25

Taukoa on näköjään pidellyt. Mutta onneksi vain kirjoittamisen suhteen, sillä (välillä kylläkin hieman töksähtelevä) läskiprojektini jatkuu. Olen käynyt säännöllisesti juoksemassa lenkkipolkua, ja viikonloppu meni taas totuttuun tapaan porsastellessa lettu- ja pannarikestien parissa. Pitäisi saada nuo viikonloput vähän paremmin hallintaan, mutta toisaalta vaaka näytti tänään 89,1 kilogramman lukemaa, eli alaspäin on tultu viime viikosta 300 grammaa ja painoindeksikin jatkaa hidasta pienenemistään ollen nyt 28,4.

Olen viime aikoina tarkastellut kroppaani peilistä vähän väliä, ja pakko sanoa, että olen löytänyt sisäisen narsistini. Olen kokenut täysin ennennäkemätöntä hämmästyksensekaista ihailua etenkin reisieni suhteen, sillä ne ovat kiinteytyneet ihan julmetusti sitten viime syksyn! Sisäreidet ovat vielä ihan löllöä, mutta takareidet ja perse ovat saaneet kyllä ihan uutta muotoa. Selluliitti on vähentynyt aivan valtavasti. Myös pohkeet vaikuttavat lihaksikkaammilta kuin ennen. Muun kropan osalta vyötärön ja lantion kaari on muuttunut kauniimmaksi ja selkeämmäksi, solisluut pilkistävät esiin, ja selkäläskit ovat pienentyneet. Myös kasvojen piirteet ovat selkeämmät kuin ennen.

Minulla on nyt painoa 7 kiloa vähemmän kuin viime syksynä, kun päätin tehdä jotain paisuvalle olemukselleni. Edistys on ollut hidasta, mutta ulkoista olemusta enemmän on muutosta tapahtunut sisälläni. Ja suurimmalta osin tämä on juoksun ansiota. Olen juoksemisen myötä kokenut niin valtavaa onnistumista, että omanarvontuntoni ja itseluottamukseni ovat nousseet huimasti. Juokseminen on minulle koko elämäni ollut aina sellainen saavuttamaton haave, jota olen halunnut tavoitella, mutta en kai koskaan ole oikein uskaltanut. Kunnes sitten viime syksynä Porin juoksukoulun avulla sain homman käyntiin, ja tässä olen nyt: paljon onnellisempana ja tyytyväisempänä itseeni. Olen vahvempi sekä henkisesti että fyysisesti. Olen onnistunut ja tiedän, että tulen onnistumaan jatkossakin.

Minusta tuntuu, että rakastan itseäni.