Iski karmea turhautumis- ja itsesäälissä rypemiskohtaus. Ääääääh. Miksi on niin vaikeaa ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja tyyliin parin kuukauden tsempillä laihduttaa pois nuo viimeiset yhdeksän kiloa? Miksi tyydyn tähän hitaaseen laihtumistahtiin, kun panostamalla himpun verran enemmän saisin aikaa nopeampia tuloksia? Miksi olen niin jumalattoman laiska syöppö, etten saa kerättyä selkärangastani sen vertaa sisua, että tekisin oikeasti sen mistä haaveilen? Miksi, miksi, miksi? Miksi kiskon napaani edelleen niitä Aino-purnukoita kerralla ja uskon, etten mistään muusta voi saada vastaavaa mielihyvää? Miksi juuri minun pitää tarkkailla syömisiäni ja tappaa itseäni kerta toisensa jälkeen lenkkipolun ylämäissä? Miksi juuri minulla ei voi olla superaineenvaihduntaa? Miksi juuri minusta piti tulla näin valtavan kokoinen?
Enkä edes ole valtavan kokoinen, tiedän sen. Eikä minussa ole mitään vikaa, yritän uskoa sen. Ottaa päähän kelailla näitä asioita päivästä toiseen. Yritän koko ajan muistuttaa itselleni, että yhdeksän kilon pudottaminen vuodessa ei ole sama kuin epäonnistuminen; voisin edelleen painaa saman verran tai enemmän kuin vuosi sitten. Mutta samalla mietin koko ajan niitä ihmisiä, jotka pudottavat yhdeksän kiloa parissa kuukaudessa. Miksi on niin vaikeaa olla vertaamatta itseään muihin? Eivät muut ihmiset ole mikään mittari, joita vastaan peilaan omia onnistumisia ja epäonnistumisiani. Ei heidän ainakaan pitäisi olla. Yritän saada voimaa onnistumisistani terveyteni saralla: verenpaine- ja kolesteroliarvoni ovat laskeneet. Sekä fyysisesti että henkisesti voin paremmin kuin vuosi sitten. Kuntoni on aivan eri luokkaa kuin vuosi sitten. Miksi mikään ei tunnu riittävän? Miksi minulle ei riitä se, että olen matkalla kohti määränpäätäni. Minulla on melko vakaa usko siitä, että saavutan tavoitteeni. Mutta entäs jos sekään ei riitä? Tällä hetkellä kuvittelen, että normaalipaino ratkaisee kaikki ongelmani ja olen yhtäkkiä tyytyväinen kaikkeen itsessäni. Mutta todennäköisesti niin ei tule käymään. Miksi siis pyrkiä 78 kilogramman painoon, jos senkin painoisena olisin vain tyytymätön? Miksi edes yrittää? Eikö olisi helpompaa vain antaa olla.
Jokin kuitenkin saa jatkamaan. Ehkä se jokin on se pieni orastava ymmärrys siitä, että pienempien vaa'an lukemien ohella olen matkalla johonkin suurempaan, jota en vielä täysin käsitä, mutta toivon jonakin päivänä käsittäväni. Sen voimin aion selvitä tästäkin päivästä.
Enkä edes ole valtavan kokoinen, tiedän sen. Eikä minussa ole mitään vikaa, yritän uskoa sen. Ottaa päähän kelailla näitä asioita päivästä toiseen. Yritän koko ajan muistuttaa itselleni, että yhdeksän kilon pudottaminen vuodessa ei ole sama kuin epäonnistuminen; voisin edelleen painaa saman verran tai enemmän kuin vuosi sitten. Mutta samalla mietin koko ajan niitä ihmisiä, jotka pudottavat yhdeksän kiloa parissa kuukaudessa. Miksi on niin vaikeaa olla vertaamatta itseään muihin? Eivät muut ihmiset ole mikään mittari, joita vastaan peilaan omia onnistumisia ja epäonnistumisiani. Ei heidän ainakaan pitäisi olla. Yritän saada voimaa onnistumisistani terveyteni saralla: verenpaine- ja kolesteroliarvoni ovat laskeneet. Sekä fyysisesti että henkisesti voin paremmin kuin vuosi sitten. Kuntoni on aivan eri luokkaa kuin vuosi sitten. Miksi mikään ei tunnu riittävän? Miksi minulle ei riitä se, että olen matkalla kohti määränpäätäni. Minulla on melko vakaa usko siitä, että saavutan tavoitteeni. Mutta entäs jos sekään ei riitä? Tällä hetkellä kuvittelen, että normaalipaino ratkaisee kaikki ongelmani ja olen yhtäkkiä tyytyväinen kaikkeen itsessäni. Mutta todennäköisesti niin ei tule käymään. Miksi siis pyrkiä 78 kilogramman painoon, jos senkin painoisena olisin vain tyytymätön? Miksi edes yrittää? Eikö olisi helpompaa vain antaa olla.
Jokin kuitenkin saa jatkamaan. Ehkä se jokin on se pieni orastava ymmärrys siitä, että pienempien vaa'an lukemien ohella olen matkalla johonkin suurempaan, jota en vielä täysin käsitä, mutta toivon jonakin päivänä käsittäväni. Sen voimin aion selvitä tästäkin päivästä.
Tutun kuuloisia mietteitä. Jostain suuremmasta tässä minunkin mielestäni on kyse, ei pelkistä kiloista. Kaikki tällä matkalla opittu auttaa varmasti kilojen ulkopuolisessakin elämässä.
VastaaPoista9 kg pudotus on hieno saavutus.
Kiitos! Pitkäjännitteisyyttä tämä ainakin opettaa. Jos laihtumistahtini jatkuu tällaisenaan, saavutan vuoden kuluttua tavoitepainoni. Siinä vaiheessa olisin laihduttanut 18 kiloa kahden vuoden aikana. Jos pää kestää kaksi vuotta hidasta painonpudotusta, se kestää mitä vain. Luultavasti siinä ajassa on kerinnyt oppia yhtä sun toista. Onneksi sentään jo olen puolivälissä eikä enää ole kuin toinen vuosi edessä, voi kamalaa. :D
VastaaPoista