Putosin tänään hevosen selästä ja nyt on vasen kankku kipeä. Olin siis menossa maastoon Oskun kanssa, ja reitti kulkee yhden talon pihan läpi. No, talon asukas ilmestyi yhtäkkiä jonkun ulkorakennuksen nurkan takaa, ja ennen kuin kerkisin ajatella mitään, urhea ratsuni kiljahti ja kääntyi siltä seisomalta kannoillaan. Tärähdin perse edellä maahan ja seuraava näky on pakoon laukkaavan hevosen takakaviot 50 metrin päässä. Onneksi en ollut kerinnyt kuin kilometrin päähän tallilta, mistä hevonenkin sitten löytyi ihan kunnossa. Ratsastin hetken aikaa kentällä, minkä jälkeen kävimme yhden toisen ratsukon kanssa sitten kulkemassa samaisen pihan läpi niin ei jäänyt (ainakaan kovin pahoja) traumoja seuraavaan kertaan. Harvemmin noissa hevosen selästä putoamisissa pahasti edes käy. Kerran olen saanut kypärästä huolimatta lievän aivotärähdyksen, kun laukkaavan hevosen selästä pudotessa jalkani jäi hetkeksi kiinni jalustimeen ja tulin alas satulasta jotenkin hartioilleni ja niskoilleni ja kumautin takaraivoni maahan. Mutta joka tapauksessa oli mukavaa käydä tallilla ja kävelyäkin kertyi 5 kilometriä (paluumatkan pääsin autokyydillä).
Suklaa on maistunut taas ihan kauhean hyvin viime aikoina. Olen pohtinut, pitäisikö pitää parin viikon herkkulakko ennen synttäreitäni, jolloin voisin sitten hankkia itselleni kunnollisen kuolemaähkyn. No en tiedä siitä, mutta vähän tämä homma taas lipsuu. Yleensä on auttanut, kun olen pitänyt hetken aikaa tiukkaa linjaa. Jos nyt vaikka yrittäisin olla ilman tuota kirottua suklaata synttäreihin asti, niin se tekisi paljon. Yrittäisin ja yrittäisin. Typerä konditionaali. Ei mitään lässytystä, vaan nyt päätän, että suklaata en enää tässä kuussa osta enkä syö.
Olen niin lähellä normaalipainoa, että jotenkin miellän että nyt voi hellittää. Paskanmarjat ja katinkontit, nyt jos koskaan on tärkeää keskittyä ja pitää rytmiä yllä eikä ruveta turhia humputtelemaan.
Suklaa on maistunut taas ihan kauhean hyvin viime aikoina. Olen pohtinut, pitäisikö pitää parin viikon herkkulakko ennen synttäreitäni, jolloin voisin sitten hankkia itselleni kunnollisen kuolemaähkyn. No en tiedä siitä, mutta vähän tämä homma taas lipsuu. Yleensä on auttanut, kun olen pitänyt hetken aikaa tiukkaa linjaa. Jos nyt vaikka yrittäisin olla ilman tuota kirottua suklaata synttäreihin asti, niin se tekisi paljon. Yrittäisin ja yrittäisin. Typerä konditionaali. Ei mitään lässytystä, vaan nyt päätän, että suklaata en enää tässä kuussa osta enkä syö.
Olen niin lähellä normaalipainoa, että jotenkin miellän että nyt voi hellittää. Paskanmarjat ja katinkontit, nyt jos koskaan on tärkeää keskittyä ja pitää rytmiä yllä eikä ruveta turhia humputtelemaan.
Auts. Onneksi ei käynyt pahemmin. Itse ratsastin pikkutyttönä (kukapa ei olisi...). Koskaan en ollut kovin rohkea enkä varsinkaan innokas maastossa ratsastaja. Lopun alkua harrastukselle oli tippuminen New Forestin ponin selästä seurauksena katkennut sääri- ja pohjeluu ja 9 viikon kipsi :/
VastaaPoistaHevoset ovat hienoja eläimiä ja aina välillä tuntuu, että mieli tekisi kokeilla uudestaan, mutta ei minusta taida siihen enää olla :(
Voi niin tuttua! Mutta valitettavasti olet oikeassa... Lähellä maalia just ei voi rueta löysäilemään! Eikun sisulla vaan eteenpäin!
VastaaPoistaOnneksi ei käynyt pudotuksessa sen pahemmin!
Ammi: Huh, sinä olet kyllä tullut hevosen selästä aika inhottavasti, joten en ihmettele, jos ei oikein ratsastaminen enää innosta. Toisaalta jollekin alkeistunnille pomminvarmalla hevosella osallistuminen saattaisi poistaa ikäviä muistoja? Olen itsekin aika arka ratsastaja ja yritän pelata mahdollisimman varman päälle enkä esim. vedä hurjaa kiitolaukkaa maastossa, mutta kun tekee töitä 500-kiloisen elävän olennon kanssa, joka vielä sattuu olemaan saaliseläin, niin kyllä sitä kaikkea odottamatonta aina tapahtuu. Mutta ihania eläimiä hevoset kyllä ovat.
VastaaPoistaTM: Sitä haluaa jotenkin ajatella, että voisi elää kuin normaali ihminen, mutta huoh, pakko kai tämä ylipaino ja oma tilanne on hyväksyä ja purtava hammasta. :)
Onneks ei pudotessa useinkaan käy mitään. Se on vaan vähän ikävä tilastofakta, että sitten kun ratsastaessa sattuu, niin sattuu ihan kunnolla :( Itselläkin on leuka murtunut, kun putosin joskus esteen sekaan. Sitähän ei tietenkään voitu kipsata tms, joten nyt on muistona kyhmyleuka :D
VastaaPoistaOnnea hienosta painonpudotusmenestyksestä! Musta on erityisen mahtavaa, miten olet itse määrittänyt sääntösi (esim. kerran viikossa treffit Ainon kanssa), ja pidät niistä kiinni. Itse laihdutan ilman blogia normaalipainon sisällä pitkän sairastamisen mukanaan tuomia kiloja ja sun saavutukset ja määrätietoisuus on kyllä vaikuttavia. Tsemiä jatkoon!
Joo, pitää vain toivoa, ettei omalle kohdalle satu mitään kamalan vakavaa. :D Ratsastus on riskialtis laji, mutta minkäs sille mahtaa kun ilman hevosia ei oikein osaa olla.
VastaaPoistaMitä tulee Aino-treffeihin niin harvemmin herkuttelut siihen yhteen iltaan viikossa kyllä jäävät, mutta joku ohjenuora on oltava. Sillä jos virallisesti sallisin itselleni esim. kaksi herkutteluiltaa, niistä tulisi herkästi neljä jne. Laihduttajan logiikka on välillä kieroa ja on tehtävä kaikkensa itsensä huijaamiseksi. :) Kärsivällisyys ja liikunta ovat oikeastaan olleet ne avaintekijät tässä projektissa, sillä väkisinhän herkuttelu hidastaa ellei sitten kokonaan pysäytä edistymistä.
Tsemppiä sinullekin unelmapainosi saavuttamiseen!
Ei voi kun sanoa, että tuttu täälläkin toi fiilis, että kun on melkein tavoitteessaan voikin jo alkaa löysäillä...Mutta niinhän se ei valitettavasti ole. Toi mitä sanot kommentissassi anonyymille on NIIIIN totta. Helposti sitä sitten lipsuu useammin ja useammin.Tsemppiä loppurutistukseen!
VastaaPoistaTuon painoasian kanssa se tosiaan on noin. Itse olen nyt normipainossa ja kyllä se todellinen työ on tässä pysyä.
VastaaPoistaOnneksi sinulle ei käynyt tuon pahemmin kun tipuit. Itse päädyin hankkimaan kunnon turvaliivin, kun viimeksi tipuin esteillä kunnolla. Turvaliivi on ahkerassa käytössä maastossa ja esteillä, suosittelen. Tosin siitä ei pehvalle hyötyä ole. Ja tosiaan kukapa sitä ratsastamatta osaisi olla :)
Taina: Tulee vain tuudittauduttua siihen tunteeseen, että kyllä nämä kilot tästä itsestään lähtevät... just joo. Kaikki tsemppi sinullekin, kyllä me vielä onnistutaan!
VastaaPoistaPaju: Se vähän pelottaakin, että miten onnistun pysymään normaalipainossa sitten kun sinne pääsen. Mutta toisaalta tässä on ollut puolitoista vuotta aikaa sopeutua ajatukseen, että taisteluni painon kanssa tulee varmasti kestämään koko loppuelämäni. Herkut maistuvat, ja se tuskin tulee koskaan muuttumaan. Jonkinalainen tasapaino olisi vain löydettävä.
Olen harkinnut turvaliivin hankkimista, mutta tahtovat olla ainakin uutena tosi kalliita. Toisaalta ei se turha ostos olisi. :)