25

Kävin siis juoksemassa (60 min juoksua + 15 min kävelyä lopussa) ja olin aluksi että voihan perkele. Vasen polvi on nyt nimittäin oikeasti ottanut asiakseen oireilla, ja alkulenkki meni sitä aristellessa. Pitää varmaan tosissaan satsata joihinkin polvitukiin, sillä kengistä tuo kipuilu ei ole kiinni, koska juoksulenkkarini ovat vasta puolisen vuotta vanhat, eikä niillä tosiaankaan olla viikottain mitään maratoneja vedetty.

Mutta puolen tunnin juoksun jälkeen kroppa alkoi toimia. Polven kipu katosi, lihakset tuntuivat vetreiltä ja voimakkailta, ja pääsin siihen fiilikseen, että jalat veivät minua eteenpäin ilman että minun tarvitsi niitä käskeä ja ohjata.

Loppulenkistä päätin kaiken lisäksi ryhtyä sentimentaaliseksi ja olin lähellä purskahtaa itkuun. Oloni oli vain niin hieno ja vapaa. Tunne siitä, että minä olin omin voimin saavuttanut tämän kaiken. Täysin itse ilman kenenkään ulkopuolisen apua olin saanut itseni parempaan kuntoon kuin koskaan eläissäni. Tunsin, miten uskolliset tukkijalkani kiidättivät minua eteenpäin samalla kun itse saatoin hymyillen nostaa katseeni ylös. Vielä reilu kuukausi sitten minun teki mieli painaa katseeni alas vastaantulijoiden kohdalla, mutta enää mikään ei pysty estämään minua katsomasta eteenpäin, tähyilemästä taivaalle.

Minusta tuntuu, että pystyn ihan mihin vain ja että ihan oikeasti voin tehdä elämästäni juuri sellaisen kuin minä haluan.