Paino on nyt 89,4 kilogrammaa eli huimat 100 grammaa on lähtenyt viime viikosta. Mutta kuten eilisessä merkinnässä kerroin, minulle on pääasia, että alaspäin mennään, olipa vauhti sitten kuinka hidas tahansa. Painoindeksi joka tapauksessa kiitti pienestäkin pudotuksesta ja painui yhden kymmenyksen alaspäin ja on nyt 28,5, jee.

Nihkeään pudotuslukemaan saattavat hyvinkin vaikuttaa viikonlopun pasta- ja lettukarkelot, jotka olisivat saaneet jokaisen karppaajan pyörtymään kauhusta. Onneksi en karppaa, joten voin nauttia moisista herkuista jatkossakin. Sillä sitähän minä yritän; yritän olla kieltämättä itseltäni mitään, mutta yritän oppia kohtuullisuutta.

Ja näillä opeilla jälleen uusi läskiviikko käyntiin. Hyvin se menee, kunhan kohtuullisuuden lisäksi muistan myös opiskella kärsivällisyyttä, sillä sitä tämä painonpudotustahtini tulee jatkossakin vaatimaan.

Tänään kauppakeskuksessa asioidessani käväisin Info-kirjakaupassa, josta ostin pokkarialesta Shauna Reidin kirjan Dieettitytön huimat seikkailut. Toivon sen tuovan lisämotivaatiota omaan painonhallintaani.

Sinänsä projektini vaikuttaisi olevan ihan tukevalla (hah hah) pohjalla, sillä välillä jo vallan holtittomaksi heittäytynyt herkutteluni on taas jollain lailla ruodussa ja polvet tuntuvat tykkäävän lenkkipolun hiekkapohjasta, eikä juoksu ole tuottanut sillä suunnalla tuskaa. Muutenhan tuo lenkkipolun kiertäminen onkin sitten oma tuskallinen kokemus itsessään. Mutta kyl se siitä!

Huomenna on jälleen läskipunnituksen aika. Mitään huimaa viikkopudotusta en taaskaan odota, kunhan suunta vain olisi alaspäin. Se riittää.

Latasin ihmeellisestä internetistä Suurimman pudottajan kuudennen Amerikka-kauden (sarjan seuraajille tiedoksi, että spoilereita putoamisjärjestyksestä tai voittajasta ei ole luvassa). En voi sille mitään, mutta katson kyseistä sarjaa joka kerta itku kurkussa. Se ihmisten tuska painonsa suhteen on vain jotain niin riipivää ja samaistuttavaa. Ensimmäisessä jaksossa kilpailijoille näytettiin, mitä kehoon kerääntynyt ylimääräinen rasva tekee muun muassa heidän sydämilleen ja keuhkoilleen, ja miten ylipainoon liittyvät terveysongelmat tekivät heistä biologisesti jopa useita vuosikymmeniä vanhempia kuin mitä he kronologisen iän perusteella olivat. Vaikka oma ylipainoni ei ole mitään verrattuna joidenkin kilpailijoihin valtavaan kilomäärään, tunsin valtavan huonoa omatuntoa sen suhteen, miten olen antanut kehoni päästä huonompaan kuntoon kuin sen pitäisi oikeasti olla. Pääasia kuitenkin on se, että olen koko ajan tekemässä asialle jotain.

Lisämotivaatiota jakso joka tapauksessa antoi juoksulenkille lähtöön, ja toissapäiväiseen tapaan hölkkäsin lenkkipolun ympäri. Aikaa tuohon 4,3 kilometriin kului jälleen noin 40 minuuttia, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että reitti on sen verran raskas, etten tällä kunnolla tuon ihmeellisempään suoritukseen yksinkertaisesti pysty. Sen jälkeen kun syyskuussa aloitin juoksemaan, olen tietoisesti vältellyt mäkisiä reittejä juurikin siitä syystä, että tiesin, että jos aloitan juoksuharrastuksen mäkijuoksulla, koko homma kosahtaa siihen, koska kuntoni oli sanalla sanottuna niin paska. Olen siis tähän asti juossut mahdollisimman tasaisia reittejä, joiden varrella on satunnaisesti ollut mäennyppylä tai muutama. Mutta nyt on siis oikeastaan pakko astua ulos mukavuusalueelta, koska minulla ei ole uuden kotini lähellä tiedossa hiekkapohjaisia mäettömiä reittejä, joten itkua ja kivistäviä kinttuja on siis jatkossa luvassa, kun taaperran ylämäkeen. Ja sitä kai painon pudottamisen ja kunnon kohottamisen pitää ollakin: itsensä jatkuvaa haastamista.

Tänään kyllä tuntui jyrkimpiä ja pisimpiä ylämäkiä juostessa, että mitä helvetin järkeä tässä on naama punaisena ja keuhkot puhisten jotain kukkulaa ylös juosta. Eikä asiaa yhtään helpottanut, että lenkin aikana useampikin juoksija viiletti ohitseni niin kovin vaivattoman näköisenä. Mikähän siinäkin on, että juoksulenkillä tuntuu aina tulevan vastaan tai minut ohittavan juurikin näitä atleettisia superihmisiä, jotka todennäköisesti kohdusta ulos putkahdettuaan ovat siltä seisomalta lähteneet treenaamaan maratonia. Missä kaikki muut kaltaiseni hikiset ja puuskuttavat läskit ovat? Oli miten oli, en missään tapauksessa anna periksi, vaan leveä takalistoni tulee edelleenkin olemaan tuttu näky niiden kapoisten ja pinkeiden pyllyjen seassa.

Keskiviikko ja keskiviikon läskipunnitus. Olen haltioissani, sillä vaaka näytti pudotusta kokonaiset 400 grammaa viime viikosta! Tällä hetkellä painoni on 89,5 ja painoindeksi 28,6. Aloin olemaan jokunen viikko sitten epätoivoinen, kun paino junnasi sitkeästi sen 90 kilon yläpuolella, mutta nyt on taas parempi mieli ja tuntuu, että motivaatiotakin on huomattavasti enemmän. Oli käsittämättömän huojentavaa viime viikolla päästä tuon yhdeksänkympin rajan alle, ja vaikuttaisi siltä, ettei se ollut vain joku väliaikainen nestetasapaino-oikku kropassa.

Kahden viikon juoksutauko on nyt katkaistu ja oli ihanaa! Noin kilometrin päässä kotoani on järvi, jonka ympäri kiertää lenkkipolku/hiihtolatu, ja reitti oli sen verran sulanut, että sen pystyi suhteellisen hyvin lenkkareilla selvittämään. Ajoittain oli pientä vetistä mutalöllöä ja lunta, mutta suurin osa reitistä oli jo kuivaa.

Etenin kyllä varsinaista löllykkävauhtia, sillä 4,3 kilometrin lenkkipolun kiertämiseen meni 40 minuuttia, heh. Mutta tarkoitus olikin lähinnä testailla kropan toimivuutta viikon sairastelun sekä tietysti kipuilleen polven takia. Tämän lisäksi halusin myös kartoittaa lenkkipolun vaativuuden, sillä en ollut aiemmin kiertänyt sitä edes kävellen. Rauhallinen hölkkä oli oikein toimiva valinta, sillä reitin varrella oli muutama melkoisen tappava mäkiosuus, jotka värjäsivät naamani tummanpunaiseksi ja saivat reidet huutamaan armoa. Mutta nautin juoksusta suunnattomasti! Oli ihanaa juosta kimmoisaa ja tasaista hiekkapohjaa puiden seassa lintujen laulaessa. Vasen polvikin toimi moitteettomasti, jee. Ihan mahtavaa, että minulla on nyt viihtyisä reitti, jota juosta ilman, että samaan aikaan paskon polveni.

Minulle on nykyään ilmeisesti tyypillistä tehdä jaloja päätöksiä, jotka eivät sitten kuitenkaan pidä. Olen siis rampannut suurin piirtein entiseen malliin vaa'alla päivittäin. Ehkä jotain edistystä on tapahtunut siinä, että yleensä vain sen kerran päivässä on nyt tullut käytyä, mikä kyllä sekin on liikaa ja typerää.

No mutta tämä tarkoittaa sitä, että keskiviikon läskilukemat ovat tälläkin viikolla todellisuutta, ja todellisuus on se, että hurraa, paino on laskenut niukasti alle 90 kilogramman! Uskomatonta. Mutta vaaka näytti 89,9 kilon lukemaa ja olen onnellinen. Painoindeksi nytkähti yhden kymmenyksen niin ikään alaspäin.

Liikunnan suhteen juoksutauko jatkuu edelleen, koska sain pienen nuhan. Polvi alkaa olla suhteellisen ok, pientä kipuilua saattaa olla ajoittain. Kunhan tämä nuha lähtee ja lenkkipolut sulavat, niin minua ei estä enää mikään lähtemästä juoksemaan. Reilun viikon juoksutauon jälkeen tuntuu nimittäin siltä, että olisi ihana taas vetää juoksukengät jalkaan ja päästä liikkeelle.

Herkkujen syöminen on edelleen ollut hallitsematonta. Suuressa viisaudessani sitten eilen päättelin, että päivittäinen herkkujentarpeeni johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole syönyt pariin viikkoon Aino Ihana Maitosuklaa -jäätelöä! No tästä älynväläyksestä valaistuneena kiskaisin sellaisen sitten eilen kertaistumalta kitaani, ja nyt sitten seurataan suurella mielenkiinnolla empiirisen kokeeni tuloksia, että josko herkunhimo siitä laantuisi ja kaksi syöpöttelykertaa viikossa jälleen riittäisivät. Hah, on tämä jännittävää ja ehkä jopa täysin älytöntäkin touhua.

Voi gräägh, että ottaa kupoliin tämä laihduttaminen. Ärsyttää, että paino keikkuu jatkuvasti 90-90,5 kilon välillä. Ärsyttää, että olen syönyt neljänä peräkkäisenä päivänä suklaata, keksejä ja lettuja. Ja ärsyttää, etten pääse juoksemaan, koska se touhu jotenkin aina pitää minut ruodussa saaden aikaan sen, etten syö holtittomasti.

Voi vene!

Ajattelin pitää vaakalakon ja palata keskiviikon läskipunnitukseen seuraavan kerran 21.4. Tuntuu, että ramppaan vaa'alla alvariinsa montakin kertaa päivässä ja asiasta on tullut pakkomielle. Eli seuraavan kerran vaakaa reilun puolentoista viikon päästä ja sillä sipuli.

Tämä homma vaan nyt ei mene niin kuin pitäisi, vaan alkaa muistuttaa syömishäiriöistä touhua. On jotenkin nollattava tilanne ja irrottauduttava jatkuvasta painon miettimisestä.

Kun asuin vielä kotona, minulla oli mahdollisuus käydä lenkillä koiramme kanssa, mikä oli mukavaa. Sen jälkeen kun muutin syksyllä 2004 omilleni, lenkkeily kävellen on ollut minusta äärimmäisen tylsää. Ja eipä ollut mikään yllätys, että kävelylenkkien tekeminen sitten "unohtui" käytännössä kokonaan.

No, nyt tuo jalo harrastus on vähän niin kuin pakko herättää henkiin, sillä ihan oikeasti haluan armahtaa polveani enkä käy juoksemassa ennen kuin se on taas kunnossa. Äsken kävin kävelemässä 4 kilometriä ja on ihan hyvä fiilis sinänsä. Kaipaan vain sitä juoksemisesta saatavaa tunnetta, että on oikeasti pistänyt itsensä lujille ja selvinnyt siitä.

Blaah. Toivottavasti tuo polvi tokenee pian.

En ollut lihonut viikonlopun aikana tuhatta kiloa, mutten myöskään saanut rikki sitä kirottua 90 kilon rajaa. Vaaka näytti samaa kuin viikko sitten eli 90,1 kiloa, mikä on hyvä. Pelkäsin, että paino olisi noussut, koska olo oli jotenkin jätti. Tästä taas eteenpäin ja jospa ensi viikolla sitten päästäisiin kahdeksikolla alkavaan numeroon.

Viime viikolla tein hienoja päätöksiä:

1) Olen viikon syömättä herkkuja.
2) Annan polveni levätä tämän nyt alkavan viikon, enkä käy juoksemassa.

No ei niistä sanoista sitten tekoihin päästy. Pääsiäisen aikana imaisin kitaani kuin ohimennen 2 litraa jätskiä, 150 grammaa suklaata ja 5 lettua hillolla höystettynä. Ja äsken sitten tulin 55 minuutin lenkiltä, josta juoksin 30 minuuttia.

Tulin siihen johtopäätökseen, että ei tuo polvikipu mistään lihaksista johdu, vaan yksinkertaisesti asfaltilla juoksusta. Onneksi tienpientareet alkavat myös suurilta osin olla sulia, ja äskeisellä lenkillä juoksinkin vain pienen osan matkasta asfaltilla. Ja eron kyllä huomasi. Tuntui huomattavasti paremmalta juosta pehmeällä ja kimmoisalla alustalla. Mutta silti pitäisi malttaa antaa tuon polven rauhoittua. Lenkille lähtiessä tiesin tasan tarkkaan, että ei ole mitään järkeä juosta, mutta jotenkin viikonlopun mässäyksien jälkeen tuntui, että pakko saada tätä "ängh, liikaa energiaa kropassa" -oloa pois.

Keskiviikon läskipunnitus pelottaa! 90 kilon rajapyykistä on muodostunut jotenkin ihan valtava peikko, ja viikonlopun jäljiltä tuntuu kuin olisin lihonut vähintään tuhat kiloa, enkä ikinä pysty alittamaan sitä yhdeksääkymmentä kiloa.

Luulen, että vasemman polven kipu johtuu yksinkertaisesti rasittuneista lihaksista. Reilu viikko sitten torstaina 25.3. juoksin 68 minuuttia ja loppumatkasta vasempaan pakara- ja johonkin reisilihakseen (täällä puhuu asiantuntija!) alkoi pistää, mutta jääräpäänä minun piti tietysti juosta kivusta huolimatta.

Eilisestä lähtien nuo kyseiset lihakset ovat jälleen olleet pinkeinä ja arkoina, joten teen nyt niin, että tämän ja ensi viikon pidän taukoa juoksemisesta ja venyttelen jalkoja huolellisemmin. Sen lisäksi aion etsiä täältä lähistöltä lenkkipolkkuja, sillä tuo kirottu asfaltilla juoksu loppuu nyt. Olen joka tapauksessa tottunut juoksemaan kimmoisammalla pohjalla, ja asfaltti tuntuu järkyttävän kovalta ja töksähtävältä vaikka ei kipujen syynä nyt olisikaan. Mutta ei se hyvää voi tehdäkään, jos 90-kiloinen vielä suhteellisen aloitteleva juoksija pistelee asfaltilla menemään.

Kävin siis juoksemassa (60 min juoksua + 15 min kävelyä lopussa) ja olin aluksi että voihan perkele. Vasen polvi on nyt nimittäin oikeasti ottanut asiakseen oireilla, ja alkulenkki meni sitä aristellessa. Pitää varmaan tosissaan satsata joihinkin polvitukiin, sillä kengistä tuo kipuilu ei ole kiinni, koska juoksulenkkarini ovat vasta puolisen vuotta vanhat, eikä niillä tosiaankaan olla viikottain mitään maratoneja vedetty.

Mutta puolen tunnin juoksun jälkeen kroppa alkoi toimia. Polven kipu katosi, lihakset tuntuivat vetreiltä ja voimakkailta, ja pääsin siihen fiilikseen, että jalat veivät minua eteenpäin ilman että minun tarvitsi niitä käskeä ja ohjata.

Loppulenkistä päätin kaiken lisäksi ryhtyä sentimentaaliseksi ja olin lähellä purskahtaa itkuun. Oloni oli vain niin hieno ja vapaa. Tunne siitä, että minä olin omin voimin saavuttanut tämän kaiken. Täysin itse ilman kenenkään ulkopuolisen apua olin saanut itseni parempaan kuntoon kuin koskaan eläissäni. Tunsin, miten uskolliset tukkijalkani kiidättivät minua eteenpäin samalla kun itse saatoin hymyillen nostaa katseeni ylös. Vielä reilu kuukausi sitten minun teki mieli painaa katseeni alas vastaantulijoiden kohdalla, mutta enää mikään ei pysty estämään minua katsomasta eteenpäin, tähyilemästä taivaalle.

Minusta tuntuu, että pystyn ihan mihin vain ja että ihan oikeasti voin tehdä elämästäni juuri sellaisen kuin minä haluan.

Sotanorsu haastoi taannoin blogissaan listaamaan tämänhetkiset parhaat treenibiisit, ja nyt kun olen taas innostunut juoksemaan musiikin kanssa ja sain jopa päivitettyä MP3-soittimeen uuden soittolistan, ajattelin tarttua haasteeseen:

01. Arcade Fire: No Cars Go
02. Backstreet Boys: Siberia
03. Brian McFadden: Pull Myself Away
04. Charlotte Martin: Every Time It Rains
05. Charlotte Martin: The Dance
06. Jenni Vartiainen: Duran Duran
07. Jenni Vartiainen: En haluu kuolla tänä yönä
08. Jenni Vartiainen: Nettiin
09. Kate Havnevik: So-Lo
10. Kent: Den Döda Vinkeln
11. Kent: Vals För Satan (Din Vän Pessimisten)
12. Snow Patrol: Crack The Shutters
13. Snow Patrol: If There's A Rocket Tie Me To It
14. Snow Patrol: Please Just Take These Photos From My Hands
15. The Killers: A Dustland Fairytale
16. The Veronicas: Revenge Is Sweeter Than You Ever Were
17. Tori Amos: A Sorta Fairytale
18. Tori Amos: Bouncing Off Clouds
19. Tori Amos: Putting The Damage On
20. U2: City Of Blinding Lights
21. Vanessa Carlton: A Thousand Miles
22. X-perience: Magic Fields (Alvarez Album Edit)

Nämä siis soivat kohta soittimessani satunnaistoistona, kun vedän juoksukengät koipiini ja lähden testaamaan sulaneita teitä.

Isoin syy siihen, miksi laihdutan, on taatusti turhamaisuus. Haluan näyttää hyvältä ja haluan pystyä pukeutumaan kauniisiin vaatteisiin. Olen keskimääräistä pidempi (177 cm) ja haluan, että joskus vielä voin nauttia pituudestani ilman, että tunnen itseni kolhoksi ja romuluiseksi. Haluan olla upean ja näyttävän näköinen ja kantaa pituuteni ryhdikkäästi itseäni piilottelematta ja häpeämättä.

Mutta sen lisäksi kolesteroli- ja verenpainearvoni ovat sitä luokkaa, ettei niiden soisi enää kohoavan. Itse asiassa tämänhetkisiä tarkkoja arvoja en tiedä, mutta vajaa vuosi sitten kolesterolini oli 5,8 ja verenpaine noin 130/85. Eivät nuo todellakaan mitään tappolukemia ole, mutta sellaisiksi ne voivat muuttua, ellen oikeasti ala tekemään jotain. Ei huvittaisi hankkia kolesteroli- ja verenpainelääkitystä alle kolmekymppisenä. Yritän saada tänä keväänä aikaiseksi käydä YTHS:llä ainakin tuon verenpaineen mittauttamassa. Verikoeajan voisin myös pyytää. Kiinnostaisi tietää, onko juokseminen ja ainakin osittainen herkkujen vähentäminen muuttanut lukemia parempaan suuntaan.