaa ja kantapäillä ei tarvinnut kuin hipasta laukka-avut kun jo mentiin. Rehellisesti sanoen olin hieman paniikissa, kun hevonen ampaisi hurjaan laukkaan, mutta hiljensi se onneksi, kun tarpeeksi käskin. Noh, kunhan totun Oskuun ja saan kerättyä enemmän rohkeutta ja itseluottamusta niin tulee varmaan antoisia metsälenkkejä, mutta ainakin näin alkuun tuntui vähän hurjalta, sillä en ole kovin rämäpäinen ratsastaja vaan mieluummin lönkyttelen hissuksiin.

Minulla oli viikon verran YTHS:ltä lainassa verenpainemittari. Joskus keväällä 2009 verenpainearvoni olivat suurinpiirtein 130/85:n luokkaa eli suositusarvojen ylärajoilla oltiin aika kepeästi. Leposykekin huikenteli 80-85 tietämissä. Laskin keskiarvon lähes kolmestakymmenestä nyt saamastani mittaustuloksesta, ja verenpaineeni on niiden mukaan nykyään 115/81 ja leposyke 48. Yläpaine on laskenut selkeästi ja alapainekin jonkin verran. Mutta entäs sitten leposyke! Sydän on vahvistunut aivan valtavasti juoksun myötä. Onpa hienoa nähdä parantuneita lukemia varsinkin kun syön e-pillereitä ja minulla on isän puolelta taipumusta korkean kolesterolin lisäksi myös korkeaan verenpaineeseen.

Jotain tällaista osasin vähän ounastellakin, eli reilun kilon viikkopudotukset eivät todellakaan olleet jatkuakseen, vaan vaaka näytti tänään lukemaa 87,2. Tuo luku kyllä kieltämättä käy enemmän järkeen kuin viime viikon 86,4, jonka luulen johtuneen nestetasapainon heittelyistä. Sillä minä en yksinkertaisesti laihdu kahta ja puolta kiloa kahdessa viikossa, heh. Nykyinen tilanne eli 1,7 kiloa kolmessa viikossa kuulostaa enemmän minun tahdiltani ja sekin on vielä yläkanttiin. Olisihan se tietysti ollut hienoa painaa tällä viikolla vaikkapa 85:llä alkavan lukeman verran, mutta se ei vain ole realiteetti. Tyytyväinen olen siitä, etten ole edes kerännyt kesäkiloja vaan onnistunut jopa laihtumaan kesän aikana. Malja sille!

Kävin eilen kokeilemassa suomenhevos Oskua, ja kyllä, minulla on nyt oma vuokrahevonen! Sisäreisiä jomottaa ja samaten selkälihaksia, mutta oli ihanaa ratsastaa pitkästä aikaa. Jatkossa tulen käymään tallilla perjantaisin eli jo ylihuomenna menen uudestaan. Hevonen oli todella mukava, älyttömän kiltti hoitaa ja käsitellä. Ratsastaessa oli melko vauhdikas, mutta kuunteli ja totteli hyvin apuja, mikä on tärkeää. On ikävää ratsastaa hevosta, joka kaahottaa oman mielensä mukaan eikä keskity ratsastajan apuihin.

Sain hinattua itseni äsken juoksulenkille muutaman lamaannuspäivän jälkeen. Onpa muuten ihanaa kun ilmassa on pieni aavistus syksyä, sillä ilmojen viileneminen tekee liikkumisesta huomattavasti miellyttävämpää. Hölkkäilin tutun 4,3 kilometrin lenkkipolun ympäri. Kroppa oli jonkin verran jumissa, mutta rutiinillahan nuo lenkit alkavat jo mennä vähän kehnompinakin päivinä. Välillä olisi vain kiva taas päästä siihen hurmiotilaan, jonka juostessa parhaimmillaan olen saavuttanut. En tiedä, pitäisi varmaankin hakea jonkinlaista vaihtelua ja itsensä haastamista tuon perinteisen kierroksen oheen. Ongelma ovat lähinnä nämä polveni, jotka eivät salli asfalttijuoksua juuri lainkaan, vaan kipeytyvät jo yhden tai kahden asfalttilenkin jälkeen.

Sitten hevosasiaa! Pääsen huomenna tutustumaan mahdolliseen vuokrahevoseeni Oskuun. Jännittää aika paljon, mutta toivottavasti kaikki menee hyvin ja tulen hevosen kanssa toimeen. Hevosten kanssa on niin ihanaa olla. Tallilla tuntuu kuin olisin jossain omassa maailmassani, jota mikään ulkopuolinen ei kosketa. Se on terapiaa, hengähdystauko kaikesta stressistä ja huolista. Ja ratsastaessa ajoittain saavutettava flow-tila. Se on puhdasta riemua ja onnellisuutta siitä, että olen elossa. Se on tunne kuin voisin lähteä lentoon ja kaikki on mahdollista. Hevosten kanssa yksinkertaisesti olen kokonainen ja nyt oikeastaan vasta kunnolla tajua, miten paljon olen niitä viime syksyn jälkeen kaivannut.

Asuin aiemmin Savonlinnassa, jossa kävin viiden vuoden ajan ratsastamassa silloisen asuntoni lähellä sijaitsevassa ratsastuskoulussa. Viime marraskuussa vaihdoin paikkakuntaa, enkä ole sen jälkeen päässyt ratsastamaan, mutta nyt näyttäisi lupaavalta sen suhteen! Olen jo pitkään etsinyt vuokrahevosta kohtuullisen välimatkan päästä, sillä minulla ei ole autoa eikä autokyytiä käytössäni. Hevostalli.netissä oli lupaava ilmoitus ja otin yhteyttä hevosen omistajaan ja menen katsomaan hevosta tällä viikolla. Loistavaa on se, että talli sijaitsee viiden kilometrin päässä eli pääsen hyvin polkupyörällä ja hätätapauksessa vaikka kävellen. Itse hevonenkin vaikuttaa ihanalta: omistajan mukaan hyväluontoinen suomenhevonen, jota treenataan ja jolla kisataan ilmeisesti kouluratsastusluokissa, eli tiedossa olisi opetettu hevonen eikä mikään hädin tuskin perusjuttuja osaava ex-ravuri. Kaivoin äsken ratsastuskamat laatikosta ja pakko oli tietysti sonnustautua niihin ja tepastella ympäriinsä, heh. Hevoset ovat minulle valtavan rakkaita, ja on upeaa saada edes mahdollisuus päästä jälleen ratsastamaan ja hoitamaan yhtä.

Minulla on ollut jotenkin nuupahtanut olo jokusen päivän ajan. Tuntuu, että kaikki energia on valunut jonnekin hämärään paikkaan. En tiedä johtuisiko tämä siitä, että kahden viikon aikana minulta lähti painoa 2,5 kiloa, ja ehkä se oli liikaa. Koska jokinhan tuon pudotuksen syynä on ollut, eli mahdollisesti olen syönyt liian vähän liikuntaan nähden ja nyt sitten väsyttää.

Ajattelin käydä kävelylenkillä tänään, sillä nyt ei jotenkin vain juoksu irtoa. Ostin toissapäivänä kävelysauvatkin, jos niitten avulla innostuisin kävelemisestä enemmän. Kävin testaamassa sauvoja niin ikään toissapäivänä ja vaikka tekniikka olikin jonkin verran hakusessa, niin kyllä niillä ihan eri tavalla sai kävelyyn vauhtia ja tempoa kuin ilman sauvoja.

Sain viimein verikokeiden tulokset ja kolesteroliarvot olivat oikein kelvot: kokonaiskolesteroli 4,6; HDL 1,83; LDL 2,0 ja triglyseridit 1,58. Reilussa vuodessa olen saanut kolesterolini siis laskemaan lukemasta 5,8 suositusarvojen sisälle. Ihanaa nähdä paperilla lukuja siitä, että olen nyt terveempi. Se omalta osaltaan motivoi jatkamaan ja ylläpitämään uusia oppimiani elämäntapoja.

En tiedä, mitä olen viime aikoina tehnyt oikein, mutta pakosti jotakin, sillä vaaka näytti äsken lukemaa 86,4! Minulta on jälleen lähtenyt viikossa yli kilo. Ei tällaista oikeasti tapahdu, voi taivas. Mietin jo, että onko vaakani hajoamassa, mutta toisaalta tunnen ja näen muutoksen kropassanikin. Ihan hullua, varsinkin kun olen herkutellutkin menneen viikon aikana: perjantaina kiskaisin purnukallisen Aino Ihana Maitosuklaata naamariin, reissusyömisistä tein tiliä aiemmassa postauksessa ja muutenkin olen satunnaisesti syönyt pieniä määriä suklaata ja karkkeja. Mutta ilmeisesti keho on tyytyväinen saamaansa energianmäärään ja -kulutukseen ja uskaltaa luovuttaa painoa pois.

Aivan taivaallisen ihanaa nähdä vaa'an lukemien jättävän 90 kilon kauhurajan koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi.

Elokuun lopussa tulee täyteen vuosi siitä, kun päätin opetella juoksemaan. Painoin silloin arviolta 96 kiloa (vaa'astani olivat tuolloin paristot loppu, mutta kolmannen viikon alussa painoin 94,4 kiloa, joten arvioin lähtöpainokseni tuon 96 kg) ja tunsin itseäni kohtaan inhoa vaikka epätoivoisesti yritin rakastaa itseäni. Aloitin pitämään päiväkirjaa, johon kirjasin viikottain painoni ja suorittamani juoksukoulun tehtävät. On liikuttavaa palata lukemaan merkintöjä viime syyskuulta, koska niistä loistaa läpi se puhdas riemu, jota koin kun jaksoin juosta nyt lyhyeltä vaikuttavia pätkiä:

Tiistai 8.9.2009. Juoksukoulua: 5 min käv., 4 min juoks. x 2. Ja jaksoin! Eilinen ratsastus painoi reisiä ja varsinkin oikeaa kinttua, mutta damn, felt like a winner! 3. päivä ilman jätskiä! \o/

Tiistai 29.9.2009. Viime perjantain juoksukoulu: 15 min juoksua yhtäjaksoisesti. Pystyin siihen! Upeata! Ikinä ennen eläissäni ole juossut viittätoista minuuttia päivän aikana edes yhteensä. Cool!

Vuosi on muuttanut minua paljon. Ensisijaisesti lähdin hakemaan muutosta kropassani ja sitä olenkin saanut. Vaikka painoni on pudonnut hitaasti, sitä on lähtenyt vajaa kymmenen kiloa ja juoksu on tehnyt tehtävänsä: vyötäröni on hoikistunut, reiteni ja pohkeeni ovat kiinteämmät ja kapeammat ja ylipäätänsä koko olemukseni on voimistunut. Mutta tärkeintä on se, että vuoden aikana olen oppinut arvostamaan ja rakastamaan itseäni, olen löytänyt sisältäni täysin uudenlaista itsekunnioitusta. Ne asiat, joita ennen pidin heikkouksina, ovat nyt vahvuuksiani. Yhä harvemmin häpeän pituuttani ja kokoani, vaan kannan kroppani ylpeänä. Olen ylpeä siitä, mitä olen saavuttanut, olen ylpeä itsestäni.

En osannut lainkaan vuosi sitten aavistaa, että matkalla hoikempaan olemukseen löytäisinkin itseni ja rakastuisin siihen ihmiseen, jota kaikkien näiden kahdenkymmenenviiden vuoden ajan olen ollut.

Olen ollut lyhyellä reissulla Turussa ystäväni luona, ja syömiset ja juomiset ovat menneet suhteellisen hyvin, ellei oteta huomioon kolmea litraa (light!) siideriä, pientä määrää suklaata ja Hesburgerin falafel-hampurilaista. Tänään kävin jopa tutustumassa läheiseen 1,7 kilometrin lenkkipolkuun, jonka hölkkäilin ympäri kolmesti. Reitti oli ihan mukava ja huomattavasti tasaisempi kuin kotilenkkipolkuni. Yksi suurimmista minussa tapahtuneista muutoksista on se, että juoksukamat tulee raahattua lyhyillekin reissuille mukaan ja niitä tulee jopa käytettyä.

Tuleva keskiviikko ja läskipunnitus vähän jännittää. Tiedossa tuskin on samanlaista pudotusta kuin viime viikolla, mutta toivottavasti jotain kuitenkin.

Kävin äsken 6,5 kilometrin vakiolenkkini, josta juoksuosuus on 4,3 kilometriä. Siinä missä tänään vaaka kertoi onnistumisista painon pudotuksessa, myös lenkkipolku tarjosi uusia virstanpylväitä. Juoksin lenkkipolun nimittäin ensimmäisen kerran alle 35 minuutin. Lopullinen aika oli 34 min 22 sekuntia ja keskisyke oli hurjat 168. Tuosta huomaa miten mäkinen maasto todellakin vaikuttaa ja pistää kropan töihin. Pahimman ylämäkiosuuden aikana tunsin pahoinvointia ja loppuspurtin aikana syke oli 190 nurkilla ja hyvä kun tunsin jalkojani. No, välillä on hyvä vähän koetella kropan rajoja, mitä kunnon kohoaminen kaiketi vaatiikin. Mutta ei huolta, enköhän minä taas seuraavaksi palaa rauhallisten hölköttelylenkkien pariin, sillä ne luonnistuvat minulta varsin helposti kuten toissapäiväinen lenkki osoitti; lönkyttelin lenkkipolun ympäri aikaan 41 minuuttia 14 sekuntia. Heh. Siinä vauhdissa olisi hitaampikin kävelijä pysynyt mukana.

Ilon päivä! Vaaka näytti tänään lukemaa 87,7 eli minulta on lähtenyt painoa viikossa 1,2 kilogrammaa, mikä on minulle ihan ennenkuulumatonta! Olen tottunut 300 gramman viikkopudotuksiin ja ollut niistä iloinen, joten en ollut lainkaan varautunut, että yhtäkkiä siirtyisin 87-lukujen puolelle. Kääk. Painoindeksi on nyt tasan 28 ja minulla on normaalipainon ylärajoille matkaa enää yhdeksisen kiloa. Uskomatonta.

Kävin tänään verikokeissa. Tarkoitus on selvittää, onko kolesterolini muuttunut parempaan suuntaan sitten reilun vuoden takaisen lukeman, joka oli 5,8. Saan tulokset loppuviikosta ja jostain syystä jännittää ihan kauheasti. Toivon, että juoksu ja ainakin osittain onnistunut ruokavalion muutos olisivat tehneet tehtävänsä ja lukemat olisivat madaltuneet. En näe syytä, mikseivät ne olisi, sillä olen kuitenkin laihtunut jonkin verran, kunto on huomattavasti parempi kuin viime vuonna ja herkkujakaan en vetele kitaan aivan entiseen malliin. Mutta jännittää joka tapauksessa.

Viime päivinä on ollut viileämpää ja onpa ollut mukava käydä juoksemassa, kun ei tarvitse tikahtua hikeensä heti ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Yritin viime viikolla itse asiassa lisätä juoksulenkkien määrää, mutta lopputulos oli, että vasen polvi alkoi taas muistuttaa olemassaolostaan, joten taidan jatkossakin juosta vain joka toinen päivä. Pitäisi varmaan koittaa innostua kävelylenkeistä noina välipäivinä, mutta kun kävely on niin tylsää. Yhden tai kahden kävelylenkin lisääminen viikkoon ei kyllä sinänsä tekisi pahaa.