Olen monesti pohtinut hidasta etenemistäni lenkkipolulla ja olipa ihanaa lukea juttu tamperelaisesta Matti Jääskeläisestä, jonka mottokin on "hölkkää hengästymättä hikeen". Jatkossakin siis hölkkäilen hiljalleen eteenpäin ja vauhtitreenit tulevat sitten kun ovat tullakseen. Vaikka onkin mukavaa laskea kilometrejä, että paljonko on tullut juostua, niin silti vieläkin juoksen ennemmin aikaa kuin matkaa.

Muissakin blogeissa puhututtanut juttu nopeasta painonpudotuksesta mietitytti minua pari minuuttia, kunnes suutuin Ilta-Sanomien uutisoinnille. Eikös 0,5-1 kilogramman viikkopudotusta ole kautta aikojen suositeltu ja pidetty maltillisena, niin miten ihmeessä siitä nyt on tullut jotenkin tavallista nopeampi tahti laihduttaa, jos ihminen laihduttaa viikossa 700 grammaa? Se on selvää, että minähän en noihin viikkolukemiin ole yltänyt tämän meneillään olevan taipaleeni aikana, mutta ärsyttää miten niin moni tulkitsee tuota juttua juurikin IS:n haluamalla tavalla. Noh, parasta vain keskittyä omaan projektiinsa, sillä kyllä tässä tätä savottaa onkin, heh.

Kävin äsken pitkästä aikaa ihan vain kävelylenkillä (noin 6,5 km). Maanantain ja keskiviikon jäljiltä reisilihakset ovat varsin voimattomat, ja halusin myös armahtaa polviani ja nilkkojani, jotka vihoittelivat aavistuksen verran siitä, että yhtäkkiä tuplasin juoksuosuudet.

Olen miettinyt tuota painon nousua, sillä tänäänkin vaaka näytti aamulla 90,3 kilogrammaa, eikä tämä enää syömisistä voi johtua. Koko viikon olen syönyt järkevästi ja ihme kyllä pysynyt Ainostakin erossa. Veikkaan, että lihakseni ovat keränneet nestettä juurikin noitten 8,6 kilometrin juoksurupeamien takia. Mutta saa nähdä. Toivon, ettei läski ole vain yhtäkkiä päättänyt ryöpsähtää takaisin kroppaani ja että tämä kaikki johtuu vain nesteistä.

Minulla on ikävä Ainoa jo nyt! Lisäksi iski hirmuinen suklaanhimo ja nyt tuntuu, etten osaa olla paikallani. Ei taida olla hirveän hyvä idea ruveta kieltämään itseltään yhtään mitään, sillä tämä on ensimmäinen kerta kolmeen kuukauteen kun pyörin infernaalisessa jäätelön- ja suklaankaipuussa. Voihan video.

Aamun läskipunnituksesta sisuuntuneena tein äsken vajaan kahden tunnin lenkin, johon sisältyi toissapäiväiseen tapaan 8,6 kilometrin verran hölkkäämistä. Fiilis ei ollut ihan niin hurmoksellinen kuin maanantaina vesisateessa juostessani, mutta matka joka tapauksessa taittui vaikkakin vauhtini on edelleen jotain ihan omaa luokkaansa hitaudessaan: saan kulumaan tuohon matkaan noin 1 h 20 min. Mutta en minä oikeastaan jaksa siitä välittää, että olen muita hitaampi, sillä en kilpaile ketään muuta kuin vanhaa minääni vastaan, jonka lempiulkoilumuoto on jäätelönhakureissu lähikauppaan.

Jäätelöstä puheen ollen. Tein ylevän päätöksen - jota taatusti tulen katumaan -, eli tapaan parhaan ystäväni Aino Ihana Maitosuklaan seuraavan kerran, kun painan alle 89 kiloa. On äärimmäisen kieroutunutta palkita itseään jollain, joka on saattanut minut tähän kuntoon, mutta homma on nyt vain niin, että kaiken maailman pähäköitä housuja ja kireitä toppeja (ja niihin mahtumista) enemmän minua motivoi laihduttamaan seuraava jäätelöannos!

Ah, välillä on niin hienoa omistaa tällainen pää.

Voi nenä, paino on nyt oikeasti lähtenyt nousuun, sillä vaaka ilmoitti tänään karuksi totuudeksi 89,8 kilogrammaa. Eli ylöspäin on tultu yhteensä 700 grammaa luvusta kahden viikon takaa. En tässä edes rupea etsimään syitä mistään helteen aiheuttamista turvotuksista, magneettinapojen liikkeistä tai äidistä, vaan nyt ne menneiden viikonloppujen syöpöttelyt alkavat sitten näkyä vaa'alla.

Hnnngh. Tänään on mietittävä uutta strategiaa. Tai mitä miettimistä siinä varsinaisesti on, että palaisin takaisin hyväksi havaittuun "kahdesti herkkuja viikossa" -juttuun. Toteutusta pitää hieman hioa. Sillä jokin siinä mättää, että vielä senkin jälkeen kun viikonloppu on jo muuten mennyt mussutellessa pullaa, jäätelöä ja kääretorttua, sunnuntaina puoli kymmeneltä illalla on marssittava Filmtowniin, josta tarttuu mukaan yli puolen kilon karkkiläjä, joka on kadonnut seuraavan päivän iltapäivään mennessä.

Akilleen kantapääni on alati haavoittuvainen. Se tässä on ainakin tullut jälleen kerran todistettua, ja mitä ilmeisimmin koko loppuelämäni tulee olemaan tämän herkutteluhimon kanssa taistelemista. Kaikki aseet minulla joka tapauksessa on olemassa onnistuakseni, pitäisi vain haluta tarpeeksi käyttää niitä.

Takaraivossani on jo pitkään kytenyt ajatus, että jonain päivänä vielä kierrän lenkkipolun kaksi kertaa yhteen menoon, jolloin matkaa kertyisi yhteensä 8,6 kilometriä. Tänään tunsin, miten kroppani toimi ja miten mieli halusi toteuttaa jälleen jotain mikä aiemmassa elämässäni oli vain epärealistinen haave. Mutta tänään päätin pystyväni siihen.

Oli mieletöntä juosta vesisateessa litimärissä vaatteissa pisaroiden ropistessa puiden lehtiä vasten. Oli suurenmoista hengittää sateen raikastamaa ja puhdistamaa ilmaa. Oli sanoinkuvaamatonta tuntea, miten kehoni kuljetti minua eteenpäin osoittamatta merkkiäkään halusta luovuttaa. Tunsin itseni voittajaksi jo siinä vaiheessa kun en pysähtynytkään ensimmäisen kierroksen jälkeen, vaan jatkoin matkaa juostakseni lenkkipolun uudestaan. Ja miltä minusta tuntuikaan toisen kierroksen lopussa, kun käsitin, mitä olin juuri tehnyt.

Märän hiekan rahistessa jalkojeni alla tunsin samaan aikaan itseni sekä mikroskooppisen pieneksi että valtavan suureksi: tunsin olevani vain pieni hiukkanen luonnon keskellä vaikkakin samaan aikaan vahva ja päättäväinen itseni, jolla on kaikki oikeus onnistua ja tavoitella korkeuksia. Tunsin, miten minua pidätelleet kahleet irrottivat otteensa ja olin viimeinkin vapaa. Vapaa tekemään mitä ikinä vain haluan, koska minä pystyn.

Paino on pysynyt suurin piirtein samana viime viikosta: 89,2 kg eli nousua huimat 100 grammaa. Olisin tietysti toivonut, että olisin päässyt alle 89 kilon, mutta toisaalta ei niillä viime viikon loppupuolen syömisillä ihmeitä tehdä, heh. Mutta riemastuttavaa on se, että olen totta tosiaankin saanut hilattua painon 90 kilon alle ja tilanne näyttää melko turvalliselta. Vaaka on näyttänyt yhdeksänkympin lukemia viimeksi puolitoista kuukautta sitten, joten malja sille!

Viikonloppu meni taas tuttuun tapaan hurjastellessa syömisten kanssa, voi taivas. Vatsaan sujahti iloisesti ja ihan kuin ohimennen suklaamuffini, suklaakeksejä, Geisha-suklaata, karkkia ja jäätelöä. Noh, keskiviikkona sitten taas jännitetään!

Kävin äsken juoksemassa ja vaikka kello oli yli yhdeksän illalla, lämpötila oli yli kahdenkymmenen ja siltä se kyllä tuntuikin. Luulin jo aiemmin saavuttaneeni kasvojen punaisuuden maksimitason, mutta olin väärässä. Hiki virtasi ja kuumuus sai loppumatkasta lihakset ihan hyytelöksi. Mutta niin se himputin lenkkipolku mäkineen jälleen kerran kukistui.

Käytin sortseja ensimmäisen kerran varmaan yli sataan vuoteen ja hämmennyin, kun lenkin aikana vilkaisin paljaisiin kinttuihini. Ero edelliseen kertaan, kun olen sortseja käyttänyt, oli huima. Reisistä on selvästikin lähtenyt aimo siivu läskiä ja sääret ovat niin ikään kaventuneet ja napakoituneet. Uuh, ooh. Olenhan minä aiemminkin havainnut jalkojeni kiinteytyneen, mutta sortsit jotenkin antoivat konkreettista vertailupintaa, kun muistelin, miltä jalkani ennen moisissa pöksyissä ovat näyttäneet.

Taukoa on näköjään pidellyt. Mutta onneksi vain kirjoittamisen suhteen, sillä (välillä kylläkin hieman töksähtelevä) läskiprojektini jatkuu. Olen käynyt säännöllisesti juoksemassa lenkkipolkua, ja viikonloppu meni taas totuttuun tapaan porsastellessa lettu- ja pannarikestien parissa. Pitäisi saada nuo viikonloput vähän paremmin hallintaan, mutta toisaalta vaaka näytti tänään 89,1 kilogramman lukemaa, eli alaspäin on tultu viime viikosta 300 grammaa ja painoindeksikin jatkaa hidasta pienenemistään ollen nyt 28,4.

Olen viime aikoina tarkastellut kroppaani peilistä vähän väliä, ja pakko sanoa, että olen löytänyt sisäisen narsistini. Olen kokenut täysin ennennäkemätöntä hämmästyksensekaista ihailua etenkin reisieni suhteen, sillä ne ovat kiinteytyneet ihan julmetusti sitten viime syksyn! Sisäreidet ovat vielä ihan löllöä, mutta takareidet ja perse ovat saaneet kyllä ihan uutta muotoa. Selluliitti on vähentynyt aivan valtavasti. Myös pohkeet vaikuttavat lihaksikkaammilta kuin ennen. Muun kropan osalta vyötärön ja lantion kaari on muuttunut kauniimmaksi ja selkeämmäksi, solisluut pilkistävät esiin, ja selkäläskit ovat pienentyneet. Myös kasvojen piirteet ovat selkeämmät kuin ennen.

Minulla on nyt painoa 7 kiloa vähemmän kuin viime syksynä, kun päätin tehdä jotain paisuvalle olemukselleni. Edistys on ollut hidasta, mutta ulkoista olemusta enemmän on muutosta tapahtunut sisälläni. Ja suurimmalta osin tämä on juoksun ansiota. Olen juoksemisen myötä kokenut niin valtavaa onnistumista, että omanarvontuntoni ja itseluottamukseni ovat nousseet huimasti. Juokseminen on minulle koko elämäni ollut aina sellainen saavuttamaton haave, jota olen halunnut tavoitella, mutta en kai koskaan ole oikein uskaltanut. Kunnes sitten viime syksynä Porin juoksukoulun avulla sain homman käyntiin, ja tässä olen nyt: paljon onnellisempana ja tyytyväisempänä itseeni. Olen vahvempi sekä henkisesti että fyysisesti. Olen onnistunut ja tiedän, että tulen onnistumaan jatkossakin.

Minusta tuntuu, että rakastan itseäni.

Uih, armollinen kroppani sitten päätti antaa vappumässäilyt anteeksi, sillä vaaka näytti samaa kuin viime keskiviikkonakin: 89,4 kiloa. Olen huojentunut. Ja samalla ärsyyntynyt itseeni, miten annan painon aiheuttaa minulle näin paljon stressiä.

Tänään olen yrittänyt houkutella järkeä takaisin päähäni, ja osittain olen onnistunutkin, sillä läskiahdistus on hieman hellittänyt. Olen syönyt pari päivää taas järkevästi ja toissapäivänä kävin juoksemassa 35 minuuttia, eilen kävelemässä ja tänään tein perinteisen 70 minuutin lenkin, johon sisältyy jo kuuluisaksi tulleen 4,3 kilometrin lenkkipolun ympäri hölkkääminen. En tiedä kuvittelenko, mutta tuntuu että ylämäet taittuvat aavistuksen verran helpommin kuin pari viikkoa sitten. Naama sen sijaan on juoksun jälkeen yhtä punainen kuin aina ennenkin.

Yritän nähdä tilanteeni pitemmällä aikavälillä ja olla turhaan ahdistumatta väliaikaisista painon heittelyistä. Mutta jotenkin se vain tuntuu niin paskamaiselta nähdä paino taas yli yhdeksänkymmenen vaikka se kuinka turvotuksesta johtuisikin.

Olen vellonut jokusen päivän vapunjälkeisessä itseinhossa.

Parin päivän aikana söin hurjan määrän herkkuja ja muuta ihanan rasvaista ja juustoista sapuskaa: 250 gramman vadelmapullapitkon, Geisha-suklaalevyn (kauppoihin oli ilmestynyt uusi maku, joka ei sitten kuitenkaan missään määrin vetänyt vertoja alkuperäiselle), kaksi irtojäätelöpalloa Ben & Jerry'siä, 15 (kyllä!) suklaamuffinia, pizzan ja juustopastaa suurperheellisen verran.

Tänään uskaltauduin nousemaan vaa'alle, jotta tietäisin suurinpiirtein missä mittaluokissa mystisesti turvonnut kehoni liikuu, ja lukema oli 700 grammaa enemmän viime keskiviikkoon nähden. Todennäköisesti se on nestettä ja poistuu kehosta omalla ajallaan, mutta olen silti todella ahdistunut. Lisäksi minusta on perjantaina otettu valokuva, jossa näytän valtavalta!

Huhtikuun ajan olin innoissani edistymisestäni ja koin jopa kutistuneeni hivenen, mikä teki minusta itsevarmemman. Mutta nyt tunnen taas oloni jättiläiseksi ja muistan taas erittäin tarkasti sen, miksi en pidä valokuvattavana olemisesta. Jo pelkästään pituuteni kiinnittää huomion, mutta kun sitten on vielä lisäksi ylipainoa korostamassa kokoani.

Välillä toivon niin kovasti olevani kymmenen senttiä lyhyempi. Tuntuu, että silloin minun olisi ylipainoineni edes hieman helpompi leikkiä näkymätöntä, eikä kukaan välttämättä huomaisi, miten ruma ja valtavan kokoinen ja ällöttävä minä olen.