29.8.2009

Paino noin 96 kg

Porin juoksukoulun ensimmäinen tehtävä: Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla.

4.9.2011

Paino 76,9 kg

Tehtävä: Juokse puolimaraton.

Ja minä juoksin. Virallisia tuloksia ei ole vielä tullut, mutta omalla kellollani sain loppuajaksi 2:43:38. Olen ihan älyttömän tyytyväinen! Keskimääräinen vauhtini oli noin 7,8 km/h, ja ylitin kyllä kaikki odotukseni. Tavoitteenihan oli juosta matka kolmeen tuntiin, ja vaikka salaa tietysti aina toivoo, että jos sitä vähän nopeammin, niin päivän kunto on kuitenkin suuri kysymysmerkki siihen asti, kunnes lopulta on aika lähteä juoksemaan.

Onnistuin menneellä viikolla ilmeisesti tasapainottamaan liikunnan ja levon täsmälleen nappiin, sillä lähtöviivalla kroppa oli rento mutta energinen. Matkan ensimmäinen puolikas sujuikin helposti. Toisella puoliskolla jaloissa alkoi painaa, mikä luultavasti johtui pitkien matkojen rutiinin puutteesta. Henki kulki hyvin, mutta lihakset tosiaan alkoivat hyytyä. Viimeiset viisi kilometriä olivat haastavia, mutta jatkoin juoksemista tasaista tahtia, ja kilometri kilometriltä maali lähestyi. Varsinkin viimeinen kilometri oli rankka, sillä se oli aika ilkeää ylämäkeä. Mutta toisaalta siinä vaiheessa tiesin, että olin niin lähellä maalia, että voimia ei tarvinnut enää säästellä, vaan saatoin puristaa kaikki mahdolliset viimeiset voimanrippeet kehostani.

Maalia edeltänyt loppuspurtti jäi 100 metrin mittaiseksi, sillä siinä ylämäessä en yksinkertaisesti kyennyt muuta kuin pistämään tossua toisen eteen ilman sen kummempia turbovaihteita.

Sää oli tosi nätti ja aurinko paistoi. Henkilökohtaisesti vähän pilvisempi keli olisi ollut mieluisampi, mutta onneksi mennään jo reilusti syksyn puolella, eli mistään varsinaisesta helteestä ei ollut kyse. Join joka ikisellä huoltopisteellä joko vettä, mehua ja/tai urheilujuomaa, ja parilta pisteeltä nappasin mukaani banaaninpätkän. Niiden voimin jaksoin juosta matkan ilman mitään äkkihyytymisiä.

Erityismaininta pitää antaa lukijalleni Akulle, joka tuli moikkaamaan, ja oli tosi kivaa tavata hänet kasvokkain. Kiitos seurasta ja toivottavasti nähdään viimeistään vuoden päästä uudestaan puolimaratonilla!

Olo on nyt tosi hyvä. Olen tullut kahden vuoden takaisesta niin älyttömän pitkän matkan. Olen niin kiitollinen itselleni siitä, että silloin joskus uskalsin yrittää muuttaa elämäni, ja vaikka välillä olen ottanut askelia taaksepäin, en ole luovuttanut vaan olen jatkanut matkaani. Tänään tunnen sen vahvemmin kuin koskaan, miten suurenmoinen minä olen. Asetin itselleni tavoitteen, ja toteutin sen hymyillen ja onnellisena.

Kuva on kehno, mutta mitali sitäkin hienompi!

Kiitos teille kaikille lukijoille, kun olette kulkeneet kanssani ja kannustaneet ihanin sanoin. En halua sanoa mitään muuta kuin että jos teillä on unelma, pitäkää siitä kiinni ja toteuttakaa se. Vaikka se tällä hetkellä tuntuisi mahdottomalta, rohkeudella ja suurella sydämellä teette siitä mahdollista.

Paino oli tänään 78,9 kg eli reissusyömiset ja muut syömiset vaikuttivat kahden viikon takaiseen lukemaan 800 gramman lisäyksellä.

Mutta ei hätää. Luulen, että olen nyt saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Olen pohtinut menneitä kuukausia sen jälkeen kun pääsin painoindeksiin 25,0 ja toteutin näin ollen mahdottomalta tuntuneen unelman. Tuon saavutuksen jälkeenhän painoni ei käytännössä ole laskenut lainkaan. Olen miettinyt syitä, ja luulen että yksinkertaisesti en ole vain ollut valmis siirtymään eteenpäin.

Tunteeseen sisältyy epävarmuutta ja pelkoa epäonnistumisesta, mutta loppujen lopuksi uskon, että minun oli saatava levätä. Reilun puolentoista vuoden ajan olin keskittänyt kaiken energiani ja keskittymiskykyni painoindeksin 25 saavuttamiseen, ja kun lopulta siinä onnistuin, olin ikään kuin tyhjän päällä. Laihduttaminen on merkinnyt minulle järjettömän suurta sisäistä muutosta ja verottanut todella paljon henkisiä voimavarojani. Mieleni ei kyennyt heti sopeutumaan uuteen tavoitteeseen: "Hetkinen, juurihan tässä on taisteltu kropasta pois 18 kiloa. Eikö voitaisi hetki vain nauttia tästä tunteesta ennen kuin lähdetään reuhtomaan pois niitä viimeisiä seitsemää kiloa?" En oikein ymmärtänyt sitä asiaa aiemmin, ja olen tehnyt itsestäni hermoheikon pohtimalla syitä painon jumittamiseen, kun loppujen lopuksi kaiken takana oli se, että minun oli saatava hetki hengähtää. Henkisesti. Ironista kyllä, juuri kun minun olisi pitänyt antaa itseni levätä, stressasin aivan turhista asioista.

Kehoni voi hyvin, olen liikkunut kevään aikana hurjan paljon, ja olen koko ajan voimakkaampi. Ei se ollut kehoni, joka piti kiinni kiloista, vaan mieleni. Se halusi opettaa minulle paikallaanpysymisen taitoa. Se halusi näyttää minulle, että pystyn olemaan lihomatta vaikken laihtuisikaan. Maaliskuun 23. päivä painoin 78,3 kiloa ja painoindeksini oli 25,0. Tänään - kolme kuukautta myöhemmin - painan 78,9 kiloa ja painoindeksini on 25,2. Sitä on onnistuminen. 600 lisägrammaa ei ole epäonnistumista, se ei ole mitään muuta kuin askel kohti tasapainoista suhtautumista kehoon ja mieleen. Minuun itseeni.

---

Minusta tuntuu, että olen nyt valmis ottamaan seuraavan askelen kohti lopullista tavoitettani eli 71 kiloa. Mitään aikarajoja en ole asettanut. Jos olen yhden asian matkani aikana oppinut, niin sen että pakottamalla en tuloksia saa. Menneet kolme kuukautta ovat siitä hyvä esimerkki. Sekä kehon että mielen on oltava tasapainossa keskenään, mikäli haluan tehdä matkastani mielekkään. Ja siihen minä tähtään: onnelliseen elämään uuden minäni kanssa, uudessa kehossani.

Terkkuja Pohjois-Karjalasta! Saavuin tänne eilen sukuloimaan, ja jo nyt polla alkaa olla siinä kunnossa, että kotiin oisi kiva päästä... No, mukavahan perhettä on pitkästä aikaa nähdä, mutta välillä tuntuu, ettei ole oikein minkäänlaista omaa rauhaa varsinkin kun siskoni lapsineen on myös täällä.

Olenkin huomannut hakeutuneeni varsin hanakasti lenkille, sillä juostessa minulla on oma kuplani, oma maailmani. Eilen kävin kiertämässä 8,8 kilometrin lenkin, ja tänään oli vuorossa 10 kilometrin kiekko vähän rauhallisempaan tahtiin. Tällä viikolla on nyt tullut juostua aika kivasti, kun tiistaina kävin tosiaan sen pitkän 17,3 km lenkin. Yhteensä kilometrejä on siis kertynyt reilut 36, mikä tarkoittaa sitä, että nyt olisi varmaan aika antaa jalkojen levätä. Polvissa ei vielä tunnu pahalta, mutta ehkä joskus voisi lopettaa ennen kuin niissä alkaa tuntua. Huomisen ainakin voisin ottaa levon kannalta. Sunnuntaina on varmaan pakko käydä kipaisemassa vaikka sitten vähän lyhyempi lenkki. Kävely ei täällä oikein innosta, kun ei ole sauvoja mukana, ja jotenkin on kiva nyt juosta vähän eri maisemissa kuin mihin olen tottunut.

Tai no tottunut ja tottunut. Olen elänyt näissä maisemissa 19 ensimmäistä vuottani, mutta jotenkin kaikki näyttää erilaiselta. Ehkä se johtuu siitä, että olen nykyään eri ihminen ja teen asioita, joista ennen vain haaveilin. Haaveilin nimittäin joskus teininä juoksemisesta ja että olisin normaalipainoinen, mutta jotenkin en vain uskaltanut ja osannut lähteä tavoittelemaan haluamaani. Nyt kuitenkin olen tässä, samoissa maisemissa, ja elän juuri sitä elämää, mistä joskus unelmoin. Se on aika hienoa.

Päivän luvut: 78,3 kg ja BMI 25,0. Minä ihan oikeasti tein sen.

Tällä hetkellä olen jokseenkin sanaton, mutta kunhan saan ajatukseni koottua, kirjoitan fiiliksistä ja jatkosuunnitelmista tarkemmin.

Nyt olen vain että wau. Uskomatonta.

En ehtinyt eilen muuta kuin päivittää vasempaan laitaan uuden painolukeman, joka siis todellakin on 79,8 kiloa! Voi taivas sentään, minä tein sen: onnistuin pudottamaan painoa viime viikosta 800 grammaa ja sain painoni 80 kilon alle. Eilen oli päivä, josta olin unelmoinut niin kauan ja jota en ollut oikeastaan uskonut koskaan enää näkeväni. Kuten aiemmin mainitsin minulla ei ole selkeää muistikuvaa, milloin painoni olisi viimeksi alkanut seiskalla. Tämän viikon tavoite on minulle aika ison pudotuksen jälkeen vakauttaa paino alle kahdeksankymmenen kilon ja siitä sitten vähitellen lähteä hinautumaan kohti painoindeksiä 25. Jonne muuten on matkaa enää 1,4 kiloa, aww!

Yksi juttu liikuntoihin liittyen. Aion helmikuussa ottaa viikko-ohjelmaani mukaan toisen vapaapäivän, joka sijoittuu luultavasti joko lauantaihin tai sunnuntaihin. Huomasin nimittäin alkuviikosta, että kehoni alkaa olla aika uupunut. Olen liikkunut tässä kuussa järjettömän isoja määriä verrattuna esimerkiksi joulukuun liikuntoihin, ja mennyt ainoastaan yhden vapaapäivän voimin. Lisäksi olen onnistunut saamaan oikean polveni jotenkin jännäksi, sillä maanantaista lähtien se ei ole oikein arvostanut kiertoliikkeitä ja on ollut muutenkin omituinen. Tunne on erilainen kuin juoksun aikoinaan aiheuttamat polvisäryt, ja luulenkin että nyt on kyse, öh, hieman alkeellisen hiihtotekniikan aiheuttamista ongelmista, sillä polven oireilu tuntuu erityisesti hiihtäessä. Ajattelin siis pitää ainakin tämän loppuviikon taukoa hiihdosta ja käydä sen sijaan enemmän juoksemassa. (Ah juoksu, tuo polville kaikkein armollisin liikuntamuoto.)

Minulla on muuten alustavasti mietittynä uusi haaste helmikuuksi. Aion elvyttää henkiin rakkaan punnerruksen, jota viime vuoden puolella harrastin milloin nyt sattui huvittamaan. Tavoite on saada vähän ryhtiä ja voimaa noihin allihenkareihin.

Vuosi vaihtuu ihan juuri ja tässä vaiheessa kai pitäisi tehdä kaikkia hienoja uudenvuodenlupauksia. Minulle tammikuun alkaminen merkitsee sitä, että pyrin suunnitelmallisempaan liikunta- ja ruokailurytmiin. Tämä joulukuun loppu on oikeastaan ollut vierottautumista suklaasta ja muusta joulunajan syömisestä eli toisin sanoen olen suklaankaipuussani kolunnut kaikki kaapit ja pakastimen tyhjiksi leivästä, karjalanpiirakoista, juustosta jne. Eli varsinaisesti en ole vielä päässyt kiinni ruokavalioon, joka edesauttaisi painon putoamista.

Tammikuun alkaessa luovun jälleen leivän mussuttamisesta, ja siirryn puuro- ja näkkärilinjalle. Huomasin sen erittäin toimivaksi strategiaksi loka- ja marraskuun aikana.

Aloitan myös puolimaratonin treenaamisen ja olenkin kaavaillut seuraavanlaista viikko-ohjelmaa liikunnoille:

maanantai: hiihto
tiistai: pitkä juoksulenkki (aina 5-10 minuuttia pidempi kuin edellisellä viikolla)
keskiviikko: vapaa + Aino Ihana Maitosuklaa -päivä
torstai: intervallijuoksulenkki
perjantai: kävely + ratsastus
lauantai: hiihto
sunnuntai: juoksulenkki omaan tahtiin

Ohjelma muokkautunee aina tilanteen ja säiden mukaan, mutta tämän rungon ympärillä pyrin pysymään. Tammikuussahan aion myös suorittaa itselleni asettaman liikuntahaasteen eli 150 kilometriä liikuntaa kuun aikana. Pään kasassa pitämiseen olen luonnollisesti varannut aikatauluun virallisen jäätelötonkkahetken! Muutoin aion pysytellä erossa karkista, suklaasta ja kekseistä.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, tavoitteeni oli saavuttaa painoindeksi 25 ennen kuin täytän 26 vuotta. Saavutan kyseisen iän 2.2. joten luultavasti en alkuperäiseen tavoitteeseeni pääse. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Koen että olen saavuttanut menneen vuoden aikana paljon sellaista, jota en edes osannut odottaa. Moni niistä asioista on tärkeämpää kuin pienenevät kiloluvut, vaikka toki ne ovat ainakin osittain kytköksissä painon putoamiseen. Itsetuntoni ja itsearvostukseni ovat kohonneet. Näen nykyään itseni kauniina ja hyvänä ja tiedän, että unelmat ovat mahdollisia.

Innostun aina kaikista projekteista, ja niin kävi myös hetken mielijohteesta syntyneelle "100 kilometriä 30 päivässä" -idealle. Aion nyt ihan tosissani marraskuun aikana saada kokoon sata juoksukilometriä, mistä sitten syntyi tietysti kamala paniikki, että nythän on jo ensimmäinen päivä, enkä ole juossut vielä metriäkään! Voi hyvänen aika. Välillä on niin vaikea suhtautua asioihin järkevästi.

Lähdin sitten kuitenkin juoksemaan, ja hölkkäilin 8,4 kilometriä. On ihan uskomatonta, mihin kehoni oikeastaan pystyykään, sillä eilen juoksin vajaa kymmenen kilometriä ja tänään pystyin juoksemaan noinkin pitkän matkan ilman suurempia vaikeuksia. Itse asiassa kroppa tuntui todella hyvältä ja juoksu oli rentoa. Sääkin oli oiva: syyskeliksi lämmin mutta kuiva.

Minulla on tällä hetkellä ihan älyttömän hyvä olla kehossani. Tunnen miten se vastaa haasteisiin ja on voimakkaampi kuin koskaan ennen. Miesystäväni mukaan koko olemukseni on tyystin erilainen kuin vuosi sitten, ja siltä minusta itsestänikin tuntuu. Ryhtini on parantunut ja juoksulenkilläkin katson nykyään suoraan eteenpäin enkä laahaa katsettani maassa.

Näen tavoitteeni edessäni entistä selkeämpänä ja olen entistä varmempi siitä, ettei mikään eikä kukaan pysty minua enää pysäyttämään. En edes minä itse.

Iski karmea turhautumis- ja itsesäälissä rypemiskohtaus. Ääääääh. Miksi on niin vaikeaa ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja tyyliin parin kuukauden tsempillä laihduttaa pois nuo viimeiset yhdeksän kiloa? Miksi tyydyn tähän hitaaseen laihtumistahtiin, kun panostamalla himpun verran enemmän saisin aikaa nopeampia tuloksia? Miksi olen niin jumalattoman laiska syöppö, etten saa kerättyä selkärangastani sen vertaa sisua, että tekisin oikeasti sen mistä haaveilen? Miksi, miksi, miksi? Miksi kiskon napaani edelleen niitä Aino-purnukoita kerralla ja uskon, etten mistään muusta voi saada vastaavaa mielihyvää? Miksi juuri minun pitää tarkkailla syömisiäni ja tappaa itseäni kerta toisensa jälkeen lenkkipolun ylämäissä? Miksi juuri minulla ei voi olla superaineenvaihduntaa? Miksi juuri minusta piti tulla näin valtavan kokoinen?

Enkä edes ole valtavan kokoinen, tiedän sen. Eikä minussa ole mitään vikaa, yritän uskoa sen. Ottaa päähän kelailla näitä asioita päivästä toiseen. Yritän koko ajan muistuttaa itselleni, että yhdeksän kilon pudottaminen vuodessa ei ole sama kuin epäonnistuminen; voisin edelleen painaa saman verran tai enemmän kuin vuosi sitten. Mutta samalla mietin koko ajan niitä ihmisiä, jotka pudottavat yhdeksän kiloa parissa kuukaudessa. Miksi on niin vaikeaa olla vertaamatta itseään muihin? Eivät muut ihmiset ole mikään mittari, joita vastaan peilaan omia onnistumisia ja epäonnistumisiani. Ei heidän ainakaan pitäisi olla. Yritän saada voimaa onnistumisistani terveyteni saralla: verenpaine- ja kolesteroliarvoni ovat laskeneet. Sekä fyysisesti että henkisesti voin paremmin kuin vuosi sitten. Kuntoni on aivan eri luokkaa kuin vuosi sitten. Miksi mikään ei tunnu riittävän? Miksi minulle ei riitä se, että olen matkalla kohti määränpäätäni. Minulla on melko vakaa usko siitä, että saavutan tavoitteeni. Mutta entäs jos sekään ei riitä? Tällä hetkellä kuvittelen, että normaalipaino ratkaisee kaikki ongelmani ja olen yhtäkkiä tyytyväinen kaikkeen itsessäni. Mutta todennäköisesti niin ei tule käymään. Miksi siis pyrkiä 78 kilogramman painoon, jos senkin painoisena olisin vain tyytymätön? Miksi edes yrittää? Eikö olisi helpompaa vain antaa olla.

Jokin kuitenkin saa jatkamaan. Ehkä se jokin on se pieni orastava ymmärrys siitä, että pienempien vaa'an lukemien ohella olen matkalla johonkin suurempaan, jota en vielä täysin käsitä, mutta toivon jonakin päivänä käsittäväni. Sen voimin aion selvitä tästäkin päivästä.

Asuin aiemmin Savonlinnassa, jossa kävin viiden vuoden ajan ratsastamassa silloisen asuntoni lähellä sijaitsevassa ratsastuskoulussa. Viime marraskuussa vaihdoin paikkakuntaa, enkä ole sen jälkeen päässyt ratsastamaan, mutta nyt näyttäisi lupaavalta sen suhteen! Olen jo pitkään etsinyt vuokrahevosta kohtuullisen välimatkan päästä, sillä minulla ei ole autoa eikä autokyytiä käytössäni. Hevostalli.netissä oli lupaava ilmoitus ja otin yhteyttä hevosen omistajaan ja menen katsomaan hevosta tällä viikolla. Loistavaa on se, että talli sijaitsee viiden kilometrin päässä eli pääsen hyvin polkupyörällä ja hätätapauksessa vaikka kävellen. Itse hevonenkin vaikuttaa ihanalta: omistajan mukaan hyväluontoinen suomenhevonen, jota treenataan ja jolla kisataan ilmeisesti kouluratsastusluokissa, eli tiedossa olisi opetettu hevonen eikä mikään hädin tuskin perusjuttuja osaava ex-ravuri. Kaivoin äsken ratsastuskamat laatikosta ja pakko oli tietysti sonnustautua niihin ja tepastella ympäriinsä, heh. Hevoset ovat minulle valtavan rakkaita, ja on upeaa saada edes mahdollisuus päästä jälleen ratsastamaan ja hoitamaan yhtä.

En ole koskaan ollut yhtä paniikissa ennen vaa'alle astumista kuin äsken. Tuntui että vatsa kääntyy ympäri ja pelko ja toivo sekoittuivat päässäni yhdeksi myllertäväksi massaksi. Toisaalta tuntui, että olen laihtunut, mutta toisaalta tiesin, etten voi luottaa siihen. Toivoin myös, että olisin saanut painoni alemmaksi kuin kertaakaan tämän projektin aikana, mikä tarkoittaisi yli puolen kilon pudotusta kahden viikon takaiseen lukuun verrattuna.

Ja minä tein sen! Vaaka näytti äsken lukua 88,6 kilogrammaa ja olen niin onnellinen! Pääsin vihdoinkin alle 89 kilon ja selätin siis jumituksen ja ennen kaikkea onnistuin repäisemään itseni alkaneesta syöpöttelykierteestä ja lihomisesta irti! Painoindeksi on nyt 28,3 eli täältä tullaan kahdellakymmenelläseitsemällä alkava lukema.

Sain niin valtavasti motivaatiota ja intoa tästä kilon pudotuksesta kahdessa viikossa, että jaksan taas paremmin eteenpäin ja uskoni siihen, että saavutan vielä jonain päivänä maagisen normaalin painon rajan, alkaa vähitellen palautua.

Olen olevinaan ollut kovin kiireinen ja keskiviikon virallinen läskipostauskin jäi tekemättä. Merkkasin viikkolukemat kuitenkin tuonne sivupalkkiin ihan ajallaan vaikka nyt vasta ehdinkin viikottaisen kirjallisen selvityksen tekemään. Paino oli 89,6 kg eli pudotusta se teki 200 grammaa viime viikosta, mutta edelleen painoni on 500 grammaan sen luvun yläpuolella, jossa alimmillaan tämän projektin aikana olen ollut.

En tiedä, onko koivun kukinta saanut oloni ihan veteläksi jo kolmen viikon ajan vai mikä, mutta en ole jaksanut tsempata kunnolla ja syömisetkin ovat edelleen vähän kyseenalaisia. Toivon että tämä kokonaisvaltainen sekä kropan että mielen vireystila lähtisi uuteen nousuun, sillä olen jumittanut tässä 89-90 kilogramman välimaastossa ikuisuuteen verrattavissa olevan ajan. Pelkään ensimmäisen kerran kolmeen kuukauteen, että sittenkin epäonnistun tässä vaikka välillä olen ollut takuuvarma, että saavutan sen mystisen painoindeksin 25. Ja kun minut erottaa unelmastani vaivaiset 11 kiloa, niin se jos mikä turhauttaa.

Päässäni pyörii koko ajan vain ajatus siitä, miten epäonnistun tälläkin kertaa, koska enhän ole koskaan ennenkään onnistunut niin miksi nytkään. Huoh. Jokusen vuoden takaisen laihdutuskuurin aikana sain pudotettua painoni 85 kilogrammaan, mutta nyt sekin lukema näyttää olevan valovuosien päässä.

Lähden joka tapauksessa nyt lenkille etsimään kadonnutta iloa ja intoa. Ovat ne sieltä joskus ennenkin löytyneet.

Takaraivossani on jo pitkään kytenyt ajatus, että jonain päivänä vielä kierrän lenkkipolun kaksi kertaa yhteen menoon, jolloin matkaa kertyisi yhteensä 8,6 kilometriä. Tänään tunsin, miten kroppani toimi ja miten mieli halusi toteuttaa jälleen jotain mikä aiemmassa elämässäni oli vain epärealistinen haave. Mutta tänään päätin pystyväni siihen.

Oli mieletöntä juosta vesisateessa litimärissä vaatteissa pisaroiden ropistessa puiden lehtiä vasten. Oli suurenmoista hengittää sateen raikastamaa ja puhdistamaa ilmaa. Oli sanoinkuvaamatonta tuntea, miten kehoni kuljetti minua eteenpäin osoittamatta merkkiäkään halusta luovuttaa. Tunsin itseni voittajaksi jo siinä vaiheessa kun en pysähtynytkään ensimmäisen kierroksen jälkeen, vaan jatkoin matkaa juostakseni lenkkipolun uudestaan. Ja miltä minusta tuntuikaan toisen kierroksen lopussa, kun käsitin, mitä olin juuri tehnyt.

Märän hiekan rahistessa jalkojeni alla tunsin samaan aikaan itseni sekä mikroskooppisen pieneksi että valtavan suureksi: tunsin olevani vain pieni hiukkanen luonnon keskellä vaikkakin samaan aikaan vahva ja päättäväinen itseni, jolla on kaikki oikeus onnistua ja tavoitella korkeuksia. Tunsin, miten minua pidätelleet kahleet irrottivat otteensa ja olin viimeinkin vapaa. Vapaa tekemään mitä ikinä vain haluan, koska minä pystyn.

Taukoa on näköjään pidellyt. Mutta onneksi vain kirjoittamisen suhteen, sillä (välillä kylläkin hieman töksähtelevä) läskiprojektini jatkuu. Olen käynyt säännöllisesti juoksemassa lenkkipolkua, ja viikonloppu meni taas totuttuun tapaan porsastellessa lettu- ja pannarikestien parissa. Pitäisi saada nuo viikonloput vähän paremmin hallintaan, mutta toisaalta vaaka näytti tänään 89,1 kilogramman lukemaa, eli alaspäin on tultu viime viikosta 300 grammaa ja painoindeksikin jatkaa hidasta pienenemistään ollen nyt 28,4.

Olen viime aikoina tarkastellut kroppaani peilistä vähän väliä, ja pakko sanoa, että olen löytänyt sisäisen narsistini. Olen kokenut täysin ennennäkemätöntä hämmästyksensekaista ihailua etenkin reisieni suhteen, sillä ne ovat kiinteytyneet ihan julmetusti sitten viime syksyn! Sisäreidet ovat vielä ihan löllöä, mutta takareidet ja perse ovat saaneet kyllä ihan uutta muotoa. Selluliitti on vähentynyt aivan valtavasti. Myös pohkeet vaikuttavat lihaksikkaammilta kuin ennen. Muun kropan osalta vyötärön ja lantion kaari on muuttunut kauniimmaksi ja selkeämmäksi, solisluut pilkistävät esiin, ja selkäläskit ovat pienentyneet. Myös kasvojen piirteet ovat selkeämmät kuin ennen.

Minulla on nyt painoa 7 kiloa vähemmän kuin viime syksynä, kun päätin tehdä jotain paisuvalle olemukselleni. Edistys on ollut hidasta, mutta ulkoista olemusta enemmän on muutosta tapahtunut sisälläni. Ja suurimmalta osin tämä on juoksun ansiota. Olen juoksemisen myötä kokenut niin valtavaa onnistumista, että omanarvontuntoni ja itseluottamukseni ovat nousseet huimasti. Juokseminen on minulle koko elämäni ollut aina sellainen saavuttamaton haave, jota olen halunnut tavoitella, mutta en kai koskaan ole oikein uskaltanut. Kunnes sitten viime syksynä Porin juoksukoulun avulla sain homman käyntiin, ja tässä olen nyt: paljon onnellisempana ja tyytyväisempänä itseeni. Olen vahvempi sekä henkisesti että fyysisesti. Olen onnistunut ja tiedän, että tulen onnistumaan jatkossakin.

Minusta tuntuu, että rakastan itseäni.

Isoin syy siihen, miksi laihdutan, on taatusti turhamaisuus. Haluan näyttää hyvältä ja haluan pystyä pukeutumaan kauniisiin vaatteisiin. Olen keskimääräistä pidempi (177 cm) ja haluan, että joskus vielä voin nauttia pituudestani ilman, että tunnen itseni kolhoksi ja romuluiseksi. Haluan olla upean ja näyttävän näköinen ja kantaa pituuteni ryhdikkäästi itseäni piilottelematta ja häpeämättä.

Mutta sen lisäksi kolesteroli- ja verenpainearvoni ovat sitä luokkaa, ettei niiden soisi enää kohoavan. Itse asiassa tämänhetkisiä tarkkoja arvoja en tiedä, mutta vajaa vuosi sitten kolesterolini oli 5,8 ja verenpaine noin 130/85. Eivät nuo todellakaan mitään tappolukemia ole, mutta sellaisiksi ne voivat muuttua, ellen oikeasti ala tekemään jotain. Ei huvittaisi hankkia kolesteroli- ja verenpainelääkitystä alle kolmekymppisenä. Yritän saada tänä keväänä aikaiseksi käydä YTHS:llä ainakin tuon verenpaineen mittauttamassa. Verikoeajan voisin myös pyytää. Kiinnostaisi tietää, onko juokseminen ja ainakin osittainen herkkujen vähentäminen muuttanut lukemia parempaan suuntaan.

Ounastelin viikonloppuna, että kesään mennessä juoksen 60 minuuttia yhteen menoon, mutta en kyllä osannut kuvitella, että se päivä olisi koittanut näin pian! Tänään siis juoksin tunnin ja olo on ihan pöllähtänyt, sillä eihän tällaisen edes pitäisi olla mahdollista, että minä, siis minä, juoksisin moisen ajan. Ehkä vuodessa yhteensä mutta että kerralla?

Uskollinen sekuntikelloni tietystikin oli jännittävällä päällä, sillä kun noin puolen tunnin juoksun jälkeen katsoin sitä, numerot näyttivät nollaa vaikka todistetusti olin napsauttanut sen päälle aiemmin. Juoksin samaa reittiä kuin viime viikolla kun juoksin 45 minuuttia, joten kun saavuin siihen kohtaan, jossa kyseisellä kerralla olin siirtynyt kävelemään, laitoin sekuntikellon päälle, ja tällä kertaa se toimi moiteettomasti. Juoksin siitä vielä vajaa 18 minuuttia, jotta varmasti sain sen tunnin täyteen.

Kun sitten vaihdoin kävelyyn niinkin sopivasti nimetyn tien kuin Saavutustenkadun kohdalla, tunsin miten kasvoilleni nousi typerä hymy ja hetken päästä melkein purskahdin itkuun, mutta sain sentään kasattua itseäni sen verran, etten ruvennut keskellä katua parkumaan. Olin ja olen niin järjettömän ylpeä itsestäni, etten edes tajua.

Juoksun jälkeen kävelin noin 20 minuutin loppumatkan kotiin voitonriemuisin askelin, ja näin ollen kokonaiskestoa lenkille tuli vajaa puolitoista tuntia.

Itsensä ylittäminen tuntuu hienolta.

Minulla on tällä hetkellä kahdet farkut, joita periaatteessa pystyn käyttämään. Toiset niistä ovat kokoa 44, ja ne ovat hajoamispisteessä reisien sisäpinnoilta, joten niiden käyttöaste on kääntäen verrannollinen reikien suurenemiseen. Toiset farkkuni ovat kokoa 46 ja ne ovat oikeastaan ainoat käyttöhousuni tällä hetkellä. Ne ovat jonkin verran isot takapuolen ja vyötärön kohdalta, mutta ajavat asiansa.

Unelmoin jatkuvasti siitä päivästä, kun voin kävellä vaatekauppaan ja napata rekistä koon 40 tai 42 housut ja huomata sovituskopissa, että ne mahtuvat ylleni ja jopa näyttävät hyvältä.

Lähden kohta juoksulenkille. Raporttia seurannee perästä, jymähdinkö jälleen ylämäkeen vai loistanko kilpaa auringon kanssa kukkulan kuningattarena. Vai käykö niin, että kierrän koko nyppylän. Etukäteissuunnittelun avullahan todistetusti pääsee vähemmällä.

Kaipaan hevosia. Edellisellä paikkakunnalla asuin kilometrin päässä tallista, jossa kävin viikottain ratsastamassa. Edellisestä ratsastustunnistani on nyt neljä kuukautta, ja näen yhä useammin unta hevosista ja ratsastamisesta. Hevosten lähellä tunnen olevani ehjä ja kokonainen, ja ratsastaessa pääsen usein flow-tilaan. Toivon, että viimeistään kesällä pääsisin taas käymään jollakin tallilla.

Testasin eilen muffiniohjetta, josta mainitsin pari postausta sitten. En tiedä sitten, oliko vika reseptissä vai tekijässä, mutta aika perkeman pahanmakuinen leivos oli lopputuloksena. Voi taivas, ei tuolla kyllä mielellään esimerkiksi jäätelöhetkeä korvaa. No, tulipahan ainakin nautittua aimo annos kuituja.

Painoni ja kokoni tuntuvat rajoittaneen minua koko elämäni. Vihaan valokuvattavana olemista varsinkin yhteiskuvissa, koska silloin kuvassa on muita ihmisiä, joiden rinnalla isouteni korostuu. Yritän myös vältellä seisomista peilin edessä jonkun toisen ihmisen rinnalla. Minua myös hävettää käydä vaatekaupoissa, koska tuntuu että kömpelyyteni ja isouteni kasvavat eksponentiaalisesti heti kun astun putiikin ovesta sisään ja että kaikki muut ihmiset katsovat minua ja ajattelevat, että mitäköhän tuokin täältä luulee löytävänsä, mokoma jättiläinen.

En voi (tai tahdo) uskoa, että ihmiset näkisivät minut näin. En minäkään ajattele muista ihmisistä niin kuin kuvittelen muiden ihmisten ajattelevan minusta. Yleensä myös löydän vaatekauppojen normaalimallistosta vaatteita - ellei ole kyse jostain true pissis/teinix -mestasta -, joskin housujen löytäminen on käytännössä mahdotonta. Yläosista minulle mahtuvat L- tai 42/44-kokoiset vaatteet, mutta valtaisa peräpääni ja reisivarustukseni vaativat yleensä housuissa koon 46. Hameissa riittää usein 44.

En edes haaveile mistään kokoon 36 mahtumisesta, sillä se vaatisi jo käytännössä itsensä nälkiinnyttämistä. Toisekseen luulen, etten ruumiinrakenteeni takia edes näyttäisi kovin viehättävältä alle 70-kiloisena. Haaveena onkin vielä jonain päivänä mahtua koon 40 tai 42 pöksyihin. Silloin housuostoksilla käynti voisi jopa päättyä muuhunkin kun harmistukseen ja itsetunnon ruhjoutumiseen.

Täytin kuluvan kuun alussa kaksikymmentäviisi vuotta.

Olen aina ollut isokokoinen: jo syntyessäni painoin yli viisi kiloa. Lapsena erotun valokuvista sinä pullakkana ja pitkänä tyttönä. Sillä minua ei todellakaan ole siunattu keijukaisen ruumiinrakenteella. Olen 177 senttimetriä pitkä ja aina tuntenut itseni kolhoksi ja kömpelöksi. Äitinikin sanoi minulle, että sinusta pitäisi tulla kuulantyöntäjä, koska olet noin iso. Muisto lamauttaa minut yhä.

En tiedä, millaista on olla normaalipainoinen, koska en koskaan ole ollut.

Päätin kuitenkin, että ennen kuin täytän kaksikymmentäkuusi vuotta, painoindeksini on kaksikymmentäviisi.