Vitsit, että viime aikoina on tuntunut hyvältä taas juosta. Tuntuu, että olen päässyt hyvään juoksurytmiin ja ainakin tällä hetkellä kolme juoksulenkkiä viikossa vaikuttaa passelilta määrältä. Harrastamani muut lajit takaavat sen, että kroppa ehtii palautua ja polvet pysyvät kunnossa. Menneellä viikolla juoksukilometrejä kertyi tasan 30 (maanantaina 8,4 km, torstaina 15,6 km ja sunnuntaina 6,0 km.)

Muutoin viikkoon mahtui sauvakävelyä, ratsastusta, pyöräilyä, itsepuolustusta ja 100 punnerruksen ensimmäisen viikon tehtävät. Seuraan oikeanpuoleista saraketta.

---

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

On todennäköistä, että aiemmin kärsin jonkinasteinen BED:sta, sillä suklaalevyjen, keksipakettien ja jäätelötonkkien mussuttaminen kerralla ei todellakaan tuottanut mitään vaikeuksia (eikä tuota vieläkään, jos totta puhutaan). Söin ahdistukseen ja sisäiseen tyhjyyteen, ja sama jatkui päivästä toiseen. Tapoihini kuului myös yksin mässääminen, koska silloin ei tarvinnut hävetä niitä määriä, joita söin kerralla.

Juuri tuosta päivittäisestä suklaan, keksien ja jätskin mättämisestä on ollut kaikkein vaikeinta päästä eroon. Henkinen irtiotto rakkaista tyhjän olon lievittäjistä on ollut raskasta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että minun tuli selvittää syy siihen, miksi minusta tuntui pahalta ja tyhjältä. Kun pääsin ahdistukseni lähteille, pystyin ottamaan ensimmäiset askeleni kohti terveempää suhtautumista herkkuihin.

Minulla oli opiskeluaikoina vaikeita kausia, jolloin koin olevani suunnattoman yksinäinen ja hukassa itseni kanssa. Tunsin kadottaneeni sisimpäni. Välillä teki niin pahaa, että kärsin lievistä paniikkikohtauksista. Jouduin nukkumaan televisio päällä, koska pelkäsin olla yksin pimeässä ja hiljaisessa asunnossa.

Herkut olivat ystäviäni, joihin saatoin luottaa ja joiden pariin pystyin aina palaamaan. Ne symboloivat minulle turvaa ja pysyvyyttä.

Jossain vaiheessa sain taas otteen arjesta ja löysin itseni uudestaan. Aika oli parantanut haavoja ja kullannut vastoinkäymisten muistoja. Olin taas tasapainoisempi ja oma itseni. Sain voimaa aloittaa juoksukoulun ja taisteluni herkkuja vastaan. Aluksi illat olivat vaikeita, sillä olin niin järjettömän tottunut siihen, että pääsin joka ilta herkkujen pariin.  Kompuroin ja kärsin (henkisesti) herkkujen puutteesta. Huomasin, että itseni kiireisenä pitäminen auttoi minut kriittisimpien tuntien yli: lenkkeilyyn, suihkussa käymiseen ja ruoan laittoon ja syömiseen meni  kivasti aikaa ja toisaalta olin liian mukavuudenhaluinen lähteäkseni  hiukset märkänä kauppaan ostamaan herkkuja. Vähitellen taistelu helpottui vaikka se ei koskaan tulekaan olemaan täysin ohi.

Tykkään edelleen syödä ihan naurettavia määriä herkkuja kerralla, mutta koen, että hallitsen syömiseni nykyään todella paljon paremmin kuin ennen. Minulla on tapana päättää etukäteen, milloin syön Aino-tonkkani, ja se on toiminut. Tieto siitä, että tulen saamaan jäätelöä jonain tiettynä hetkenä, pitää minut rauhallisena ja hillitsee päivittäistä herkkuhimoa. Olen päässyt käytännössä kokonaan eroon spontaaneista "nytpä lähden ostamaan kauppaan karkkia eikä minua estä mikään eikä kukaan" -hetkistä. Totaaliseen herkuttomuuteen en kuitenkaan edes pyri, sillä se ei kohdallani toimi.

Enää en kärsi kroonisesta ahdistuksesta ja tuskastuneisuudesta. Olen oppinut kanavoimaan paskat fiilikset jonkun muun kuin syömisen kautta, vaikka välillä siihen sorrunkin. Olen nykyään paljon tasapainoisempi ja vahvempi ihminen kuin ennen, ja se on juoksun ja painon pudottamisen ansiota. Satunnainen herkuttelu on ok ja siitä tulee parhaimmillaan aidosti hyvä mieli. Herkut ovat kuitenkin minulle mörkö, joka muuttuu herkästi ystävästä viholliseksi, jos en pysy tarkkana. Näin se on ollut ja näin se tulee aina olemaan. Onneksi minulla on nykyään käytössä aseita, joilla mörköä vastaan pystyy taistelemaan. Ja ennen kaikkea minulla on tahtoa käyttää niitä aseita.

Voi läskeys sentään. Olen lihonut ihan oikeasti. Tämän toteamiseen ei siis tarvita mitään vaakaa, vaan riittää kun ottaa itsepetoksella pinnoitetut lasit silmiltä ja kurkkaa pikaisesti vyötärön suuntaan. Liikuntahan ei ole missään vaiheessa ollut se ongelma kuten näkyy esimerkiksi kahden viikon HeiaHeia-klipistä:

Tykkään liikkua, mutta tykkään myös ihan perkeleesti herkuista. Tykkään niistä niin paljon, etten mitenkään pysty liikunnalla kuluttamaan kaikkia niistä saatuja kaloreita. No juu, on PCOS ja varmaan maailman paskimmat geenit ja luutkin on joku keksinyt ja blaa blaa. Mutta eivätkä ne minua estäneet laihtumasta 96 kilosta parhaimmillaan 76,5 kiloon. Nyt uskon painon olevan jotain päälle 78 kiloa eli mitään katastrofaalista ei todellakaan ole tapahtunut, mutta tulee tapahtumaan ellen nyt tosissani muuta kurssiani pois suunnasta, johon olen viimeisten viikkojen aikana lipunut.

Aion pistää homman taas pyörimään ja ensimmäiseksi karsin turhat herkut pois päivittäiseltä ruokalistaltani. Voi kyynel ja raivari. Pidän jatkossa kerran viikossa Aino-päivän ja se saa riittää. Jösses, en minä tarvitse niitä irtokarkkeja, suklaita ja keksejä, joiden pariin olen jälleen langennut. Olen jopa kiskonut viime aikoina pitsaa ja se jos mikä on ollut turhaa! Minulla ei ole koskaan ollut mitään intohimoja suolaisiin mättöihin, joten niiden syöminen tuntuu herkkujakin älyttömämmältä. En ole syönyt ahdistukseen tai iloon tai mihinkään tunnetilaan. Olen syönyt, koska olen halunnut. Koska olen halunnut tuntea olevani normaali - ihminen joka saa syödä ilman pelkoa lihomisesta. (Ihan niin kuin syömisissäni olisi mitään normaalia.) Välillä sitä vain haluaa unohtaa ongelmansa. Halusin uskotella itselleni, että nyt kun olen ollut puolisen vuotta normaalipainon rajoissa, en enää yksinkertaisesti voi lihoa. Lol.

Tämä oli taas sarjassamme näitä "kantapään kautta" -juttuja. Joskus on vain pakko ottaa takapakkia oppiakseen. Minusta tuli hetkellisesti ylpeä, mutta nyt on taas aika nöyrtyä.

Voi blaah. Paino oli tänään 78,6 kg eli kilon enemmän kuin viime viikolla. Syitä voi kaivella vaikka mistä: taannoiset parin viikon herkuttelut näkyvät nyt vaa'assa, lämmin ilma turvottaa, olen mystisesti kasvattanut viikossa kilon lihasta... Höp.

Olen nyt jumittanut pienen ikuisuuden 78 kilon tienoilla, ja tämä tilanne alkaa muistuttaa viime vuonna käymääni taistelua 87 kilon seinää vastaan. Mitäpä tässä sitten oikeastaan muuta kuin että antaa ajan kulua. Kroppa nyt vaikuttaisi tykkäävän 78 kilon painosta, ja myös henkisesti minun on ihan hyvä olla tässä painossa. No panic. (Vaikka olisi se tietysti kiva joskus päästä sinne 71 kilon tavoitepainoon... kröhöm.)

Herkuttelu luultavasti on pääsyy, miksi laihtuminen takkuaa. Hienoista aikeistani huolimatta kahden herkkupäivän pitäminen viikossa ei meinaa onnistua sitten millään. Liikunta kompensoi herkkukalorit, eli sinänsä tilanne on ihan ok, että paino ei ainakaan ole pitkällä tähtäimellä nousussa. Toinen syy jota mietin on vanha kunnon PCOS. On niin raivostuttavaa, kun en voi olla varma, vaikeuttaako se oikeasti laihtumistani vai onko kaikki vain pääni sisällä. Pitäisi luultavasti varata aika gynekologille ja pyytää, että tutkisivat nykyisen tilanteeni. Kyseinen tautihan todettiin minulla 19-vuotiaana, ja voisi olla hyvä tarkistuttaa, onko esimerkiksi laihtumiseni korjannut asioita.

PCOS:sta tulikin mieleeni, että Yhdysvalloissa juuri päättyneellä Biggest Loserin 11. tuotantokaudella oli mukana kyseistä tautia sairastava Olivia:

(kuvalähde, spoilausvaara!)

Että silleen. PCOS ehkä tekee jo muutenkin vaikeasta laihduttamisesta vaikeampaa, mutta perkele soikoon, ei se mahdotonta ole. Jos vaikka aloittaisin sillä, että vähentäisin suuta kohti menevää käden liikettä.

Välillä sitä miettii, miten pienistä asioista ihminen voi olla iloinen - nimittäin 100 gramman painonpudotuksesta kahdessa viikossa! Ihan oikeasti: olin tänään vaa'alle noustessasi vähintäänkin kauhuissani, sillä menneisiin kahteen viikkoon on todellakin sisältynyt enemmän herkkupäiviä kuin herkuttomia. Mutta vaaka päätti antaa armon käydä oikeudesta ja tarjoili lukeman 77,6. Jee!

Koska olo on kuin sillä kuuluisalla veräjästä päässeellä koiralla, ajattelin (ties monennenko kerran) yrittää saada herkutteluni kuriin ennen kuin mitään katastrofaalista tapahtuu. Miten voi olla niin vaikea pitää viikossa kaksi herkkupäivää? Miksi ihmeessä ne päivät yhtäkkiä alkavat kuin sikiytyä keskenään? No. Yksinkertaisesti siitä syystä, kun jäätelö, keksit ja suklaa maistuvat niin hyvältä.

Ajattelin kokeilla uutta tekniikka. Koska liikunta on minulle nyt tosi jees-juttu ja olen erittäin motivoitunut liikkumaan, enkä näe, että mikään saisi minua enää siirtymään perslihasten kasvattajaksi sohvannurkkaan, aion tästedes herkutella vain niinä päivinä, jolloin en harrasta liikuntaa. Tämä kuulostaa aivan käsittämättömän kieroontuneelta ja vaaralliselta, mutta ihan oikeasti uskon, että tämä toimisi kohdallani. Syistä:

a) Saan todella paljon mielihyvää liikunnasta monella eri tavalla. Suorituksen aikana tunnen itseni valtavan vahvaksi ja koen tekeväni jotain minulle ennen täysin mahdotonta. Liikunta saa elimistöni tuntumaan terveeltä, se pitää aineenvaihdunnan liikkeessä ja on mahtavaa roiskia turvotukset hien mukana vastaantulijoiden kasvoille. Minusta on kivaa ja hurjan motivoivaa merkata HeiaHeiaan ja omaan urheilukalenteriini päivittäiset liikunnat, ja merkintöjen tekemisestä on tullut eräänlainen addiktio ja niitä haluaa koko ajan lisää. Vähän kuin Pokemon! Todennäköisyys siis sille, että luopuisin liikunnasta ja kaikista sen mukanaan tuomista hyvistä asioista, jotta saisin pitää ylimääräisen herkkupäivän, on pieni.

b) Kaipaan herkutteluuni ryhtiä ja jonkinlaista selkeää rutiinia, jota noudattaa. Kaksi herkkupäivää viikossa kuulostaa sinänsä ihan konkreettiselta, mutta jotenkin se vain käytössäni venyy ja paukkuu ja ääh.... kolmehan on melkein sama kuin kaksi jne. Mikäli onnistuisin kytkemään herkuttelut vain ja ainoastaan vapaapäiviin, se luultavasti auttaisi minua vähitellen oppimaan eroon "no jos tuosta nyt vähän suklaata ottaisi, eihän se yksi patukka maailmaa kaada, noo syödään nyt samaan syssyyn koko levy kun kerran aloitettiin" -ajatusmallista. Toivon, että jokapäiväinen taisteluni herkkuja halajavaa mieltäni vastaan vähitellen kehittyisi mielenrauhaksi ja tyytyväisyydeksi uuteen vallitsevaan tilanteeseen, joka saa minut voimaan niin paljon paremmin.

Liikunta on aivan ehdottomasti ollut laihduttamisessa vahvin puoleni ja se kulmakivi, joka on ylipäätänsä mahdollistanut onnistumiseni. Nyt aion siis ottaa tukea vahvimmasta osa-alueestani, ja lähteä sen avulla korjaamaan heikointa kohtaani, joka minun ihan oikeasti on saatava hallintaan, mikäli haluan pysyä normaalipainossa ja terveenä koko loppuelämäni.

Jee! Paino on taas normaalipainon puolella, sillä paino on nyt 78,0 kiloa. Tämän viikon tavoite on saada paino pysymään normaalipainossa ja mahdollisesti jopa päästä kurkistamaan 77-lukuja.

Pyrin nyt saamaan herkuttelut kuriin, sillä vatsataudin jälkeen söin jätskiä ja muita namiskuukkelijuttuja aimo kasan pelkästä syömisen ilosta. Toisaalta paino oli pakko saada nousemaan vatsataudin jälkeen, jotta jaksoin taas juosta... Mutta mutta. Olisi sen kai ravintoaineiltaan paremmillakin sapuskoilla voinut tehdä.

Tarkoitus on joka tapauksessa nyt rauhoittaa herkuttelu kahteen kertaan viikossa. Liikuntaa jatkan entiseen malliin, joten eipä tässä mitään hätää ole.

Kävin ostoksilla lempiurheiluvaatekaupassani Lidlissä. Tänään tuli myyntiin läjä erilaisia juoksuvaatteita, ja ryysin kauppaan alennusten perässä juoksevan mummon lailla jo aamusta. Lidlin urheilukamat ovat mielestäni aivan yhtä hyviä kuin jopa kymmenen kertaa enemmän maksavat merkkivastineet, ja kyttäänkin aina mainoksista, milloin myyntiin tulee jotain ostamisen arvoista. Yksi aivan loistava puoli Lidlin urheiluvaatteissa on se, että niissä on lähes poikkeuksetta taskut. Aika usein nimittäin törmää juoksuvaatteisiin, joissa ei ole lainkaan taskuja, mikä on mielestäni aika iso puute. Minulla on jopa yksi lehden tilauslahjana saatu takki, jossa ei ole taskun taskua, voi jee.

Ostin lyhythihaisen juoksupaidan, -caprit, -takin sekä kokopitkät urheiluhousut. Yhteensä vaatteet maksoivat vajaa 40 euroa. Ohessa hienot Lidlin nettisivuilta otetut kuvankaappaukset, joissa on siis esillä listan kolme ensimmäistä tuotetta. Pitkät housut olivat ilmeisesti jäännös jostain aiemmasta erästä, sillä ne löytyivät haudattuna toisesta paikasta eikä niistä nyt siis ole kuvaa. Mustat perushousut ne joka tapauksessa ovat. Ärsyttää muuten välillä, että usein noissa naisten vaatteissa on värivaihtoina joko pinkki tai musta. Miesten vastaavissa kamoissa oli tarjolla ihana turkoosi. Valitsin paidan ja takin väriksi joka tapauksessa tuon pinkin, sillä mustia vaatteita minulla on ihan riittämiin ja niissä tulee vain entistäkin kuumempi, jos juoksee aurinkoisella säällä.

Vähän muuten ahdisti ajatus kireistä juoksucapreista, mutta sovitin niitä äsken päälleni eivätkä ne näyttäneet loppujen lopuksi hullummilta. Nyt pitää vain toivoa, että pian tulee tarpeeksi lämmin, että pääsen testaamaan kaikkia uusia vaatteita. Takin voisin kylläkin jo tänään laittaa ylle. Kyllä se vain niin on, että uudet vaatteet piristävät myös liikunnassa!

Mitä tulee liikuntaan muutoin, niin viime viikon liikuntakooste on seuraavanlainen:


Perjantai oli oikea luksuspäivä, sillä pääsin tallille sekä meno- että paluumatkan autokyydissä. Toisaalta kävelyjen jääminen väliin harmitti vähän, kun en sitten enää saanut erikseen aikaiseksi lähteä lenkille. Lauantaina uskaltauduin toistamaan parin viikon takaisen 13,5 kilometrin lenkin, joka taittuikin tällä kertaa kevyemmän oloisesti. Ei se vieläkään varsinaisesti mikään läpihuutojuttu ollut, mutta kroppa kesti matkan huomattavasti paremmin. Pitäisi muuten etsiä joku tasaisempi reitti pitkille matkoille, sillä tuo nykyinen käsittää muutamia sen verran ärjyjä ylämäkiä, että niiden soisi osuvan mieluummin lyhyiden lenkkien varrelle. Ei ole kiva tunne pusertaa puolivälissä matkaa jumalattoman jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös kun tietää, että se vie matkan pituuteen nähden kohtuuttomasti voimia lihaksista ja kotiin pitäisi kuitenkin vielä jaksaa seitsemän kilometriä. Mutta toisaalta taas... olen jaksanut hölkätä lenkin läpi mäistä huolimatta, joten ehkä se vain pitäisi ottaa treenin kannalta. Ei ulkona juoksu koskaan ole mitään pelkällä tasaisella alustalla etenemistä.

Liikuntaviikko oli siis mainio. Syömisten kanssa iloittelin loppuviikosta ehkä hivenen liikaa, mutta keskiviikkonahan sen sitten taas näkee, sainko karistettua liiat energiat teiden varsille vai vaaniiko vararengas pääsyä takaisin vyötärölle. No joo, elämä on elämää.

Paino oli eilen noususuunnassa, sillä vaaka näytti lukemaa 79,9. Taustalla saattoi olla maanantain leffailta miesystävän ja keksien, suklaan, karkkien ja sipsien kanssa, mutta olipa kyse turvotuksesta tai oikeasti läskistä, niin tämä maaliskuun herkkuhaaste tulee kyllä oikeaan saumaan.

Olo on vähän lässähtänyt ja energiaton. Syy siihen on selvä: liikaa syömistä ja liian vähän liikuntaa. Pitäisi saada taas sellainen hyvä vaihde päälle, että liikunta lisää liikkumiseniloa ja vähentää tarvetta syödä. Nyt on lähinnä fiilis, että "ihanko oikeasti tästä pitäisi jonnekin lenkille lähteä... älä nyt jaksa naurattaa vaan tuo se karkkipussi heti tänne".

Nämä ovat näitä hetkiä, kun tärkein ja ainut vaihtoehto on hilata se hyllyvä ahteri sohvalta ja painua pihalle.

Viime viikolla pääsin usean viikon tauon jälkeen liikkumaan hieman monipuolisemmin, ja HeiaHeiakin näytti taas iloisen värikkäältä violettien sauvakävelyviikkojen jälkeen:

Hiippailin pari varovaista hölkkälenkkiä, minkä lisäksi uskaltauduin sunnuntaina hiihtoladulle. Jokin nimenomaan hiihdossa alun perin äimistytti polveni, joten hiihtolenkki jännitti vähäsen. Kieltämättä polvi ei tuntunut täysin normaalilta, mutta mitään ihmeellistä kipuilua tai pakotusta siihen ei lenkistä jäänyt. Ajattelin nyt rajoittaa hiihdon yhteen kertaan viikossa. Ja ylipäätänsä yritän pitää järjen päässäni ja mennä polven ehdoilla.

Juoksukunto muuten tuntuu olevan vähän ruosteessa tauon jälkeen. Kroppa oli noilla viime viikon 6 kilometrin lenkeillä tukkoisen ja tunkkaisen oloinen. Eilen uskaltauduin syksyn 8,4 kilometrin vakiolenkilleni, eikä siinäkään varsinaisesti tammikuista lentoa ollut. Suunnittelin siis puolimaratonharjoittelun jälleen uusiksi: tässä kuussa 13 km, huhtikuussa 15 km, toukokuussa 17 km, kesäkuussa 19 km ja heinäkuussa 21 km. Pyrin juoksemaan kunkin kuukauden kuningasmatkan noin kerran viikossa. Pitää nyt vain katsoa, miten tämä maaliskuu lähtee käyntiin, sillä tällä ensimmäisellä viikolla tuskin vielä 13 kilometrin lenkkiä teen.

Kuukausikin vaihtui, joten on helmikuun liikuntojen yhteenvedon vuoro:

- juoksu 20,4 km
- hiihto 8,6 km
- kävely 17,9 km
- sauvakävely 59,5 km
- ratsastus 2 h 20 min

Yhteensä kilometrejä kertyi 106,4. Polvivammailusta huolimatta onnistuin siis liikkumaan ihan mukavasti. Tyytyväinen olen myös siihen, etten lihonut! Helmikuun ensimmäisessä punnituksessa paino oli 80,3 kiloa ja viimeisessä 78,8 kiloa. Eli kun ottaa huomioon liikunnan vähenemisen ja karmeat syöpöttelyillat, niin tulos on enemmän kuin iloinen yllätys.

Ja mitä tulee hienoon punnerrushaasteeseeni, niin sain kuin sainkin 500 punnerrusta kasaan. Sen voin sanoa, että ilman tätä haastetta punnerrukset olisivat jääneet tekemättä. Olen kamalan laiska kaikissa mahdollisissa lihaskuntojutuissa, joten haaste toi tarvittavaa motivaatiota ja ryhtiä touhuun. Helmikuusta muodostui muutenkin yläkroppaa kehittävä kuukausi, sillä sauvakävely oli viime kuun ykköslajini. Alleista en ihan eroon päässyt, mutta ainakin oma silmä havaitsee pienoista kiinteytymistä ja lihaskasvua käsivarsissa. Yritän jatkossa pitää punnerrukset paremmin osana liikunta-arkeani, sillä niiden tekemiseen ei todellakaan mene päivässä kauaa aikaa (minuutti, kaksi?) ja kellepä eivät kauniimmat käsivarret kesään mennessä kelpaisi.

Tällä hetkellä heikoin kohtani on syöminen ja tarkemmin sanottuna herkut. Lipsun koko ajan enemmän ja enemmän päivittäisten herkkuhetkien maailmaan, ja sille on tehtävä loppu ennen kuin ihan oikeasti suistun takaisin aiempaan "suklaalevy päivässä" -maailmaani. Vielä toistaiseksi liikunta ja aineenvaihdunta ovat kompensoineet useita päiviäkin putkeen kestäneet herkuttelut, mutta hullu ja tyhmähän minä olisin, jos en pitäisi käytöstäni huolestuttavana. Onkin siis uuden haasteen aika!

Maaliskuussa aion syödä herkkuja korkeintaan kymmenenä päivänä. Luku saattaa kuulostaa jopa isolta, mutta maaliskuu on tunnetusti pitkä ja loputon. Kalenteristakin kun katsoo, niin maaliskuussa on käytännössä viisi viikkoa eli viikkoa kohden saisin puputtaa rakkaita suklaita ja jäätelöitäni kahdesti. Sitä tahtia olen laihdutustaipaleellani ennenkin harrastanut, joten haasteessa olisi siis kyse oikeastaan palaamisesta oppimaani strategiaan, joka ei tapa kehoani, mutta pitää laihduttajan oikukkaan mielen jonkinlaisessa tasapainossa.

Herkkuihin lukeutuvat jäätelö, suklaa, keksit, karkit, letut, pannukakku, leivokset, sipsit, pizza ja hampurilaiset. Poikkeuksena ovat jotkut Mynthonit sekä Eukalyptus Anis -karkit, joita syön korkeintaan pari päivässä nimenomaan karkkihimoa hillitäkseni. Muutoin yksittäinenkin suklaapatukka, keksi tai karkki lasketaan herkkupäiväksi. Tarkoitus on hillitä entistä mutta päätään nostavaa tapaani ostaa kauppareissun yhteydessä esimerkiksi suklaapatukka, "koska eihän yhdessä patukassa nyt niin paljon kaloreita ole ja olen muutenkin juuri tekemäisilläni nälkäkuolemaa".

Kenties näillä eväillä maaliskuusta 2011 tulee se kuukausi, jolloin saavutan normaalipainon, hui!

Putosin tänään hevosen selästä ja nyt on vasen kankku kipeä. Olin siis menossa maastoon Oskun kanssa, ja reitti kulkee yhden talon pihan läpi. No, talon asukas ilmestyi yhtäkkiä jonkun ulkorakennuksen nurkan takaa, ja ennen kuin kerkisin ajatella mitään, urhea ratsuni kiljahti ja kääntyi siltä seisomalta kannoillaan. Tärähdin perse edellä maahan ja seuraava näky on pakoon laukkaavan hevosen takakaviot 50 metrin päässä. Onneksi en ollut kerinnyt kuin kilometrin päähän tallilta, mistä hevonenkin sitten löytyi ihan kunnossa. Ratsastin hetken aikaa kentällä, minkä jälkeen kävimme yhden toisen ratsukon kanssa sitten kulkemassa samaisen pihan läpi niin ei jäänyt (ainakaan kovin pahoja) traumoja seuraavaan kertaan. Harvemmin noissa hevosen selästä putoamisissa pahasti edes käy. Kerran olen saanut kypärästä huolimatta lievän aivotärähdyksen, kun laukkaavan hevosen selästä pudotessa jalkani jäi hetkeksi kiinni jalustimeen ja tulin alas satulasta jotenkin hartioilleni ja niskoilleni ja kumautin takaraivoni maahan. Mutta joka tapauksessa oli mukavaa käydä tallilla ja kävelyäkin kertyi 5 kilometriä (paluumatkan pääsin autokyydillä).

Suklaa on maistunut taas ihan kauhean hyvin viime aikoina. Olen pohtinut, pitäisikö pitää parin viikon herkkulakko ennen synttäreitäni, jolloin voisin sitten hankkia itselleni kunnollisen kuolemaähkyn. No en tiedä siitä, mutta vähän tämä homma taas lipsuu. Yleensä on auttanut, kun olen pitänyt hetken aikaa tiukkaa linjaa. Jos nyt vaikka yrittäisin olla ilman tuota kirottua suklaata synttäreihin asti, niin se tekisi paljon. Yrittäisin ja yrittäisin. Typerä konditionaali. Ei mitään lässytystä, vaan nyt päätän, että suklaata en enää tässä kuussa osta enkä syö.

Olen niin lähellä normaalipainoa, että jotenkin miellän että nyt voi hellittää. Paskanmarjat ja katinkontit, nyt jos koskaan on tärkeää keskittyä ja pitää rytmiä yllä eikä ruveta turhia humputtelemaan.

Viikko meni liikuntojen osalta ihan loistavasti. Liikuin yhteensä kuutena päivänä reippaita määriä. Esimerkiksi perjantaina kerrankin vältin kyydin tallille ja/tai takaisin, ja ratsastuksen lisäksi sille päivälle kertyi siis 10 kilometriä kävelyä. Torstain intervalliharjoittelu sen sijaan meni ihan käsille, sillä kroppa teki tenän puolen tunnin juoksun jälkeen, ja loppumatka meni sitten ihan vain hölkkäillessä. Kaiken lisäksi sain loppumatkasta yhdeltä aiemmalta lenkiltä tutun pistävän kivun oikealle alavatsaan, mikä pakotti hiljentämään kävelyyn pariksi minuutiksi. Sain kuitenkin sitten hölkättyä varovasti kotiin. Hiihtoon olen tykästynyt kovasti ja huomenna varmaan menen taas kiertämään pari kertaa latureitin ympäri.

Hieno uudenvuodenlupaukseni olla ostamatta joulusuklaita alesta ei ole ihan onnistunut, sillä en voinut vastustaa Vapaa Valinnan 50 prosentin alennusta, ja kahmin sieltä parin päivän aikana sekä Geisha Harmony -rasian että Twist-pussin. Nams ja mums. Hyvältä maistuivat!

Noh, huomenna alkaa uusi viikko ja josko nyt saisin skarpattua vähän paremmin syömisten kanssa. Liikuntojen suhteen aion jatkaa entiseen malliin.

Vuosi vaihtuu ihan juuri ja tässä vaiheessa kai pitäisi tehdä kaikkia hienoja uudenvuodenlupauksia. Minulle tammikuun alkaminen merkitsee sitä, että pyrin suunnitelmallisempaan liikunta- ja ruokailurytmiin. Tämä joulukuun loppu on oikeastaan ollut vierottautumista suklaasta ja muusta joulunajan syömisestä eli toisin sanoen olen suklaankaipuussani kolunnut kaikki kaapit ja pakastimen tyhjiksi leivästä, karjalanpiirakoista, juustosta jne. Eli varsinaisesti en ole vielä päässyt kiinni ruokavalioon, joka edesauttaisi painon putoamista.

Tammikuun alkaessa luovun jälleen leivän mussuttamisesta, ja siirryn puuro- ja näkkärilinjalle. Huomasin sen erittäin toimivaksi strategiaksi loka- ja marraskuun aikana.

Aloitan myös puolimaratonin treenaamisen ja olenkin kaavaillut seuraavanlaista viikko-ohjelmaa liikunnoille:

maanantai: hiihto
tiistai: pitkä juoksulenkki (aina 5-10 minuuttia pidempi kuin edellisellä viikolla)
keskiviikko: vapaa + Aino Ihana Maitosuklaa -päivä
torstai: intervallijuoksulenkki
perjantai: kävely + ratsastus
lauantai: hiihto
sunnuntai: juoksulenkki omaan tahtiin

Ohjelma muokkautunee aina tilanteen ja säiden mukaan, mutta tämän rungon ympärillä pyrin pysymään. Tammikuussahan aion myös suorittaa itselleni asettaman liikuntahaasteen eli 150 kilometriä liikuntaa kuun aikana. Pään kasassa pitämiseen olen luonnollisesti varannut aikatauluun virallisen jäätelötonkkahetken! Muutoin aion pysytellä erossa karkista, suklaasta ja kekseistä.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, tavoitteeni oli saavuttaa painoindeksi 25 ennen kuin täytän 26 vuotta. Saavutan kyseisen iän 2.2. joten luultavasti en alkuperäiseen tavoitteeseeni pääse. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Koen että olen saavuttanut menneen vuoden aikana paljon sellaista, jota en edes osannut odottaa. Moni niistä asioista on tärkeämpää kuin pienenevät kiloluvut, vaikka toki ne ovat ainakin osittain kytköksissä painon putoamiseen. Itsetuntoni ja itsearvostukseni ovat kohonneet. Näen nykyään itseni kauniina ja hyvänä ja tiedän, että unelmat ovat mahdollisia.

Joulu alkaa olla takanapäin, mistä olen aika helpottunut. Viime aikoina on tullut syötyä ihan hulluna, ja vaikka onkin kaihoisaa ja tuskallista luopua jokapäiväisistä suklaakarkeloista, niin suurimmaksi osin olen onnellinen, kun pääsen taas liikunta- ja syömisrutiineihin kiinni.

On helpottavaa huomata itsestä, että kaipaan kevyempää ruokavaliota ja säännöllistä liikuntaa. Tuntuu kuin ne olisivat normaalia elämääni suklaan syömisen ja löhöilyn sijasta. Tämä on todella merkittävä havainto ja merkki siitä, että elämäntapani ovat muuttumassa. Paluuta entiseen ei ole, sen olen itselleni vannonut.

Joulusta huolimatta olen kuitenkin liikkunut ihan kivasti. Menneelle viikolle mahtui neljä juoksulenkkiäkin.

Tänään (tai teknisesti ottaen eilen) tuli todettua, miten pitävän pohjan katoaminen jalkojen alta vaikuttaa melkoisesti juoksunopeuteen. Kiersin normaalin 8,4 kilometrin lenkin, mutta siinä missä siihen lauantaina kului 1 tunti ja 3 minuuttia, tänään reitti vaati lähes puolitoista tuntia. Taivaalta satoi koko päivän lunta ja suurimman osan lenkistä puskin eteenpäin nilkkaan asti ulottuvassa lumihangessa, sillä eihän sunnuntaina ja Tapaninpäivänä kukaan ole auraamassa jalkakäytäviä eikä muiden ulkoilijoiden jättämistä jalanjäljistä ollut juurikaan apua. Hieman kiroilutti, kun tuntui etten meinaa päästä lumihangessa lainkaan eteenpäin, mutta sitten vaihdoin sissiasenteelle ja päätin, että hölkkään reitin vaikka henki menisi. No, henki säilyi, mutta lyön vetoa, että venyttelyistä huolimatta pohkeeni ovat huomenna melkoisen kipeät.

Huomenna lähden suksiostoksille, minkä lisäksi koluan läpi varmaan muutamat vaatekauppojen alennusmyynnit. Ennen joulua ostin H&M:ltä puoleen hintaan itselleni uuden villakankaisen talvitakin. Hienointa ehkä kaikessa on se, että kerrankaan en joutunut ostamaan isointa kokoa, joka rekistä löytyy, vaan päälleni mahtui koko 42 ja se istuu minulle kuin nakutettu. On ihanaa huomata, miten vaatteet alkavat näyttää hyviltä päälläni.

Huomiseen ohjelmaan kuuluu myös gradukirjojen palautus yliopiston kirjastoon. Sain nimittäin ennen joulua tiedon, että graduni on hyväksytty eli tammikuussa edessäni on valmistuminen. Olen kaiken lisäksi jo saanut osa-aikaista työtä omalta alaltani, jee!

Vuosi 2011 näyttää etukäteen todella hyvältä ja lupaavalta.

Voi persaus, tästäkin joulukuusta meinaa laihdutuksen kannalta muodostua oikea kivisen polun perikuva. Viime viikko meni "mums, lisää syömistä tänne, kiitos" -tunnelmissa ja eilen jopa tein jotain, mihin en ole sortunut koko syksynä eli käytin säätä tekosyynä olla lähtemättä ulos! Ei tässä sentään olla kirvestä tai muutakaan työkalua heittämässä kaivoon, sillä liikuntaa kuitenkin kertyi ihan kivasti viime viikolla: yhteensä neljänä päivänä.

Kotiuduin juuri äsken reilun seitsemän kilometrin mittaiselta sauvakävelylenkiltä, ja teki kyllä hyvää ulkoilla. Eilen tosiaan juutuin sisälle, koska ulkona oli mukamas liian kylmä. Tänään sää oli ihan samanlainen, eikä siellä todellakaan ollut liian kylmä. Vedin päälleni tallikäyttöön vihkimäni uuden vaikkakin jo melko vahvasti hevoselta tuoksuvan laskettelutakin ja suuntasin vanhalle kunnon lenkkipolulle. Yläkroppa sai pitkästä aikaa kunnon treeniä kun kipusin ja kapusin mäkiä ylös ja alas. Harmi sinänsä, että lenkki oli varmaankin tämän talven viimeinen lenkkipolulla, sillä siellä oli jo jonkinlainen latu ja hiihtopohja näkyvissä, joten parempi jättää reitti hiihtäjien käyttöön ettei tule sanomista. Mutta olipa joka tapauksessa mukavaa pitkästä aikaa käydä sauvakävelemässä. Olen viime aikoina ehkä vähän liikaa jumiutunut juoksemiseen.

Alkuperäiseen harmitteluuni palatakseni olen päättänyt pyrkiä selvittämään tämän joulukuun ja vuodenvaihteen nollatuloksella painon suhteen. Eli tavoitteeni on, että vaaka näyttää tammikuun ensimmäisessä punnituksessa 5.1.2011 korkeintaan saman verran kuin 1.12.2010 eli 82,1 kg. Tulin siihen johtopäätökseen, että vaatimusten asettaminen painon putoamiselle tällä hetkellä saa minut vain ahdistumaan, ja painon vakauttaminen 82 kilon kieppeille sen sijaan tuntuu varsin hyvältä ratkaisulta. Liikuntaa pyrin harrastamaan 4-5 kertaa viikossa, sillä liikunta pitää minut virkeänä, hyväntuulisena ja onnellisena, mikä puolestaan hillitsee tarvettani syöpötellä kauppojen joulusuklaahyllyt tyhjiksi.

Keskiviikon läskipunnitus oli tänään ystäväni, sillä vaaka näytti 84,6 kilogrammaa eli reilun kilon vähemmän kuin viime viikolla! Painoindeksi on nyt tasan 27 ja olen haltioissani. Paino on ruvennut yhtäkkiä laskemaan minulle varsin nopeaa tahtia ja uskon, että siihen on kaksi syytä:

1) lisääntynyt liikunta
2) leivästä luopuminen

Olen korvannut leivän puurolla ja näkkileivällä, ja yllättävän vähän olen leipää kaivannut. Kai tässä on pakko antaa jotain myönnytystä hiilihydraatittoman ruokavalion puolestapuhujille, vaikka varsinaista karppaajaa minusta ei koskaan tulekaan. Puuron ja näkkärin ohella mussutan edelleen onnellisena (tummaa) pastaa. Hiilihydraateista luopuminen ei muutenkaan olisi kohdallani järkevää, koska liikun aika paljon enkä syö punaista enkä siipikarjan lihaa. Oli miten oli, tällä hetkellä selkeästikin teen jotain oikein, joten samalla linjalla jatketaan.

Helmikuun lopusta olen pudottanut 8,1 kiloa ja jäljellä on 6,2 mokomaa. Viime syksyn 96 kilon aloituspainosta olen tullut alaspäin reilut 11 kiloa. Mennyt laihdutusvuosi on ollut kohdallani täysin erilainen kuin aiemmat laihdutusyritelmäni. Tällä kertaa olen oikeasti ollut halukas ja valmis tekemään töitä uusien elämäntapojen oppimiseen. Alussa silmissäni toki kiinsivät ainoastaan pienemmät vaa'an lukemat, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kyse on jostain paljon suuremmasta.

Varsinkin niinä hetkinä, kun vaaka junnasi viikosta toiseen (merkitsemiäni läskipunnitustuloksia on kertynyt yhteensä 32 kappaletta, joista kolmasosa on näyttänyt joko plussaa tai nollaa edellisen viikon tulokseen verrattuna), motivaatio ja pitkäjänteisyys ovat olleet koetuksella, jolloin olen vain pakottanut itseni keskittymään kokonaiskuvaan. Hammasta purren olen hokenut lenkkipolulla itselleni, että jossain vaiheessa tämä kaikki maksaa itsensä takaisin. Ja niin se on maksanutkin. Perkeleellistä ja hidasta touhua painonpudotukseni on välillä ollut, mutta ensimmäisen kerran elämässäni minä en aio antaa periksi tässä asiassa.

Lopetin tukeutumasta tekosyihin, sillä jos niitä alkaa keksiä, loppua ei tule. Lakkasin ajattelemasta, että "sää on liian kuuma tai sää on liian kylmä juoksemiseen" tai että "ulkona on liian valoisaa ja kaikki näkevät läskini ja nyt ulkona on liian pimeää että ei sinne huvita lähteä kun rupeaa masentamaan". Syömisten rajoittaminen on ollut vaikeampaa, ja edelleen syöminen on akilleen kantapääni ja vaatii keskittymistä. Mutta parempaan suuntaan olen senkin asian kanssa menossa. Olen kuitenkin päässyt eroon jokailtaisesta tyhjyyden tunteesta ja sen täyttämisestä suklaalla, kekseillä tai jäätelöllä. Nyt tajuan, että tyhjyyden tunne oli vain itseni luoma illuusio, jota ruokin ja pidin hengissä herkuilla.

Juokseminen on pelastanut minut. En olisi koskaan ennen voinut uskoa, että liikunnasta muodostuu minulle rutiini, joka korvaa ja auttaa minua unohtamaan jokailtaisen herkuttelun. Ei suhtautumiseni jäätelöön ja suklaaseen edelleenkään tervettä ole, sillä syön suklaalevyn tai jäätelötonkallisen kerralla, jos sellainen edessäni nököttää. Jollain lailla hallitumpaa syömiseni kuitenkin nykyään on, sillä pystyn etukäteen päättämään, milloin syön sen Aino Ihana Maitosuklaa -kaloritujauksen. En käytännössä enää juuri koskaan lähde hetken mielijohteesta kauppaan ostamaan herkkuja, kun ennen se oli päivittäinen tapa. Enää minun ei tarvitse tai sitten en vain yksinkertaisesti viitsi.

Matka jatkuu. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni ja voin paremmin kuin koskaan.

Mennyt viikko oli varsin kelpo liikuntojen suhteen:

Viikko kruunautui pitkällä juoksulenkillä lumiräntäsateen keskellä. Olo oli hivenen epätodellinen ja irrallinen, kun musiikki soi kuulokkeissa ja näkyvyys oli melko rajallinen, sillä silmälasini olivat ihan huurussa ja rännän laikuttamat. Erotin oikeastaan vain valot, vastaan tulevien ihmisten hahmot ja tien rajat. Juoksin 4,3 kilometrin lenkkipolun kaksi kertaa ympäri, minkä päälle vielä 1,7 kilometriä asfaltilla. Olen jo aika hyvin tottunut lenkkipolun mäkiseen maastoon, mutta kyllä tuo toinen kierros alkoi parin mäen kohdalla itkettää. No, kintut ja persaus saivat ainakin kunnon treenin.

Olen nyt kolmena sunnuntaina peräkkäin tehnyt pidemmän juoksulenkin, ja yritän tehdä siitä perinteen. Rutiineista on minulle usein hyötyä, ja jonkinlainen suunnitelmallisuus vaikuttaisi toimivan liikunnankin suhteen. Yritänkin rakentaa liikuntaviikkoni jota kuinkin seuraavan kaavan mukaisesti:

maanantai - sauvakävely
tiistai - sauvakävely tai 6 kilometrin juoksu
keskiviikko - vapaa
torstai - 6 kilometrin juoksu
perjantai - ratsastus ja pyöräily
lauantai - vapaa
sunnuntai - n. 10 kilometrin juoksu

Tämän lisäksi olen vakiinnuttanut keskiviikosta virallisen Nyt Herkutellaan Oikein Urakalla Ja Kaksin Käsin -päivän, jolloin on aika asetella ahteri sohvalle, tarttua Aino Ihana Maitosuklaa -tonkkaan ja katsoa samaan aikaan Biggest Loseria. Olen tullut siihen tulokseen, että minun on ihan turha edes yrittää pysyä Ainosta erossa, koska ei siitä tulisi yhtään mitään tai korkeintaan harvinaisen kiukkuinen ja pottuuntunut naisihminen. Ja tietenkin uskottelen itselleni, että kropallekin moinen rasvasokeripaukku on vain hyvästä, koska sille ei massiivisen jäätelöannoksen jälkeen tule edes mieleen, että tässä oltaisiin nälkäkuoleman partaalla ja että kannattaisi pitää läskeistä kiinni ja siirtyä säästöliekille kun vielä voi.

Tällä reseptillä siis mennään ja ainakin pari viime viikkoa ovat tuottaneet ihan hyvää tulosta.

Huh. Viime viikko keskiviikosta lauantaihin meni niin harvinaisen hanurilleen syömisten suhteen, että vieläkin hirvittää. 200 grammaa salmiakkia, 400 grammaa suklaata ja paketillinen Pågenin muffineja yhdistettynä rasvaiseen, raskaaseen ja kehnoja hiilihydraatteja pursuavaan ruokaan saivat kroppani aivan hirveään kuntoon, joka perjantai-iltana lähenteli jo jonkinlaista myrkytystilaa. Voin aivan kammottavan huonosti. Vatsaan sattui, oksetti, väsytti, päätä särki. Yyh. En edes tiedä syytä, miksi innostuin syömään. Yhtäkkiä vain tuntui hyvältä idealta hypätä vanhojen elämäntapojeni pariin ja kai jollain tapaa nautinkin siitä, että vaiensin kaikki järjen äänet päästäni ja söin ja söin. Oli vain minä ja ruoka.

Onneksi keho kuitenkin reagoi siten miten se reagoi. Tajusin yhtäkkiä kuvottavan olotilani ja tiesin, etten enää koskaan halua palata siihen, mitä olin ennen. Sunnuntaina sain sitten itseni sen verran toimintakuntoon, että lähdin lenkille. Tarkoituksena oli hölkkäillä perinteinen 4,3 kilometrin lenkkipolku, minkä teinkin. Mutta sen lisäksi juoksin vielä viisi kilometriä. Tunsin, miten kroppani alkoi taas hengittää usean päivän paskaravinnon jälkeen ja nautin siitä olosta valtavasti ja juoksin ja juoksin. Hölkkäsin yhteensä 9,3 kilometriä aikaan 1 h 20 min ja nautin joka ikisestä sekunnista. Ja silloin ymmärsin, että vaikka olinkin sortunut järjettömään mässäilyyn aiemmin viikolla, en enää koskaan tulisi palaamaan entiseen elämääni. En vain yksinkertaisesti voisi tehdä sitä itselleni. Enkä edes haluaisi.


Viikon liikunnat menivät muutenkin ihan ok. Sain täyteen tavoitteeni liikkua neljänä päivänä. Tällä viikolla pyrin samaan, sillä enempään ei välttämättä ole mahdollisuuksia, sillä matkustan torstaina Pohjois-Karjalaan mummoni hautajaisiin. Sunnuntaina palaan sitten takaisin.

Syöminkien vaikutuksista vaa'an lukemiin en osaa sanoa. Voi olla, että tämä viikko mennään plussatunnelmissa, mutta sitten mennään. Usean päivän kestänyt repsahdus opetti minulle kuitenkin taas uutta kehostani ja sen tuntemuksista, jotka ovat suoraan riippuvaisia siitä, mitä syön. Tämä päivä on ollut aivan ihana, kun keho on alkanut tuntua terveemmältä ja ruoansulatus alkaa normalisoitua ja turvotus ja väsymys poistua. Ja kehoni olo puolestaan heijastuu suoraan henkiseen olooni. Joten vaikka varsinaista tulosta ei painon suhteen tulisikaan, olen sentään oppinut jotain. Vaikkakin sitten sen kuuluisan kantapään kautta.

Sain muuten lähetettyä graduni esitarkastukseen eli olen yhden askelen lähempänä valmistumista. Joudun tietenkin vielä tekemään työhöni korjauksia ennen lopullisen version palauttamista, mutta nyt tuntuu kuitenkin hyvältä ja stressi on hellittänyt ainakin hetkeksi.

Olen pohdiskellut, että herkuttelurutiinini ovat muuttuneet vuoden sisällä. Kohtuus sinänsä on minulle yhäkin vieras asia, sillä olipa minulla sitten edessäni jäätelötonkka, suklaalevy, kääretorttu, karkkipussi tai keksipakkaus, se on tehty syötäväksi kerralla siltä istumalta. Minulle ei tuota mitään ongelmia syödä 350 gramman Domino-pakettia yhden illan aikana, ja 200 gramman suklaalevy uppoaa kitaani Salkkareiden ekalla puoliskolla. Pakkomielteeni Aino Ihana Maitosuklaa -jäätelöön onkin jo tuttu blogiani pidempään seuranneille. Ne, jotka kehtaavat tulla sanomaan minulle, että kyllä se yksi pala sitä suklaata riittää vallan mainiosti ja loput voi laittaa kaappiin, joutaisivat minun puolestani hirteen.

Se sen sijaan on muuttunut, että minulla ei ole enää tarvetta vetää herkkuövereitä joka ikinen päivä. Illat eivät enää mene kärvistellä suklaantuskassa ja käydessä ikuista taistelua pään sisällä siitä, että lähdenkö käymään lähikaupassa vai en. Liikunta on varmasti tehnyt oman osansa, sillä siitä olen saanut korvaavan rutiinin. Jos vaikka lähden lenkille seitsemän aikaan illalla, palaan kotiin kahdeksan maissa, käyn suihkussa ja loppuilta menee kuivatellessa hiuksia. Yhtäkkiä olenkin ohittanut ne kriittiset illan tunnit, jotka ennen usuttivat minut kaupan suklaahyllyille. Välillä herkunhimo iskee yhdentoista aikaan illalla, mutta sitten onkin jo liian myöhäistä. Siinä vaiheessa onkin sitten aika koluta jääkaapin nurkat edes jogurtin toivossa tai karvaita kyyneleitä nieleskellen nakertaa näkkileipää.

Päivittäiset herkkuöverit ovat muuttuneet viikottaisiksi herkkuövereiksi. En sano, että on kovinkaan suositeltavaa syödä niitä 1500 kalorin Aino-rasiallisia kerralla, mutta on ehdottomasti parempi tehdä se kerran kuin seitsemän kertaa viikossa. Olen solminut jonkinlaisen kompromissin itseni kanssa, että "okei, et näköjään sitten pysty elämään ilman sitä suklaajäätelöpaukkua, mutta sinun on parempi pystyä olemaan rakentamatta joka ikistä päivääsi sen ympärille". Nykyään usein sovin itseni kanssa etukäteen, että sinä ja sinä päivänä ostan jäätelöä ja vietän kunnon herkutteluhetken Biggest Loserin parissa, ja todella harvoin oikeastaan teenkään kaupassa herkkuhyllyillä heräteostoksia. Jotenkin tämä toimii, mutta pitkän ja vaivalloisen matkan takana se on ollut. Haaveilen edelleenkin elämästä, jossa voisin pysyä hoikkana ja syödä joka päivä niin paljon suklaata ja jäätelöä ja keksejä kuin ikinä haluan. Mutta pakko kai se on hyväksyä, että moinen yhtälö ei koskaan tule toteutumaan kohdallani. On rankkaa heittää hyvästit kaikille niille sokerista ja rasvasta valetuille ihanuuksille, jotka olivat ennen päivieni kulmakivi, voima joka piti minut kasassa. Nyt sen tajuaa, miten sairasta se oli. Edelleenkin kaipaan päivittäiseen ruokavaliooni näitä petollisia ystäviäni, mutta viimein minulla on voimaa ja rohkeutta ymmärtää se, että ne eivät tee mitään muuta kuin mädättävät minua sisältäpäin.

Kyllä, punnitusta edeltävänä iltana - tai ylipäätänsä - kannattaa syödä puoli pellillistä pannukakkua. (Tein muuten klassiset ja suoritin tämän toimenpiteen samaan aikaan kun katsoin Biggest Loseria.)

Ei muuta. Huomenna tuomio.

Olen onnistunut olemaan kohta viikon ilman kaiken maailman jäätelöitä ja suklaita ja suklaajäätelöitä! Maanantaina söin viikonlopun jäljiltä jääneen viimeisen pannukakkupalasen, mutta muuten tämä yritys palata ruotuun on sujunut suhteellisen mallikkaasti. Jogurttia olen syönyt enemmän kuin tavallisesti, mikä johtunee siitä, että yritän jollain tyydyttää makeannälkää. Onko jogurtti sitten paras vaihtoehto? Mene ja tiedä. Herkutteluhimot ovat oikeastaan syntyneet vain tottumuksesta: "olisipa mukava tässä telkkaria tuijotellessa makostella purnukallinen Aino Ihana Maitosuklaata naamariin".

Jatkan tätä herkuttomuutta keskiviikkoon asti, jolloin on aika kohdata karu totuus vaa'alla. Pelottaa ihan perkeleesti! Toivon niin kovasti, että saisin tämän junnaavan painon taas laskusuuntaan, mutta entäs jos mitään ei tapahdukaan ja aargh. Keskiviikkona sitten katson tilanteen uudestaan, ja todennäköisesti palaan "herkkuja kahdesti viikossa" -metodiini ja vaihteeksi voisin taas pitäytyäkin siinä ilman, että kakkonen muuttuu seiskaksi.

Hyvä olo alkaa palata kroppaan ja sitä mukaa myös mieleen. Päätettyäni olla hetken aikaa erossa herkuista minun on ollut helpompi ja vapaampi olla. Jokaista hetkeä ei tarvitse kuluttaa siihen, kun joko suunnittelen syöpöttelyä tai pohdin jälkeenpäin ettei olisikaan pitänyt syödä. Nyt tuntuu taas siltä, että ehken sittenkään ole tuhoontuomittu vaan saan nostettua itseni jaloilleni hetkellisestä alhostani.

Olen myös kokeillut pari kertaa vauhdin lisäämistä juoksulenkkeihini, sillä minusta on alkanut tuntua, että nykyinen jolkottelutahtini ei enää tunnu tarpeeksi pahalta. Hah hah. Eihän se nyt sovi, että juokseminen tuntuisi pelkästään hyvältä. Tänään ja viime lauantaina kokeilin, mitä saisin kropastani irti, ja käsittämättömän puuskutuksen, polttelevien lihasten ja hikoilun myötä sain kierrettyä jo varsin tutuksi tulleen 4,3 kilometrin lenkkipolun noin 35 minuutissa, kun aiemmin olen kuluttanut reittiin noin 38-40 minuuttia. En ole enää pitkään aikaan juossut sekuntikellon kanssa, joten nuo ajat voivat jonkin verran heittää, sillä perinteisellä rannekellolla on välillä hankala mitata aikaa. Mutta viitisen minuuttia olen siis nipistänyt ajasta pois ja ainakin minun tapauksessani se tuntuu paljolta! On tuntunut hyvältä koetella vähän rajojaan ja uskaltautua pois mukavuusalueelta, jonne olin joksikin aikaa ylirauhallisilla hölkkäilyilläni jymähtänyt. Juoksun jälkeen on ollut mukavaa pitkästä aikaa olla hengästynyt ja koittaa saada eloa tutiseviin kinttuihin.

Välillä tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, sillä näistä juoksujutuista ei pysty mitenkään tunnistamaan vuoden takaista huonokuntoista minääni. Syöpöttelijäminäni sen sijaan on yhä olemassa ja hyvissä voimissaan, ja suoraan sanoen minulla ei ole aavistustakaan, miten saisin sen osan itsessäni muutettua. En tiedä, onko se edes mahdollista. Juoksijan löytäminen minussa oli lastenleikkiä siihen nähden, millaista taistelua olen koko ikäni käynyt ahmattiminäni kanssa ja luulen, että tulen aina käymäänkin. On järjettömän raskasta yrittää suhtautua kohtuudella johonkin, johon on kehittänyt addiktion.