Päivä 12: Mitä syöt yleensä?

En harrasta yleensä (lue: koskaan) ruokapostauksia, koska ne ovat mielestäni hiton tylsiä, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen.

Aamulla (tai milloin nyt satun heräämään) juon ensimmäiseksi 0,5-1 litraa vettä. Siitä on tullut tapa, sillä yön jäljiltä kroppa tuntuu pysähtyneeltä ja tunkkaiselta, ja vedellä aineenvaihdunta lähtee taas hyvin käyntiin. Varsinaiseksi aamupalaksi syön neljän viljan puuroa ja reippaasti raejuustoa.

En pysty elämään ilman lämmintä ruokaa. Jos en päivän aikana saa lämmintä ruoka-annostani, tuntuu että päivässä on mennyt jokin pieleen. Ehdoton lempparini on pestopasta, kikherneet ja jääsalaatti fetajuustolla. Voisin oikeasti syödä sitä joka päivä ja itse asiassa syönkin aina siihen asti, kunnes miesystäväni tulee siihen johtopäätökseen, että voisin syödä välillä jotain muutakin ja kokkaa meille jotain hyvää. Vasemmanpuoleisessa kuvassa ei näy fetajuustopakettia, mutta tykkään syödä Arla Apetinan 8-prosenttista palafetaa, jonka aina pilkon erilliseen rasiaan. Ja sori karppaajat, jos silmänne vuotavat verta, mutta minä tykkään pastasta ja sitä pitää olla paljon!

Iltapala koostuu maustamattomasta jogurtista, kahdesta kiivistä ja banaanista. Makeutta lisään jogurttiin vaahterasiirapilla, nams. Sörssään sekaan myös reilusti vehnäleseita sekä mysliä.

Edellä maininut kolme ateriaa siis muodostavat päivittäisten ruokailujeni rungon. Niiden lomassa syön tarpeen mukaan näkkäriä ja hedelmiä. Nyt kaupasta saa taas minimandariineja eli satsumia ja klementiinejä, joten niitä on tullut puputettua. Näkkärin päällä käytän pelkästään Ingmariini Merisuola -levitettä, sillä se on niin hyvää, ettei juustoa todellakaan kaipaa! (Yleensä muuten kaapistani löytyy Ryvitan auringonkukansiemennäkkäriä, mutta sitä ei edellisen näkkäripaketin ostoreissulla ollut kaupassa, joten ostin tuota seesaminsiemenversiota.) Lisäksi juon päivän aikana noin litran rasvatonta maitoa ja runsaasti vettä.

Ruokailuni eivät siis todellakaan aina noudata tätä kaavaa, vaan välillä tulee syötyä muutakin (esimerkiksi jäätelöä, hah). Mutta tätä ruokailurunkoa pyrin yhtä kaikki noudattamaan päivittäin. Tykkään, että minulla on eräänlainen ruokapilari, johon tukeutua ja jonka tiedän olevan minulle hyväksi.

Jälleen yksi hyvä liikuntaviikko takana:

Juoksua (31,1 km), kävelyä (10 km), vatsalihasliikkeitä (284 toistoa), punnerruksia (330 toistoa), ratsastusta (1 h 15 min), pyöräilyä (15,5 km), itsepuolustusta (1,5 h)... Kivasti alkaa olla ohjelmistossa erilaisia lajeja. Olen laihtumisen myötä uskaltautunut kokeilemaan uusia juttuja, minkä huomaa siitä, että ennen en olisi kehdannut ilmoittautua esimerkiksi tuolle itsepuolustuskurssille. Jotenkin lihavana häpesin niin paljon itseäni, etten uskaltanut mennä mihinkään liikuntajuttuihin mukaan vaikka olisin halunnutkin. Nyt kun itsevarmuus on kasvanut, niin on rohkeutta astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Ostin muuten CityDealista kymmenen kerran sarjalipun joogatunneille, joten siinä tulee jälleen uusi aluevaltaus, sillä en ole koskaan ennen joogannut. Uskon, että tulen tykkäämään!

Tällä viikolla tein punnerrusohjelman kolmannen viikon uusiksi, ja sujui hyvin. Siinä missä minulla oli ensimmäisellä kerralla vaikeuksia viedä viimeiset sarjat loppuun asti, tällä uusintaviikolla tein kunakin harjoituspäivänä vikojen sarjojen minimimäärien päälle vielä kymmenen punnerrusta lisää, jee. Huomenna sitten siirrynkin viikolle neljä.

Vatsalihasohjelmakin etenee ihan hyvin. Tosin rupesin miettimään, että annoinkohan lähtötestissä loppujen lopuksi sittenkään ihan kaikkeani (yhteensä 28 toistoa), sillä ekan viikon kolmannen harjoituksen viimeisessä sarjassa sain tehtyä 43 toistoa. Joko vatsalihakseni ovat erittäin nopeasti kehittyvää sorttia, tai sitten löysäilin alkutestissä. No, jatketaan kuitenkin ohjelmaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?

Suoraan sanottuna jokainen upea tyyppi, jonka blogiin olen tutustunut, on silmissäni sankari jo pelkästään siitä syystä, että hän on uskaltanut lähteä yrittämään. Mielestäni mikään ei vaadi niin paljon rohkeutta kuin ottaa ensimmäinen askel kohti uutta ja muutosta, ja jo se sinällään on todella inspiroivaa ja auttaa minua omalla matkallani.

Haluan kuitenkin mainita pari blogaajaa, jotka syystä tai toisesta ovat sykähdyttäneet minua erityisen paljon.

Kun aloitin oman blogini kirjoittamisen, löysin melko nopeasti Sontsiksen blogin. Jotenkin pystyin samaistumaan hänen juttuihinsa todella paljon. Sontsis on pitänyt blogitaukoa vuoden alusta, ja toivon, että hänellä on kaikki hyvin. Sontsis, jos luet tätä, niin sinua kaivataan!

Kupariperhosen matkaa on ollut mieletön seurata vierestä. Hän on loistava esimerkki siitä, ettei laihduttamisesta tarvitse tehdä mitään tähtitiedettä. Ei tarvitse noudattaa mitään ihmeellisiä dieettejä tai urheilla hulluna, vaan laihtua voi hyvin perusruokavaliolla. Hänellä on myös realistinen suhtautuminen painon pudottamiseen, ja hän osaa pitää pään kylmänä, vaikkei jokainen viikko näyttäisikään kiloa miinusta. Hänen asenteestaan voi itse kukin - minä mukaanlukien - ottaa oppia. Kupariperhosesta yksinkertaisesti tietää, että hän tulee onnistumaan.

Blueberry on PCOS-kohtalontoverini ja laillani löytänyt riemun ja onnistumisen juoksemisesta. Hänen peräänantamattomuutensa saa myös minut uskomaan, että jumitus voi olla sitkeä, muttei ikuinen. Hän on taistelija, ja rakastan hänen terveellistä suhtautumistaan laihduttamiseen.

TM kamppailee kanssani samojen asioiden parissa, ja olemmepa molemmat käyneet läpi välilevynpullistuman, jonka hirveyttä ei voi tietää ennen kuin sen itse kokee. Tuhkasta nousee kuitenkin feeniks, eikä paska selkä estä ketään kurkottamasta tähtiin.

Tainaan pystyn samaistumaan helposti siksi, että meidän molempien kamppailussa suurin esteemme on oikukas mieli. Monta vuotta kestänyt kieroutunut suhde syömiseen on haastava matkakumppani, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Hitaasti mutta varmasti.

Kanelin kauniista kirjoituksista kuultaa läpi se, mikä on laihduttamisessa kaikkein tärkeintä: matka omaan sisimpään. Kaneli on myös superjuoksija, jonka saavutukset juoksussa saavat minutkin juoksemaan kovempaa ja pidemmälle. Hänestä huokuu muutos, joka tulee kantamaan hänet vielä pitkälle.

Mielessäni on pyörinyt jo pidemmän aikaa eräs haaste, jonka ajattelin toteuttaa kohta alkavassa marraskuussa. Aiemminhan minulla on ollut itse itselleni kehittämiä juoksuhaasteita, punnerrushaasteita, liikuntahaasteita ja herkkuhaasteita. Liikuntahaaste oli siitä vähän paska, että lietsoin itseni hirveään kilometrimaniaan ja rikoin polveni oikein kunnolla, ja herkkuhaaste oli muuten vain perseestä, hah.

Koska elämästä ei pidä tehdä liian helppoa, on herkkuhaasteen uuden tulemisen aika, ja tällä kertaa mennään kymmenen herkkupäivän sijaan pyöreällä nollalla. Herkkujen perään kiukutteleva mieleni on kaiken aikaa ollut Akilleen kantapääni, ja aivan liian monesti olen taipunut sen tahtoon. Marraskuussa haluan antaa mahdollisuuden keholleni nauttia olostaan ilman hillittömiä sokerirasvapaukkuja, joita tapaan aina ajoittain harrastaa. Tiedän, että tästä tulee vaikeaa. Luultavasti minun tekee mieli välillä tirauttaa pari kyyneltä. Haluan kuitenkin tehdä tämän kehoni takia, itseni takia, koska uskon, että hyvinvoivan kehoni kautta pystyn helpommin löytämään myös paremman henkisen olon ja sitä kautta kokonaisvaltaisen kehon ja mielen harmonian. Kyseessä ei siis niinkään ole taistelu herkkuja vastaan, vaan haluan lähteä tutkimusmatkalle minulle vieraaseen ja pelottavaan ympäristöön. Ilman herkkuja olo pakottaa minut tuskani ja pahan olon alkulähteille, missä joudun kohtaamaan negatiivisia tuntemuksia. Toivon, että kuukauden aikana opin itsestäni ja mieleni liikkeistä jotain uutta. Eikä se tietysti haittaa, jos painokin vähän laskisi. Mutta se ei nyt ole se pääsyy tähän haasteeseen.

Marraskuun haasteeni on antaa sekä keholleni että mielelleni mahdollisuus puhdistua ja löytää toisensa.

Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?

Ai kamala, tähän nyt on ehkä maailman helpoin vastata: jokapäiväisestä herkkujen syömisestä. Mistään herkusta en ole joutunut luopumaan, mutta nimenomaan tuon päivittäisen mässytyksen on ollut pakko loppua. Henkisen pesäeron tekeminen on ollut todella vaikeaa, ja surutyö on osittain edelleen kesken. Laajemmin aiheesta kirjoitin kuudennen päivän kohdalla.

Välillä lipsun takaisin vanhaan tapaani, ja minun tulee herkuteltua käytännössä joka päivä. Jotenkin kierosti ajattelen, että parin herkkupäivän pitäminen viikossa on epänormaalia ja ihmisarvoa loukkaavaa touhua, sillä kyllähän kaikki muut ihmiset voivat syödä hyvää joka päivä, joten miksi maailma kohtelee minua näin epäoikeudenmukaisesti, enkä saa syödä niin kuin muut! Sitten sitä pysähtyy miettimään. Se ei vain yksinkertaisesti ole normaalia syödä 1000-1500 kalorin edestä herkkuja joka päivä. Ei kukaan tee niin ja pysy normaalipainoisena.

Välillä on kuitenkin niin helppoa kietoutua marttyyrin viittaan ja itkeä tyhjän pakastimen äärellä rakasta ja minulta vääryydellä riistettyä ystävää.

Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?

Olen kai loppujen lopuksi säästynyt pahimmalta, sillä vaikka olen aina kärsinyt isosta koostani, en ole varsinaisesti joutunut muiden - en tuttujen enkä tuntemattomien - silmätikuksi. Lähinnä paino on vaikuttanut oman pään sisällä, kun olen tuntenut oloni niin älyttömän jytkyläksi ja jätiksi.

Totta kai olen jotain kommetteja painostani/koostani saanut. Klassikko on tietysti äitini minulle aikoinaan väläyttämä: "Sinusta olisi pitänyt tulla kuulantyöntäjä, kun olet noin iso." Toinen on perheeni mielestä hupaisan hauska tapa kutsua minua isosiskoni "isoksi pikkusiskoksi". Voi sanoa, että ei ole tuntunut kivalta. Itse asiassa sain kakaistua fiilikseni äidille muistaakseni tämän vuoden puolella. Hän sanoi, ettei hän ainakaan tuolla "iso pikkusisko" -jutulla ollut tarkoittanut painoani, mutta katin kontit, sanon minä. Jos olisin 177-senttinen ja 60-kiloinen en taatusti saisi taatusti kuulla mitään tuollaista. Mutta nyt kun laihtunut ja itsevarmempi, en taatusti aio enää kuunnella noita kommentteja, jos joku niitä vielä edes aikoo väläytellä. Prkl!

Ala-asteelta on jäänyt pari ikävää muistoa mieleen. Joskus tunnilla piti mahdollisimman monen henkilön änkeytyä lattiaan rajatulle vissiin noin neliömetrin kokoiselle alueelle. (Jaa miksi? Ei hajuakaan.) Yksi kusipäisistä pojista koki asiakseen huomauttaa, että neliölle olisi mahtunut enemmän porukkaa, jos minä en olisi ollut mukana. Yritin olla niin kuin en olisi kuullutkaan, mitä hän sanoi, mutta pahalta se tuntui.

Sitten olin kerran yhden tytön luona synttäreillä, ja siellä oli myös yksi poika. Hän istui sängyllä lukemassa jotain lehteä, ja satuin vilkaisemaan häntä, mihin hän tiuskaisi: "Mitä siinä töllötät?!" Synttärisankari kysyi ihmeissään: "Kuka muka?" Poika vastasi: "No tuopahan läski!" Se oli niin nöyryyttävää, ja häpeänpuna kohosi kasvoilleni. Itse asiassa siitä pojasta näki, että läski-kommentti oli silkka lipsahdus, eikä hän ollut tarkoittanut sanoa sitä, mutta eipä se sinänsä tilannetta paljoa auttanut.

Mitään varsinaista jatkuvaa kiusaamista ja nimittelyä en ole onneksi joutunut kokemaan. Toisaalta ihmisten asenteista ja käyttäytymisestä on voinut usein lukea, ettei seurani ole toivottua, mutta se ei välttämättä liity pelkästään painoon, sillä en koskaan ole ollut mikään suosittu. Minulla on kuitenkin ollut aina joitakin kavereita, joten ehkä se on sitten estänyt pahimman syrjinnän ja kiusaamisen. Sen lisäksi yritin pitää mahdollisimman vähän melua itsestäni ja sulautua harmaaseen seinään, ettei kukaan edes saisi syytä käyttää painoani aseena minua vastaan. Enää en kuitenkaan suostu olemaan näkymätön.

30 päivää -haaste on jäänyt viime aikoina vähän hunningolle, joten jatketaan sen parissa.

Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?

Liikuntatottumukseni ovat itse asiassa tulleet tässä blogissa varmaan aika hyvin ilmi. Juoksen tätä nykyä kolmena päivänä viikossa keskimäärin 6-15 kilometrin lenkkejä riippuen vähän fiiliksestä ja päivän kunnosta. Pyrin juoksemaan viikoittain 25-30 kilometriä, sillä tuo määrä vaikuttaa sopivan minulle: juoksuvire pysyy yllä ja polvet pysyvät kunnossa. Juoksun lisäksi käyn välillä kävelemässä joko sauvojen kanssa tai ilman. Perjantaisin käyn ratsastamassa, ja sen yhteydessä sulien teiden aikaan tulee pyöräiltyä tallimatkoja yhteensä kymmenen kilometriä. Kohta onkin taas aika siirtyä apostolin kyytiin ja taittaa nuo matkat jalan. Tänä syksynä olen lauantaiaamuisin käynyt itsepuolustuskurssilla, jossa harjoitellaan erilaisia lyöntejä, potkuja ja muita tekniikoita sekä yleisesti ottaen parannetaan yleiskuntoa. Puolentoista tunnin session jälkeen olenkin yleensä yltä päältä hiessä eli tehokasta on. Olen tämän vuoden aikana yrittänyt myös opetella pitämään lihaskunnosta huolta, ja pyrin nykyään punnertamaan kolmesti viikossa punnerrusohjelman parissa. Uusi tuttavuus on tällä viikolla aloittamani vatsalihasliikeohjelma.

Pyrin pitämään vapaapäiviä liikunnasta 1-2 kertaa viikossa. Tosin viime aikoina on tullut tehtyä joka päivä vähän jotain lähinnä noiden punnerrus- ja vatsalihashaasteiden vuoksi.

On ollut kiva huomata, miten liikunnasta on tullut elämäntapa, eikä sohvaperunan osa houkuttele enää käytännössä lainkaan. Ruoka kyllä maistuu edelleen, ja ilman liikuntaa painon kanssa kamppailu olisikin mennyt plörinäksi jo aikoja sitten.

Ihanaa, paino oli tänään 77,7 kilogrammaa eli viime viikosta humahdettiin alaspäin 800 grammaa. Turvotustahan nuo varmaankin pitkälti olivat, mutta silti ja ennen kaikkea ehkä juuri siksi on hyvä mieli. Opettelin viikon aikana taas hengittämään syvään ja rauhoittumaan. Olen saanut nukutuksi aika hyvin, ja ajoittaisia syöksylaskuja lukuun ottamatta olen voinut henkisestikin paremmin. Kroppakin tuntuu taas omemmalta.

Äsken tein punnerrus- ja vatsalihashaasteita eteenpäin. Pitäisi muuten varmaan hommata joku jumppamatto noita vatsalihasliikkeitä varten, kun ei tuo tavallinen räsymatto kauheasti pehmusta. Punnerruksissa olen käyttänyt polvien alla tuollaista puutarhaihmisille alun perin tarkoitettua vaahtomuovista pehmustetta, ja se onkin ollut todella toimiva ratkaisu. Ai niin! Ja tiedättekö muuten mitä. Nyt kun olen tehnyt kuukauden verran punnerruksia hieman raskaammalla tekniikalla, niin touhu on alkanut purra alleihin! Jumankvita. Olen laihtumisen jälkeen(kin) hävennyt käsivarsiani, sillä ne ovat oikeastaan kehoni ainut paikka, jossa laihtuminen näkyy rumasti: allit roikkuvat ja minulla on kainaloista käsivarsia pitkin kiirivät tosi pahan näköiset venymäarvet, joiden uurteet tuntee sormilla tunnustellessa. En tiedä, lähtevätkö nuo arvet tuosta mihinkään ja palautuuko iho koskaan täysin, mutta tavoitteeni onkin täyttää löllö osuus lihaksilla. Sitten voin vaikka sanoa, että arvet tulivat treenistä! Haa.

Punnertajan on helppo pullistella!

Alakulosta ja painomasistelusta huolimatta viime viikko meni liikuntojen osalta ihan kivasti:

Mukaan mahtui mm. juoksua kolmena päivänä (ti 6 km, to 10 km ja su 7 km), punnerrusohjelman kolmas viikko, sauvakävelyä, tunti ratsastusta, 15,5 km pyöräilyä ja itsepuolustuskurssia. Hauska muuten huomata, että mitä pidemmälle tuota kurssia on menty (viimeksi oli siis kuudes kerta kymmenestä), sitä fyysisemmäksi homma menee. Aluksi kaikki olivat vähän arkoja ja ei oikein tiedetty miten päin olla. Sen sijaan lauantaina sain jo oikeasti nenän turvoksiin ja nenänvarren mustaksi, kun parini päätti näyttää, mistä kana  pissii. Kyllä meistä vielä kunnon taistelusissejä tulee, joten raiskarit vaviskoon!

Tänään aloitin vatsalihasliikeohjelman ja ensimmäinen harjoitus meni ihan hyvin. Pyykkilautavatsa, here I come! Joo, lol. Lisäksi aloitin punnerrusten kolmannen viikon uudestaan, kun pelotti liikaa siirtyä nelosviikolle. Hitaasti hyvä tulee. Äsken tulin rauhalliselta kävelylenkiltä. Kävin nimittäin eilen mäkijuoksemassa, ja lenkin aikana oli sellainen olo, että voisi olla palauttavan liikunnan vuoro. Joskus tekee tosi hyvää ihan vain käppäillä hissuksiin - sekä kroppa että mieli nauttii.

Mitäs muuta. Olen saanut nukuttua kunnolla, mikä on ihanaa. Suolisolmutkin alkavat hellittää, ja joku oli yön aikana käynyt päästämässä vyötäröäni ympäröineestä pelastusrenkaasta ilmat pihalle. On siis parempi olo kuin viime viikolla, mutta miten se näkyy vaa'assa, se selviää keskiviikkona.

Olen jonkin aikaa miettinyt, että pitäisikö uskollisen ja ihanan punnerrusohjelman lisäksi ruveta taistelemaan myös vatsalihasohjelman kanssa. Hemmetti soikoon, jos olen jollain kierolla tavalla jäänyt koukkuun punnertamiseen, niin annetaan armoitetuille vatsalihaksillekin mahdollisuus. Kaiken lisäksi selkäongelmaisena minun olisi muutenkin hyvä vahvistaa keskivartaloa, ja olisihan siitä juoksussakin hyötyä.

Eli tässä sitä taas ollaan. Uusi haaste vastaanotettu ja menoksi.

Tein äsken alkutestin ja sain tehtyä 28 vatsalihasliikettä. Lähden siis seuraamaan oikenpuoleista saraketta. Toivottavasti tästä ei tule ihan niin tuskallista kuin punnertamisesta...

Tänään on ollut vähän parempi päivä ja osittain luultavasti sen takia, että kävin tuhlaamassa rahaa! Materialistia on niin helppo miellyttää. Kävin poimimassa köyhän urheilijan paratiisista eli Lidlistä sylillisen juoksuvaatteita. Nyt on uudet vuorilliset juoksuhousut (no juu, ostin ihan juuri Ellokselta yhdet eiku kahdet pökät, mutta ei kai juoksuhousuja ikinä voi olla liikaa?), juoksupanta, juoksupipo, juoksukäsineet, juoksukalsarit ja kolme paria juoksusukkia. Ah! Lisäksi miesystävä kävi ostamassa puolestani toisesta Lidlistä vielä yhdet hanskat sekä soft shell -takin, kun haluamani takin väriä ja kokoa ei ollut tuossa putiikissa, jossa aamulla kävin. Ei noita takkejakaan ollut kuin kaksi ennestään naulakossa, mutta kun toinen niistä on tallikäytössä ja kyllähän ihminen muuhun liikuntaan ainakin sen kaksi takkia tarvitsee. Pukee vaikka päällekkäin jos ei muuten. Kaiken kaman yhteishinnaksi tuli jotain 70 euroa, parasta.

(Ja se takki on oikeasti todella kaunis! Sellainen valkoinen tehosteväreillä.)

Lisäksi olen kuunnellut Lady Gagaa liian kovalla, koska tuosta Lady Gagan uudesta levystä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli.

Olen edennyt 100 punnerruksen uusintaottelussa viikolle kolme, ja nyt alkaa taas tuntua harvinaisen pahalta. Tekniikan muuttaminen raskaammaksi on kyllä sinänsä tuottanut tulosta, sillä yläkroppa voimistuu koko ajan. Eilen testasin, joko punnertaminen ilman polvien tukea alkaisi onnistua, ja sain tehtyä yhden punnerruksen huomattavasti paremmalla tekniikalla aiempaan verrattuna. Toistaiseksi aion kuitenkin jatkaa vielä polvien varassa ainakin tämän sadan punnerruksen ohjelman loppuun. Luultavasti tästä edespäin teen taas kunkin viikon kahdesti, sillä tämän päivän harjoitus tuntui tosiaan sen verran ärjyltä, ettei mahdollista.

Punnerrusten lisäksi tänään suunnittelin vielä käyväni kymmenen kilometrin lenkillä ja sen jälkeen saunassa.

Olo on nyt jokseenkin hukassa. Onnistuin saamaan vaakaan toisen plussaviikon peräkkäin, sillä paino oli tänään 78,5 kg. Pitkän normaalipainossa rimpuilun jälkeen olen nyt ihan oikeasti taas lievän lihavuuden puolella (no itse asiassa olin jo viime viikolla). Voi perse.

Viime aikoina on ollut mieli muutenkin maassa. Melankolinen fiilis, jota vastaan olen yrittänyt taistella liikunnalla. On väsyttänyt ihan hirveästi, ja monena "aamuna" olen päässyt ylös sängystä vasta kahden aikoihin iltapäivällä. Tuntuu, etten saa levätyksi kunnolla ja kroppa on ihan solmussa. 

Kaiken kruunaa nouseva paino. Jokunen viikko sitten näytti vielä hyvältä, kun päätin ryhdistäytyä herkuttelukauden jälkeen ja pudotin esimerkillisesti painon 78 kilosta 77,4 kiloon. Sitten jotakin tapahtui ja yhtäkkiä paino olikin 78,2 ja nyt 78,5 kiloa.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä teen väärin. Siis kyllä, olen syönyt jätskiä ja suklaata ja pullaa, mutta määrät ovat olleet sellaisia, joilla en ole ennenkään lihonut. Viime viikollakin harrastin liikuntaa yhdeksän tuntia, joten jo sen yksistään olisi pitänyt polttaa herkkukalorit ja vähän enemmänkin. Kun kelaan aikaa vuoden taaksepäin, nykyisen kaltaisilla ruokailuilla ja liikunnoilla laihduin helposti. Nyt tuntuu kuin seisoisin Grand Canyonin pohjalla ja tuijottaisin edessäni kohoavaa kiviseinää. Miten ikinä tulen selviämään siitä, kun kaikki mikä tähän saakka on toiminut, näyttää yhtäkkiä olevan yhtä tyhjän kanssa.

Viime vuonna taistelin 87 kilon seinän kanssa. Se oli pientä tähän 78 kilon isoveljeen verrattuna. Luulisi, että seitsemän kuukauden jumituksen jälkeen pääsisin vihdoinkin eteenpäin, mutta päinvastoin. Välillä onnistuin pääsemään jopa 76,5 kiloon, mutta jostain syystä 78 kilon paino vetää kehoani puoleensa magneetin lailla.

Tämä numeroiden pyörittely tekee hulluksi! Tuntuu kuin ihoni olisi kauttaaltaan tatuoitu täyteen vaa'an lukemia, jotka huutavat epäonnistumista. Minne unohtui terve järki? Miksi näin kamala fiilis kahden kilon takia? Taustalla luultavasti piilee jotain isompaa, ja se on pelko, että entä jos en yksinkertaisesti enää pysty hallitsemaan tilannetta.

Toivon, ettei mieleni ole ohjaamassa minua samaan ahdistuneisuuteen kuin aikoinaan opiskeluvuosina. Keskityin silloin kouluun ja rutiineihin, jotta sain pidettyä itseni liikkeessä. Konkreettinen tekeminen helpotti pitämään möröt poissa.

Kun painon kanssa on ollut hankalaa, olen aina hokenut itselleni, että jos vain jatkan juoksemista, tulen onnistumaan. Aion pitää liikunnasta edelleen kiinni, mutta tähtien sijasta tuntuu kuin olisin juoksemassa kohti jotain tuntematonta ja pelottavaa, sillä jokin varoittaa minua, ettei kyse ole enää pelkästään vaikeista laihdutusajoista.

Viikko on mennyt ruokailujen suhteen ihan ok, vaikkakin herkkujen kanssa olisin voinut olla vähän tiukempi. Keskiviikko-Ainon lisäksi eilisellä Ikea-reissulla maistui suklaa ja tänään olen mussuttanut miesystävän ostamaa pullaa. Periaatteessa on suht helppoa olla ostamatta herkkuja, mutta kun joku toinen kuskaa niitä kotiin, niin en minä vain pysty olemaan syömättä. Ja tämä tietysti kuulosti siltä, että syytän miestä (no, ehkä vähän syytänkin, hah), mutta itsehän minä olen se, joka ne herkut kitusiinsa upottaa. Harmittaa vain sinänsä, koska joku pulla nyt on sellaista, jota en itse edes ostaisi ja sitten sitä kuitenkin päätyy suuhun.

Liikuntarintamalla sen sijaan menee ihan huipusti. Olen tosi iloinen uusista juoksulenkkareistani ja siitä, että polveni on pysynyt ehdassa kunnossa, vaikka viimeisten kolmen viikon ajan olen juossut noin kolmeakymmentä kilometriä viikossa. Tämän viikon liikunnat näyttävät tältä:

Olen päättänyt ruveta juoksemaan vakiolenkkinä 10 kilsan reittiä. Lisäsin siis aiempaan 8,4 kilsan vakioreittiini 1,6 kilsan kiekon, ja pidennettyä reittiä on nyt tullut juostua pari kertaa, kivaa!

Tänään oli ihan mieletön juoksufiilis. Tuntui kuin siivet olisivat kasvaneet jalkoihin, ja jokainen solu minussa kannusti: "Juokse, nainen, juokse!" Oli aivan huikeaa. Teki mieli nostaa kädet ilmaan ja hihkua ilosta. Usein juoksulenkit ovat sellaista rutiininomaista tasaista junnaamista, mutta aina silloin tällöin sekaan mahtuu tällaisia helmiä, jolloin vain taivas on rajana. Ne ovat hetkiä, jolloin tajuaa tulleensa niin järjettömän pitkälle. Kymmenen kilometrin juoksulenkki tuosta vain ilman sen kummempia valmistautumisia ja josta palautuminen ei ole sen kummempi juttu kuin jos olisi käynyt kävelemässä.

Pakko muuten jakaa pari loistavaa lenkkibiisiä, joista olen viime aikoina tykännyt tosi paljon ja joista saa juostessa lisäpuhtia:

Lady Gagan Marry the Night on vain ihan mieletön varsinkin nyt kun on syksy ja hämärä alkaa laskeutua. Viime ja tämän syksyn perusteella voin sanoa, että syksy on minulle parasta aikaa juosta. Kesä menee jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa, mutta syksyllä tuntuu kuin pystyisin jälleen hengittämään ja fiilis lenkeillä on ihan eri.

Toinen vauhtibiisi on The Killersin When You Were Young. Videolla itse kappale tosin alkaa vasta puolentoista minuutin kohdalla, mutta tämän biisin kitarasoolo on ihan huippu. Sen aikana tekee aina mieli lisätä vauhtia ja loikata ilmaan.

Muita lenkkien kestosuosikkeja ovat esimerkiksi Arcade Firen No Cars Go, Charlotte Martinin The Dance, Brooke Fraserin Something in the Water ja Anna Abreun Hysteria. Sinänsä minulle ei ole tärkeää, onko lenkille valitsemani musiikki rytmikästä ja sellaista, johon on helppo sovittaa askelensa. Tykkään sen sijaan kuunnella biisejä, jotka herättävät minussa tunteita ja helpottavat niin sanottuun juoksukuplaan pääsemistä eli siihen flow-fiilikseen, kun olen vain minä ja kehoni ja se hetki.

Ihania juoksulenkkejä tai hetkiä minkä tahansa liikunnan parissa teille kaikille!

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?

Painon pudottamiseni on kai tullut vähän sivumennen ilmi, kun aikoinaan tuli puheeksi, että olen alkanut harrastaa juoksua. En kuitenkaan koskaan ole ilmoittanut perheelleni, että aionpa muuten pudottaa sen ja sen verran kiloja. Parempi pysyä asiasta hiljaa, jos vaikka kilot eivät suostuisikaan karisemaan, heh.

Isä on ollut tosi kannustava liikuntainnostukseni suhteen ja kyselee myös aina silloin tällöin, onko painoakin pudonnut. Hän muuten antoi minulle viime jouluna rahat, jotta sain ostettua sukset! Äidin suhtautumisesta en oikein tiedä. Tuntuu, ettei hänellä ole asiaan mitään sanottavaa. Se saattaa johtua, että hänellä itsellään on reilusti ylipainoa. Hän kyllä jokunen vuosi sitten laihdutti menestyksekkäästi lyhyessä ajassa painoa pois, mutta ne kilot tulivat  ilmeisesti yhtä lyhyessä ajassa ja korkojen kera takaisin. Hän on aikoinaan rampannut Painonvartijoissakin. Joskus hän paljasti nuorempana laihduttaneensa/pitäneensä painon paikoillaan siten, että söi välillä paljon ja sitten oli kokonaan syömättä ja kävi lenkillä niin että oli taju mennä. Samassa yhteydessä hän sanoi, että onneksi minä ja siskoni olemme tehneet asiat vähän järkevämmin. Siskonikin on ollut ylipainoinen, mutta hän onnistui lukioaikoina pudottamaan liikakilonsa ja on siitä lähtien pysynyt hoikkana vaikka on synnyttänyt kaksi lasta.

Mutta juu. Äiti varmaan toivoisi pystyvänsä itsekin laihtumaan, eikä osaa ehkä sen takia iloita täysin puolestani, minkä omalla tavallaan ymmärrän. Puhuimme noin viikko sitten puhelimessa, ja hän sanoi, ettei oikein viitsisi edes laihduttaa, kun ne kilot tulevat kuitenkin takaisin korkojen kanssa. Siitä tuli minulle aika surullinen olo. Miten laihdutus voisi koskaan edes onnistua, jos jo valmiiksi on sellainen olo, että vaikka onnistuisikin laihtumaan, niin ei siitä pitkällä tähtäimellä ole mitään hyötyä. Hän myös kertoi, että hänellä on polvissaan alkava nivelrikko. Äidillä ei oikeasti ole varmaan koskaan ollut mitään remppaa kropassa (ei verenpaine-, kolesteroli-, selkä- tai mitään muitakaan ongelmia), joten uutinen tuntui aika hurjalta. Se oli kuitenkin itselleni tärkeä muistutus siitä, että minun on oikeasti pidettävä kehostani huolta enkä saa päästää itseäni lihomaan.

Jei, olen nyt onnellinen kaksien pitkien juoksutrikoiden omistaja! Enää ei tarvitse kipitellä syksyn viimoissa caprimallisiin pöksyihin sonnustautuneena. Tilasin nuo pitkät mallit Ellokselta (luultavasti jonain yön pimeänä tuntina, jolloin kynnykseni tehdä postimyyntiostoksia on erittäin matala), ja sain paketin eilen. Toiset housuista ovat ihan peruskamaa, mutta toiset on tarkoitettu talvijuoksuun. Niissä on vuori ja ne ovat tuulen- ja vedenpitävät ja sain niihin vielä 40 prosentin alennuksenkin. Aika jees! Kyllä nyt kelpaa.

Odotan jotenkin tosi paljon talvea. Muistan viime talven pakkaslenkit, kun tiet olivat mukavan nihkeät ja pitävät pakkasesta ja puut kuurassa. Kotiin päästyäni pipo ja kaulaliina olivat huurussa, posket punaiset ja mieli raikas. Odotan myös, että pääsen taas hiihtämään. Ostin viime talvena sukset, mutta hiihtokauteni jäi vähän tyngäksi, kun tammikuussa urheilin polveni sen verran kipeäksi, että kolmeen viikkoon en uskaltanut ottaa esimerkiksi ainuttakaan juoksuaskelta. Jos sitä tulevana talvena osaisi rajoittaa vähän enemmän.

Kyllä taas koetellaan: paino oli tänään 78,2 kilogrammaa eli lisäystä viime viikosta kokonaiset 800 grammaa. Voi jee. Kaikkein jännintä on, että olo ei tunnu "lihoneelta" eikä kropassa ole turvotustakaan. Söin kyllä enemmän kuin edeltävällä viikolla, mutta en ole vetänyt mitään övereitä, ja olen liikkunut joka tapauksessa reippaasti. Mystistä on. Mietin sitten, että voisiko lisäys johtua niinkin arkisesta ja ihanasta asiasta kuin suoliston toiminta, joka on viime aikoina ollut normaalia hitaamman tuntuinen. Huoh. No, näillä mennään.

Vitsit, että viime aikoina on tuntunut hyvältä taas juosta. Tuntuu, että olen päässyt hyvään juoksurytmiin ja ainakin tällä hetkellä kolme juoksulenkkiä viikossa vaikuttaa passelilta määrältä. Harrastamani muut lajit takaavat sen, että kroppa ehtii palautua ja polvet pysyvät kunnossa. Menneellä viikolla juoksukilometrejä kertyi tasan 30 (maanantaina 8,4 km, torstaina 15,6 km ja sunnuntaina 6,0 km.)

Muutoin viikkoon mahtui sauvakävelyä, ratsastusta, pyöräilyä, itsepuolustusta ja 100 punnerruksen ensimmäisen viikon tehtävät. Seuraan oikeanpuoleista saraketta.

---

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

On todennäköistä, että aiemmin kärsin jonkinasteinen BED:sta, sillä suklaalevyjen, keksipakettien ja jäätelötonkkien mussuttaminen kerralla ei todellakaan tuottanut mitään vaikeuksia (eikä tuota vieläkään, jos totta puhutaan). Söin ahdistukseen ja sisäiseen tyhjyyteen, ja sama jatkui päivästä toiseen. Tapoihini kuului myös yksin mässääminen, koska silloin ei tarvinnut hävetä niitä määriä, joita söin kerralla.

Juuri tuosta päivittäisestä suklaan, keksien ja jätskin mättämisestä on ollut kaikkein vaikeinta päästä eroon. Henkinen irtiotto rakkaista tyhjän olon lievittäjistä on ollut raskasta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että minun tuli selvittää syy siihen, miksi minusta tuntui pahalta ja tyhjältä. Kun pääsin ahdistukseni lähteille, pystyin ottamaan ensimmäiset askeleni kohti terveempää suhtautumista herkkuihin.

Minulla oli opiskeluaikoina vaikeita kausia, jolloin koin olevani suunnattoman yksinäinen ja hukassa itseni kanssa. Tunsin kadottaneeni sisimpäni. Välillä teki niin pahaa, että kärsin lievistä paniikkikohtauksista. Jouduin nukkumaan televisio päällä, koska pelkäsin olla yksin pimeässä ja hiljaisessa asunnossa.

Herkut olivat ystäviäni, joihin saatoin luottaa ja joiden pariin pystyin aina palaamaan. Ne symboloivat minulle turvaa ja pysyvyyttä.

Jossain vaiheessa sain taas otteen arjesta ja löysin itseni uudestaan. Aika oli parantanut haavoja ja kullannut vastoinkäymisten muistoja. Olin taas tasapainoisempi ja oma itseni. Sain voimaa aloittaa juoksukoulun ja taisteluni herkkuja vastaan. Aluksi illat olivat vaikeita, sillä olin niin järjettömän tottunut siihen, että pääsin joka ilta herkkujen pariin.  Kompuroin ja kärsin (henkisesti) herkkujen puutteesta. Huomasin, että itseni kiireisenä pitäminen auttoi minut kriittisimpien tuntien yli: lenkkeilyyn, suihkussa käymiseen ja ruoan laittoon ja syömiseen meni  kivasti aikaa ja toisaalta olin liian mukavuudenhaluinen lähteäkseni  hiukset märkänä kauppaan ostamaan herkkuja. Vähitellen taistelu helpottui vaikka se ei koskaan tulekaan olemaan täysin ohi.

Tykkään edelleen syödä ihan naurettavia määriä herkkuja kerralla, mutta koen, että hallitsen syömiseni nykyään todella paljon paremmin kuin ennen. Minulla on tapana päättää etukäteen, milloin syön Aino-tonkkani, ja se on toiminut. Tieto siitä, että tulen saamaan jäätelöä jonain tiettynä hetkenä, pitää minut rauhallisena ja hillitsee päivittäistä herkkuhimoa. Olen päässyt käytännössä kokonaan eroon spontaaneista "nytpä lähden ostamaan kauppaan karkkia eikä minua estä mikään eikä kukaan" -hetkistä. Totaaliseen herkuttomuuteen en kuitenkaan edes pyri, sillä se ei kohdallani toimi.

Enää en kärsi kroonisesta ahdistuksesta ja tuskastuneisuudesta. Olen oppinut kanavoimaan paskat fiilikset jonkun muun kuin syömisen kautta, vaikka välillä siihen sorrunkin. Olen nykyään paljon tasapainoisempi ja vahvempi ihminen kuin ennen, ja se on juoksun ja painon pudottamisen ansiota. Satunnainen herkuttelu on ok ja siitä tulee parhaimmillaan aidosti hyvä mieli. Herkut ovat kuitenkin minulle mörkö, joka muuttuu herkästi ystävästä viholliseksi, jos en pysy tarkkana. Näin se on ollut ja näin se tulee aina olemaan. Onneksi minulla on nykyään käytössä aseita, joilla mörköä vastaan pystyy taistelemaan. Ja ennen kaikkea minulla on tahtoa käyttää niitä aseita.

Vaaka tarjoili iloisia uutisia: paino on nyt 77,4 kg eli pudotusta viime viikosta tuli 600 grammaa. Jei! Kummasti se herkkujen siivoaminen päivittäisestä ruokavaliosta näköjään tehoaa. Nyt on hyvä fiilis, ja tästä on kiva suunnata eteenpäin.

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Kun muistelen elämääni reilut pari vuotta taaksepäin, rupesin pudottamaan painoa ennen kaikkea ulkonäöllisistä syistä. Olin kesän 2009 aikana lihonut luultavasti viitisen kiloa (minulla ei tuolloin ollut vaa'assa paristoja enkä edes muista, milloin olisin edellisen kerran mitannut painoani, sillä välttelin tehokkaasti totuutta), ja alkusyksystä olo alkoi olla sellainen, että ei tämä voi näin jatkua.  Olin aloittanut kesän kynnyksellä seurustelemaan nykyisen miesystäväni kanssa, ja vaikka hän ei tarkoituksella sanonut mitään inhottavaa painostani tai vastaavaa, niin oma ulkonäkö itketti ja tunsin oloni huonoksi. Olen ennenkin täällä kirjoittanut, miten 177 senttimetrin pituus yhdistettynä ylipainoon voi koetella naiseutta aika pirunmoisella tavalla, ja luultavasti se fiilis kulminoitui kesän päätteeksi siihen, että päätin kokeilla Porin juoksukoulua ja toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni siitä, että vielä jonain päivänä olisin sen verran hyvässä kunnossa, että jaksaisin juosta esimerkiksi viisi kilometriä.

Taustalla oli toki myös terveydellisiä seikkoja. Olin saanut keväällä kuulla, että kolesterolini oli 5,8 ja verenpaineeni oli jo pitkään ollut 130/85 luokkaa. Tiesin, että jos jatkaisin entistä menoa, minulla olisi verenpainelääkitys ennen kolmekymmenvuotissyntymäpäivääni. Luvut ovat kuitenkin lukuja, ja niitä on vaikea tarkastella konkreettisesti, joten rehellinen vastaus on, että suurimmaksi osaksi rupesin pudottamaan painoa, koska halusin näyttää paremmalta. Pakko muuten sanoa, että en luultavasti alussa uskonut tosissani pystyväni  tähän. En ollut koskaan ollut normaalipainoinen, ja aikuisiällä olin alimmillani tainnut päästä 85 kilon painoon, mistä taas hitaasti mutta varmasti söin itseni takaisin yli 90 kiloon. Jostain syystä kuitenkin päätin vielä kerran yrittää.

Jossain vaiheessa laihdutusta havahduin siihen, mitä juokseminen ja painon putoaminen saivat aikaan yleisessä fiiliksessäni. Yhtäkkiä minulla olikin syytä olla ylpeä itsestäni ja mikä tärkeintä: opin olemaan ylpeä itsestäni. Epätoivoisena ja epäuskoisena aloitettu laihdutus kohti hoikempaa olotilaa oli muuttunut matkaksi sisimpääni. Muistaakseni olin 87-kiloinen, kun ensimmäisen kerran katsoin peiliin ja hymyilin itselleni. Tiesin, etten ollut täydellinen, mutta ei minun tarvinnutkaan olla ja se oli ihan ok. Olin muuttanut elämäni ja voiko kukaan oikeasti vaatia keneltäkään sen enempää? Tiesin, että olin matkalla ja että niin kauan kuin jatkaisin juoksemista, en voisi epäonnistua. Laihduttaminen pelkän laihduttamisen vuoksi jotenkin muuttui. Rupesin pikemminkin pyrkimään kokonaisvaltaiseen hyvään oloon, jonka yksi osa-alue painon pudottaminen oli. Enää ei ollut kaikkein tärkeintä, että vaaka näytti pienempiä lukemia, vaan aloin arvostaa voimaa ja fiilistä, jonka syksyinen juoksulenkki loskan seassa lenkkarit litimärkinä ja silmälasit huurussa minussa herätti. Tunsin vapautuvani kahleista, jotka olivat tukahduttaneet minua koko elämäni ajan.

Olen ollut normaalipainossa puolisen vuotta ja oloni on mainio. Tällä hetkellä yritän pudottaa painoani pelkästään siitä syystä, että jonain päivänä mahtuisin koon 42 housuihin. Se ei taida loppujen lopuksi olla riittävän hyvä syy, sillä painan melko lailla saman verran kuin puoli vuotta sitten, lol. Olen tosi tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen saavuttanut, ja ehkä siksi laihduttaminen on viime aikoina vähän tökkinyt. Jos voin hyvin sisäisesti, miksi edes yrittäisin muuttua ulkoisesti? Tämä on ehkä tärkein kysymys, jonka parissa olen viime aikoina aikaani viettänyt. Turhamaisuus minussa pyrkii kohti 71 kiloa, mutta minussa on niin paljon muutakin. Potentiaalia, voimaa, rohkeutta ja sisua. Ja mikään niistä ei toteutuakseen vaadi minua olemaan yhtään sen kevyempi kuin nyt olen.

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?

Laihduttajan yleisin pelko on luultavasti epäonnistuminen eli lihominen takaisin entisiin mittoihin, ja sitä minäkin pelkään. Pelkään, että elämässä tulee jokin tilanne, joka saa otteeni lipeämään, enkä jaksa ja/tai halua enää panostaa terveyteeni. Toisaalta olen huomannut, että esimerkiksi lipsuminen takaisin herkkujen pariin ei edellytä mitään murheita tai muutoksia elämässä, vaan välillä vain yksinkertaisesti huumaannun suklaasta ja kekseistä niin paljon, että ei paljon laihduttamiset mielessä pyöri. Olen kuitenkin suhteellisen luottavainen sen suhteen, etten tule päästämään itseäni lihomaan takaisin yli 90-kiloiseksi. Viimeisimmän herkuttelukauden aikana lihoin sen puolitoista kiloa, mutta sitten tuli stoppi, ja tajusin että eihän tätä hommaa voi näin jatkaa. Nyt olen taas menossa oikeaan suuntaan, ja se tuntuu hyvältä. Eikä kurssin muuttaminen edes kovin vaikeaa ollut.

Liikunnasta on tullut minulle rutiini ja se kompensoi paljon ajoittaista horjumistani herkkujen suhteen. Liikunnalla on sen verran iso rooli tällä hetkellä elämässäni, että luotan sen pitävän minut oikealla tiellä. Totta kai koko loppuelämäni tulee olemaan aikamoista tasapainottelua, sillä olen nähnyt, miten herkästi herkut ottavat minusta otteen, enkä suoraan sanoen usko, että tulen koskaan pääsemään eroon siitä piirteestä, että satun nyt vain olemaan aika perso esimerkiksi suklaalle. Pääasia, että pysyn itselleni rehellisenä ja tiedostan ongelmani.

---

Viime viikko meni liikuntojen suhteen kivasti:

Pyrin siis tästä eteenpäin juoksemaan 25-30 kilometriä viikossa, ja viime viikolla juostuja kilometrejä kertyikin 29,5 km (maanantaina 12,7 km, torstaina 8,4 km ja lauantaina niin ikään 8,4 km). Tuntuu todella hyvältä päästä taas juoksemaan kunnolla. Heinäkuusta lähtien juoksin polven takia vissiin jotain 15-20 kilometriä viikossa, ja jotenkin se ei vain ollut riittävä määrä. Kroppa ei pysynyt kunnolla juoksuvireessä eikä niissä silloin tällöin juostuissa lenkeissä ollut sellaista meininkiä ja rentoutta kuin yleensä.

Otin tänään käyttöön taannoin ostamani uudet juoksulenkkarit, sillä nostetut kilometrimäärät pistävät tietysti polven koetukselle. Pakko sanoa, että kyllä uudet kengät ovat aina uudet kengät. Tuntui kun kantapäiden alla olisi ollut jouset ja kipaisinkin 8,4 kilsan lenkin reippaasti hölkäten noin tuntiin. Toivotaan, että lisääntynyt juoksu potkaisisi omalta osaltaan kilojakin pellolle. Keskiviikon punnitus nimittäin jännittää. Mutta olipa tulos mikä tahansa, mennyt viikko on ollut todella onnistunut. En ole koko viikkoon syönyt yhtään herkkuja, mikä on varmaan kohdallani jonkin sortin ennätys!

Keskiviikkona treenailin punnerrustekniikkaa, ja tänään sitten tein 100 punnerruksen lähtötestin uudestaan. Tuloksena oli kaksikymmentä puhdasta punnerrusta ja sen mukaan aloitan ohjelman ensi viikolla.

Nyt on ollut pari päivää komeat kelit. Eilen oli ihanaa käydä Oskun kanssa maastossa. Mentiin paljon reipasta ravia ja otettiin yksi ylämäki vauhdikasta laukkaa. Olen vuokrannut Oskua nyt reilun vuoden, ja olen huomannut kehittyneeni tosi paljon. Olen rohkeampi ja jalustinhihnan pituus kasvaa koko ajan kun istunta paranee. On jotenkin tosi onnekas olo, kun minulla on mahdollisuus vuokrata Oskua. Se on niin mukava hevonen ja ylipäätänsä on ihan loistavaa päästä viikottain hevosten pariin.

Tänään käyn varmaan juoksemassa 8,4 kilsan vakiolenkkini rentoon tahtiin. Polvi on ok, ja selkäkipukin on hellittänyt suurimmaksi osaksi. Ilmeisesti kyse oli jostain tulehduksesta, sillä yksi Burana (600 mg) auttoi hyvin ja itse asiassa paremmin kuin olisin voinut edes uskoa.