Hoplaa, elossa ollaan! Olen tällä hetkellä kylpylöimässä miesystävän kanssa, ja olenkin kahden päivän aikana uinut tosi paljon - ainakin jos yleiseen uintiaktiivisuuteeni vertaa. Uiminen on jees puuhaa, mutta jotenkin ei vain tule koskaan käytyä uimahallissa. Välillä aina mietin, että olisi kiva käydä vaikka kerran viikossa uimassa. Niveletkin kiittäisivät.

Keskiviikon punnitus jäi taas väliin, mutta laihtumista tuskin ainakaan on tapahtunut. Edelleenkin laihdutus on jotenkin taka-alalla. On vain mukavaa olla turhia stressaamatta, syödä hyvin ja liikkua paljon. Pääasia että paino pysyy siinä 77 kilon kieppeillä. No, ensi keskiviikkona paljastuu, onko tullut nautittua ruoasta vähän liikaa.

Terkkuja Pohjois-Karjalasta! Saavuin tänne eilen sukuloimaan, ja jo nyt polla alkaa olla siinä kunnossa, että kotiin oisi kiva päästä... No, mukavahan perhettä on pitkästä aikaa nähdä, mutta välillä tuntuu, ettei ole oikein minkäänlaista omaa rauhaa varsinkin kun siskoni lapsineen on myös täällä.

Olenkin huomannut hakeutuneeni varsin hanakasti lenkille, sillä juostessa minulla on oma kuplani, oma maailmani. Eilen kävin kiertämässä 8,8 kilometrin lenkin, ja tänään oli vuorossa 10 kilometrin kiekko vähän rauhallisempaan tahtiin. Tällä viikolla on nyt tullut juostua aika kivasti, kun tiistaina kävin tosiaan sen pitkän 17,3 km lenkin. Yhteensä kilometrejä on siis kertynyt reilut 36, mikä tarkoittaa sitä, että nyt olisi varmaan aika antaa jalkojen levätä. Polvissa ei vielä tunnu pahalta, mutta ehkä joskus voisi lopettaa ennen kuin niissä alkaa tuntua. Huomisen ainakin voisin ottaa levon kannalta. Sunnuntaina on varmaan pakko käydä kipaisemassa vaikka sitten vähän lyhyempi lenkki. Kävely ei täällä oikein innosta, kun ei ole sauvoja mukana, ja jotenkin on kiva nyt juosta vähän eri maisemissa kuin mihin olen tottunut.

Tai no tottunut ja tottunut. Olen elänyt näissä maisemissa 19 ensimmäistä vuottani, mutta jotenkin kaikki näyttää erilaiselta. Ehkä se johtuu siitä, että olen nykyään eri ihminen ja teen asioita, joista ennen vain haaveilin. Haaveilin nimittäin joskus teininä juoksemisesta ja että olisin normaalipainoinen, mutta jotenkin en vain uskaltanut ja osannut lähteä tavoittelemaan haluamaani. Nyt kuitenkin olen tässä, samoissa maisemissa, ja elän juuri sitä elämää, mistä joskus unelmoin. Se on aika hienoa.

Huh huh, selvisin tänään hengissä kotiin viikonlopun miitistä. Lämmintä piisasi ja kotimatka menikin mukavasti hieltä ja hyttyskarkotteilta löyhkäten. Tuli saunottua, uitua, syötyä ja juotua, ja oli ihan kivaa. Pari ihmistä kommentoi laihtumistani, ja sen sijaan että olisin vaivautunut aiheesta, röyhistelin rintaani ja vastasin, että joo, olenhan minä laihtunut ja aion muuten juosta puolimaratonin syyskuussa. Ihan mahtava fiilis! Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut lihavuuteni vanki, mutta tänä viikonloppuna oikeastaan ensimmäisen kerran tunsin olevani minä enkä lihava nainen, jonka käyttäytymistä ohjailee se, miten kuvittelen ihmisten näkevän minut vain ja ainoastaan lihavana.

Minulla on viime aikoina ollut päänsisäisiä ongelmia sen suhteen, kun paino ei tunnu tippuvan vaan pikemminkin nousevan. Viikonloppuna tajusin jälleen kerran, miten järjettömän paljon olen saavuttanut, eikä minun missään tapauksessa pidä mollata itseäni ja olla pettynyt itseeni.

---

Liikuntaviikko oli helteinen, joten jätin juoksemisen oikeastaan kokonaan pois. Paitsi että tänä iltana sain kymmenen aikaan jonkun ihmeellisen energiapuuskan. Ilta oli viilennyt siedettäviin lukemiin, ja kroppa yksinkertaisesti huusi juoksemaan. Ja mitä kroppa tahtoo, niin sitä se myös saa.

Viikon liikunnat näyttävät tältä:


HeiaHeian koosteessa eivät näy kaikki treenien yksityiskohdat, joten listaan ne vielä erikseen.

Maanantai:
Aloitin 100 punnerrusta -haasteen ja tein 14 punnerrusta ilman polvien tukea ensimmäisen päivän mukaisesti.

Tiistai:
Päätin jatkaa punnerrushaastetta kevennetyin punnerruksin, koska tuntui, etten saa tehtyä liikkeitä tarpeeksi puhtaasti ilman polvien tukea. Noudatan ohjelman keskimmäistä saraketta, ja yhteensä punnersin 35 kertaa. Lisäksi kävin sauvakävelemässä 7 kilometriä.

Keskiviikko:
Käppäiltiin iltasella miesystävän kanssa parissa puistossa/urheilukentällä ja pelattiin mölkkyä. Käytännössä vapaapäivä.

Torstai:
Punnerrushaasteen ensimmäisen viikon toinen päivä, jolloin tein yhteensä 39 punnerrusta. Lisäksi sauvakävelyä 7 kilometriä.

Perjantai:
Kävin aamulla tallilla ennen miittiin lähtöä. Käytiin Oskun kanssa rauhallisella maastolenkillä, kun ei oikein innostanut ajatus helteen ja pölyävän kentän yhdistelmästä.

Lauantai:
Itse asiassa lauantaina tuli kai käveltyä jotain viisi kilometriä, kun käytiin osan porukan kanssa uimassa, mutta se oli sellaista löntystelyä lonkerotölkki kourassa, että ei kai sitä treeniksi oikein voi lukea, heh.

Sunnuntai:
Kotiin päästyäni ja hetken aikaa toivuttuani koin olevani tarpeeksi hyvissä ruumiin voimissa ja tein ensimmäisen viikon kolmannen päivän punnerrukset, joita kertyi 47 kappaletta. Lisäksi innostuin tosiaan käymään 6 kilometrin juoksulenkin aikaan 42:17 sekä kilometrin verran alku- ja loppukävelyä.

Oli ihan hyvä viikko ottaen huomioon epäihmilliset sääolosuhteet. Ja jos noilla punnertamisilla ja sauvakävelyillä ei ala kohta allihenkarit vahvistua niin ei sitten millään.

Joulu alkaa olla takanapäin, mistä olen aika helpottunut. Viime aikoina on tullut syötyä ihan hulluna, ja vaikka onkin kaihoisaa ja tuskallista luopua jokapäiväisistä suklaakarkeloista, niin suurimmaksi osin olen onnellinen, kun pääsen taas liikunta- ja syömisrutiineihin kiinni.

On helpottavaa huomata itsestä, että kaipaan kevyempää ruokavaliota ja säännöllistä liikuntaa. Tuntuu kuin ne olisivat normaalia elämääni suklaan syömisen ja löhöilyn sijasta. Tämä on todella merkittävä havainto ja merkki siitä, että elämäntapani ovat muuttumassa. Paluuta entiseen ei ole, sen olen itselleni vannonut.

Joulusta huolimatta olen kuitenkin liikkunut ihan kivasti. Menneelle viikolle mahtui neljä juoksulenkkiäkin.

Tänään (tai teknisesti ottaen eilen) tuli todettua, miten pitävän pohjan katoaminen jalkojen alta vaikuttaa melkoisesti juoksunopeuteen. Kiersin normaalin 8,4 kilometrin lenkin, mutta siinä missä siihen lauantaina kului 1 tunti ja 3 minuuttia, tänään reitti vaati lähes puolitoista tuntia. Taivaalta satoi koko päivän lunta ja suurimman osan lenkistä puskin eteenpäin nilkkaan asti ulottuvassa lumihangessa, sillä eihän sunnuntaina ja Tapaninpäivänä kukaan ole auraamassa jalkakäytäviä eikä muiden ulkoilijoiden jättämistä jalanjäljistä ollut juurikaan apua. Hieman kiroilutti, kun tuntui etten meinaa päästä lumihangessa lainkaan eteenpäin, mutta sitten vaihdoin sissiasenteelle ja päätin, että hölkkään reitin vaikka henki menisi. No, henki säilyi, mutta lyön vetoa, että venyttelyistä huolimatta pohkeeni ovat huomenna melkoisen kipeät.

Huomenna lähden suksiostoksille, minkä lisäksi koluan läpi varmaan muutamat vaatekauppojen alennusmyynnit. Ennen joulua ostin H&M:ltä puoleen hintaan itselleni uuden villakankaisen talvitakin. Hienointa ehkä kaikessa on se, että kerrankaan en joutunut ostamaan isointa kokoa, joka rekistä löytyy, vaan päälleni mahtui koko 42 ja se istuu minulle kuin nakutettu. On ihanaa huomata, miten vaatteet alkavat näyttää hyviltä päälläni.

Huomiseen ohjelmaan kuuluu myös gradukirjojen palautus yliopiston kirjastoon. Sain nimittäin ennen joulua tiedon, että graduni on hyväksytty eli tammikuussa edessäni on valmistuminen. Olen kaiken lisäksi jo saanut osa-aikaista työtä omalta alaltani, jee!

Vuosi 2011 näyttää etukäteen todella hyvältä ja lupaavalta.

Olin pari päivää reissussa ystäväni luona Turussa ja oli hauskaa! Syömiset ja juomiset nyt menivät ihan miten sattui, mutta sitähän tämä elämä on: välillä laihduttamiseen tulee taukoja ja välillä niitä on syytäkin pitää. Saa nähdä, mitä keskiviikon läskipunnitus näyttää, mutta olipa tulos mitä tahansa, eteenpäin jatketaan. Tänä iltana on ruvennut olemaan vähän sellainen olo, että pääsisipä juoksemaan, mutta huomiseen taitaa jäädä. Joka tapauksessa mukava huomata, että ruotuun palaaminen ei vaikuttaisi olevan ihan hirveän kamalaa, vaan keho ja mieli suorastaan toivovat siirtymistä taas vähän terveellisempään elämään.

Viikon liikunnat jäivät neljään kertaan, mutta hyvinhän tuota ahteria tuli siitä huolimatta ulkoilutettua. Sain jälleen kerran tallilta autokyydin kotiin, vaikka olin kaikin puolin valmistautunut tulemaan jalan takaisinkin. Sen verran mukavuudenhalua minusta löytyy, etten suinkaan kieltäydy, jos kyytiä tarjotaan.

Olen päättänyt, että kun menen käymään ennen joulua kotikotona, sanon äidilleni kaikista hänen esittämistään kokooni liittyvistä kommenteista, miten ne ovat tuntuneet minusta inhottavilta ja nöyryyttäviltä. Painon putoamisen myötä minusta on tullut jollain lailla rohkeampi, enkä enää suostu olemaan yleinen vitsinaihe. Viimeisen puolentoista vuoden aikanakin häneltä on tullut ihan ihmeellisiä kommentteja, kun olen maininnut jotain juoksuharrastuksestani tai pienenevästä vaatekoostani. Reilu vuosi sitten kun jaksoin juosta yhden jyrkän ja pitkän mäen ylös, ja kerroin siitä iloisena äidille, hänen kommenttinsa oli seuraava: "No kannattaako niitä mäkiä juosta." Syyskuussa pukeuduin mummoni hautajaisiin koon 42 paitapuseroon, joka oli minulle täsmälleen sopivan kokoinen ja hyvin istuva, ja äitini vain kauhisteli: "Voi kamala, kokoa 42. Mahtuu varmaan sen takia kun sinulla on niin pienet rinnat. Ja se varmaan kutistuu pesussa!" Siis mitä helvettiä. Haluaisin kovasti tietää, miksi kaikessa mitä teen tai mitä olen, on jotain väärää. Kun olin teini, minusta olisi kuulemma pitänyt tulla kuulantyöntäjä, koska olen niin iso. Niin, muutahan siihen ei tietysti tarvitakaan. Ja ilmeisestikin erinomaisen hauskaa on esitellä minut uusille ihmisille isosiskoni V:n "isona pikkusiskona". Ihhihhii, kun onkin niin perkeleellisen hauskaa. Grrrr.

Ja sitä paitsi. Rintani ovat kokoa B ja minulle aivan täydelliset.

Viime viikko meni liikuntojen osalta hyvin:


Pyrin liikkumaan viitenä päivänä viikossa, mutta neljällekin päivälle kertyi ihan kivasti liikuntaa. Eilen sain taas hölkättyä pitkän lenkin ja sauvakävelylenkitkin ovat pidentyneet neljästä kilometristä seitsemään.

Yhteistyö Osku-hevosen kanssa alkaa sujua ja olen viime aikoina nauttinut ratsastuksesta hurjan paljon. Alussa oli hieman kankeaa, kun oli kuitenkin uusi hevonen kyseessä ja oma itsevarmuus ja -luottamus vähän hukassa lähes vuoden ratsastustauon jälkeen. Sain myös hyviä vinkkejä Oskun omistajalta yleiseen hevosen käsittelyyn sekä istuntaan, ja niistä on ollut paljon hyötyä.

Liikunnan ja painon ulkopuolisessa elämässäni on jonkin verran stressiä raha- ja valmistumisasioiden kanssa. Haluaisin valmistua mahdollisimman pian, mutta graduohjaajani ei ole saanut työtäni esitarkistettua ja siitä on kuitenkin jo viisi viikkoa kun sen hänelle lähetin. Työhön on kuitenkin tehtävä vielä korjauksia ja sitten lähetettävä lopulliseen tarkistukseen ja taas odotettava. Huoh.

Minulla on jo useamman viikon ajan ollut henkisesti raskas olo yksityiselämässäni tapahtuvista seikoista. Olen ollut ja olen edelleen surullinen, ahdistunut, alakuloinen, epätietoinen. Tänään huomasin jälleen kerran miten paha olo herättää syömishimon.

Ruoka on aina ollut minulle se, johon turvautua. Se on ollut uskollinen ystäväni, joka täyttää minut eikä koskaan hylkää. Sisälläni heräsi valtaisa tarve käydä ostamassa kassillinen suklaata, jäätelöä ja keksejä ja viettää ilta sohvannurkassa niitä syöden. Ja unohtaen. Halusin edes hetken aikaa tuntea, mitä on olla kokonainen.

Kävin kaupassa. En ostanut mitään edellä mainituista tuotteista. Mutta oloni ei myöskään ole lainkaan parempi. Minulla ei ole aavistustakaan, millä saisin pois tämän tunteen, johon ennen auttoi syöminen.

Puuh, takana reilun viikon verran ihmissuhdedraamaa, johon en ollut lainkaan osannut varautua. Eihän siinä laihduttajalla mikään tolkku enää kyennyt seuraamaan perässä, ja viikko onkin mennyt enemmän tai vähemmän syöpöttelessä, mutta luojan kiitos sentään siitä, että jokusen kerran lenkilläkin olen käynyt.

Nyt kuitenkin vaikuttaisi siltä, että ihmissuhderintamalla on taas seesteisempää, joten ei kai tässä enää ole mitään tekosyitä syömingeille, vaan vanha kunnon konsepti "enemmän liikuntaa ja herkkuja kahdesti viikossa" astukoon jälleen esiin. Perkele.

Käsittämättömän helppoa oli antaa vanhojen tapojen lipua jälleen osaksi arkea. Nukkuva peto olikin vain torkuilla.

Kaipa tästä jotain taas oppi, toivottavasti ainakin.

Tänään on ollut rento päivä. Heräsin joskus yhdentoista maissa, mutta jokusen tunnin hereillä oltuani oli pakko mennä uudestaan vällyjen väliin, kun ramaisi niin tajuttomasti. Liekö eilinen juoksupitoinen lenkki + sauna + jäätelö -yhdistelmä vienyt mehut. Heräsin sitten joskus neljän maissa, kun putkimies soitti ovikelloa, oli tulossa korjaamaan valuvaa vessanpyttyäni.

Sain sitten lopulta itseni elävien kirjoihin syötyäni kasvispyöryköitä, riisiä ja vihanneksia. Suunnittelin hieman graduni analyysiosiota ja kuuden maissa jopa kävin 45 minuutin kävelylenkillä. Huomaa kyllä miten aurinko päivällä lämmittää, sillä tuohon aikaan aurinko oli jo painunut horisontin taa ja ilma tuntui kirpeältä.

Purin viimeisen muuttolaatikonkin ja kävin viemässä tyhjiä banaanilaatikoita varastoon. Toivottavasti nukkumaanmeno ei veny aivan vietävästi, sillä tällä hetkellä ei juurikaan väsytä. Ehkäpä innostun vielä vähän graduani työstämään. Tai sitten en.

Huomenna on viikkopunnituksen aika, kauhistuttaa melkein.