Paino oli tänään 78,9 kg eli reissusyömiset ja muut syömiset vaikuttivat kahden viikon takaiseen lukemaan 800 gramman lisäyksellä.

Mutta ei hätää. Luulen, että olen nyt saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Olen pohtinut menneitä kuukausia sen jälkeen kun pääsin painoindeksiin 25,0 ja toteutin näin ollen mahdottomalta tuntuneen unelman. Tuon saavutuksen jälkeenhän painoni ei käytännössä ole laskenut lainkaan. Olen miettinyt syitä, ja luulen että yksinkertaisesti en ole vain ollut valmis siirtymään eteenpäin.

Tunteeseen sisältyy epävarmuutta ja pelkoa epäonnistumisesta, mutta loppujen lopuksi uskon, että minun oli saatava levätä. Reilun puolentoista vuoden ajan olin keskittänyt kaiken energiani ja keskittymiskykyni painoindeksin 25 saavuttamiseen, ja kun lopulta siinä onnistuin, olin ikään kuin tyhjän päällä. Laihduttaminen on merkinnyt minulle järjettömän suurta sisäistä muutosta ja verottanut todella paljon henkisiä voimavarojani. Mieleni ei kyennyt heti sopeutumaan uuteen tavoitteeseen: "Hetkinen, juurihan tässä on taisteltu kropasta pois 18 kiloa. Eikö voitaisi hetki vain nauttia tästä tunteesta ennen kuin lähdetään reuhtomaan pois niitä viimeisiä seitsemää kiloa?" En oikein ymmärtänyt sitä asiaa aiemmin, ja olen tehnyt itsestäni hermoheikon pohtimalla syitä painon jumittamiseen, kun loppujen lopuksi kaiken takana oli se, että minun oli saatava hetki hengähtää. Henkisesti. Ironista kyllä, juuri kun minun olisi pitänyt antaa itseni levätä, stressasin aivan turhista asioista.

Kehoni voi hyvin, olen liikkunut kevään aikana hurjan paljon, ja olen koko ajan voimakkaampi. Ei se ollut kehoni, joka piti kiinni kiloista, vaan mieleni. Se halusi opettaa minulle paikallaanpysymisen taitoa. Se halusi näyttää minulle, että pystyn olemaan lihomatta vaikken laihtuisikaan. Maaliskuun 23. päivä painoin 78,3 kiloa ja painoindeksini oli 25,0. Tänään - kolme kuukautta myöhemmin - painan 78,9 kiloa ja painoindeksini on 25,2. Sitä on onnistuminen. 600 lisägrammaa ei ole epäonnistumista, se ei ole mitään muuta kuin askel kohti tasapainoista suhtautumista kehoon ja mieleen. Minuun itseeni.

---

Minusta tuntuu, että olen nyt valmis ottamaan seuraavan askelen kohti lopullista tavoitettani eli 71 kiloa. Mitään aikarajoja en ole asettanut. Jos olen yhden asian matkani aikana oppinut, niin sen että pakottamalla en tuloksia saa. Menneet kolme kuukautta ovat siitä hyvä esimerkki. Sekä kehon että mielen on oltava tasapainossa keskenään, mikäli haluan tehdä matkastani mielekkään. Ja siihen minä tähtään: onnelliseen elämään uuden minäni kanssa, uudessa kehossani.

Viikko hujahti jonnekin. Aloitetaan vaikka viime keskiviikon läskipunnituksella, jota ei siis ollut. Kotiuduin Pohjois-Karjalasta tiistai-iltana kymmenen aikaan, ja jo silloin olo oli hivenen turpea. Nälkään kiskaistut juustoa tirsuvat leivät ja suklaa eivät sinänsä varsinaisesti auttaneet asiaa, ja totesinkin pelin olevan menetetty. Keskiviikkoaamuun mennessä kehon oli vallannut sellainen ähkypöhötys, että katsoin parhaaksi jättää vaa'an väliin ja keskittyä palaamaan normaaliin terveellisempään arkeen. Vähän on sekin takellellut syömisten osalta, mutta liikunta onneksi maistuu entiseen malliin, vaikka liikunnat jäivätkin viime viikolla "vain" neljään päivään:

Muut suoritukset tuosta näkyvätkin paitsi keskiviikon punnerrukset ja sunnuntain liikunnat. Torstaina palasin 100 punneruksen pariin, ja tein toisen viikon toisen päivän sarjan (10 - 12 - 9 - 9 - väh. 13 (tein 16)), josta kertyi 56 punnerrusta. Sunnuntaina tein toisen viikon kolmannen päivän sarjan (12 - 13 - 10 - 10 - väh. 15), josta suoriuduin nipin napin. Viimeinen 15 punnerruksen sysäys sai kädet tärisemään tehokkaasti. Saa nähdä, miten selviän kolmannesta viikosta. Sen verran tiukkaa tuo toisen viikon viimeinen päivä nimittäin teki. Kolmannen viikon ensimmäisenä päivänä pitäisi tehdä yhteensä 72 punnerrusta kun toisen viikon viimeisenä päivänä punnerrusten määrä oli 60. Kääk!

Letkukäsivarsista suivaantuneena suuntasin sunnuntaina vielä pitkälle juoksulenkille ja hölkkäsin 17,3 kilometrin lenkin aikaan 2:16:57. Ennen ja jälkeen lenkin kävelin perinteiset puolen kilometrin lämmittely- ja jäähdyttelypätkät. Loppukävelyn aikana oli taas aika jännä fiilis. Jalat olivat ihan hyytelöä ja sain hädin tuskin käveltyä suoraan, kasvot olivat kuivuneen hien jättämien suolanorojen juovittamat, litimärät hiukset valuivat hikeä ja kropassa oli hiertymiä siellä sun täällä. Mutta hitto. Uupumuksesta huolimatta tiesin jälleen ylittäneeni itseni, ja meinasin ruveta parkumaan keskellä katua.

Seuraavalla pitkällä lenkillä onkin muuten ylitettävä itseään jälleen pikkuisen lisää, sillä heinäkuu tuo mukanaan 19 kilometrin lenkit, jaiks. Matkat alkavat olla sen verran pitkiä, että suunnittelin alustavasti juoksevani tuon matkan korkeintaan kolme kertaa, ja elokuussa 21 kilometrin matkan korkeintaan kahdesti. Kropan on annettava palautua, mikäli meinaan syyskuun alussa olla virallisen puolimaratonin lähtöviivalla voimissani. Muuten aion juoksennella lyhyempiä lenkkejä normaaliin tapaan.

Liikuntaviikko meni aika tiiviisti juoksun parissa, kun juostuja kilometrejä kertyi yhteensä 44,9:


Olen siis torstaista asti ollut sukuloimassa, joten esimerkiksi perjantain ratsastus jäi väliin. Samoin punnerrukset ovat jääneet tekemättä, kun haluan ähistä ja puhista ne kaikessa rauhassa, enkä sukulaisten pällistellessä ympärillä. Täällä on siis talo täynnä porukkaa (tai siltä minusta ainakin tuntuu), ja välillä oman rauhallisen sopen löytyminen on ollut mahdotonta. Sen takia on varmaan tullut käytyä paljon juoksemassa, sillä lenkillä saa olla yksin omien ajatustensa kanssa.

Palaan kotiin tiistaina ja silloin palaan myös 100 punnerruksen pariin. Viime keskiviikkona siis suoritin toisen viikon ensimmäisen päivän tehtävän ja punnersin yhteensä 51 kertaa. Siitä sitten jatketaan.

Hämmentävää muuten. Olen täällä ollessani juossut kahdesti 8,8 kilometrin lenkin, ja lenkkeihin kului molemmilla kerroilla lähes saman verran aikaan; tänään juoksin lenkin torstain lenkkiä peräti seitsemän sekuntia hitaammin. Jännä, miten vauhti ja tempo pysyvät noin samoina, ellei tietoisesti hiljennä tai kiihdytä vauhtia, vaan antaa jalkojen kuljettaa sitä vauhtia kuin hyvältä tuntuu.

Ja pakko tietysti tähän loppuun todeta tämän blogin vakiolausahdus: "On taas tullut syötyä." Hahaa, elämä on. Keskiviikkona sitten jännäillään taas punnituksen kanssa, varsinkin kun tiistaina tulee kerättyä tehokkaasti turvotusta matkustaessani takaisin Tampereelle.

Terkkuja Pohjois-Karjalasta! Saavuin tänne eilen sukuloimaan, ja jo nyt polla alkaa olla siinä kunnossa, että kotiin oisi kiva päästä... No, mukavahan perhettä on pitkästä aikaa nähdä, mutta välillä tuntuu, ettei ole oikein minkäänlaista omaa rauhaa varsinkin kun siskoni lapsineen on myös täällä.

Olenkin huomannut hakeutuneeni varsin hanakasti lenkille, sillä juostessa minulla on oma kuplani, oma maailmani. Eilen kävin kiertämässä 8,8 kilometrin lenkin, ja tänään oli vuorossa 10 kilometrin kiekko vähän rauhallisempaan tahtiin. Tällä viikolla on nyt tullut juostua aika kivasti, kun tiistaina kävin tosiaan sen pitkän 17,3 km lenkin. Yhteensä kilometrejä on siis kertynyt reilut 36, mikä tarkoittaa sitä, että nyt olisi varmaan aika antaa jalkojen levätä. Polvissa ei vielä tunnu pahalta, mutta ehkä joskus voisi lopettaa ennen kuin niissä alkaa tuntua. Huomisen ainakin voisin ottaa levon kannalta. Sunnuntaina on varmaan pakko käydä kipaisemassa vaikka sitten vähän lyhyempi lenkki. Kävely ei täällä oikein innosta, kun ei ole sauvoja mukana, ja jotenkin on kiva nyt juosta vähän eri maisemissa kuin mihin olen tottunut.

Tai no tottunut ja tottunut. Olen elänyt näissä maisemissa 19 ensimmäistä vuottani, mutta jotenkin kaikki näyttää erilaiselta. Ehkä se johtuu siitä, että olen nykyään eri ihminen ja teen asioita, joista ennen vain haaveilin. Haaveilin nimittäin joskus teininä juoksemisesta ja että olisin normaalipainoinen, mutta jotenkin en vain uskaltanut ja osannut lähteä tavoittelemaan haluamaani. Nyt kuitenkin olen tässä, samoissa maisemissa, ja elän juuri sitä elämää, mistä joskus unelmoin. Se on aika hienoa.

Jumankekka, paino putosi viime keskiviikkoon nähden 900 grammaa eli painan nyt 78,1 kiloa ja olen jälleen normaalipainoisten kerhossa. Saa nähdä miten kauan tällä kertaa, lol!

Helteiden loppuminen saattoi auttaa asiaan, mutta toisaalta uskon, että käymäni päänsisäinen taistelu ja henkisten lukkojen avautuminen olivat myös hyödyksi. Mielen vapautuminen auttaa myös kehoa vapautumaan.

Oli jotenkin kova paikka olla taas 79-kiloinen ja ylipainoinen, kun olin jo saanut maistaa normaalia painoindeksiä. Kaksi plussaviikkoa saa kyllä ihmisen sekaisin. Olin ihan valmis jopa alkaa laskemaan kaloreita, mitä en ole tehnyt koko laihduttamisen aikana kertaakaan, koska tulisin vain hullu(mma)ksi.

Mennyt viikko ja miittiviikonloppu auttoivat minua näkemään asiat oikeassa perspektiivissä, ja tajusin, että voi jumalauta sentään: onnellisuuteni ei ole kiinni yhdestä kilosta. Kellekään muulle ei ole mitään väliä eikä kukaan todellakaan huomaa mitään eroa, onko painoindeksini 25,2 vai 24,9.

Ei ole ihmisen hommaa tämä laihduttaminen. Tuntuu, että välillä menee täysin kontrolli, kun rupeaa märehtimään asioita liikaa päänsä sisällä. Itkettää ajatus siitä, miten kamalan törkeä ja vaativa sitä voi itseään kohtaan olla.

Minun kehossani ei ole mitään vikaa. Se on kaunis ja voimakas, ja kantoi minut eilen jälleen kerran 17,3 kilometrin lenkin juosten läpi, vaikka olin lopenuupunut. Se on ansainnut, että vihaamisen sijasta rakastan ja kunnioitan sitä.

Huh huh, selvisin tänään hengissä kotiin viikonlopun miitistä. Lämmintä piisasi ja kotimatka menikin mukavasti hieltä ja hyttyskarkotteilta löyhkäten. Tuli saunottua, uitua, syötyä ja juotua, ja oli ihan kivaa. Pari ihmistä kommentoi laihtumistani, ja sen sijaan että olisin vaivautunut aiheesta, röyhistelin rintaani ja vastasin, että joo, olenhan minä laihtunut ja aion muuten juosta puolimaratonin syyskuussa. Ihan mahtava fiilis! Sosiaalisissa tilanteissa olen aina ollut lihavuuteni vanki, mutta tänä viikonloppuna oikeastaan ensimmäisen kerran tunsin olevani minä enkä lihava nainen, jonka käyttäytymistä ohjailee se, miten kuvittelen ihmisten näkevän minut vain ja ainoastaan lihavana.

Minulla on viime aikoina ollut päänsisäisiä ongelmia sen suhteen, kun paino ei tunnu tippuvan vaan pikemminkin nousevan. Viikonloppuna tajusin jälleen kerran, miten järjettömän paljon olen saavuttanut, eikä minun missään tapauksessa pidä mollata itseäni ja olla pettynyt itseeni.

---

Liikuntaviikko oli helteinen, joten jätin juoksemisen oikeastaan kokonaan pois. Paitsi että tänä iltana sain kymmenen aikaan jonkun ihmeellisen energiapuuskan. Ilta oli viilennyt siedettäviin lukemiin, ja kroppa yksinkertaisesti huusi juoksemaan. Ja mitä kroppa tahtoo, niin sitä se myös saa.

Viikon liikunnat näyttävät tältä:


HeiaHeian koosteessa eivät näy kaikki treenien yksityiskohdat, joten listaan ne vielä erikseen.

Maanantai:
Aloitin 100 punnerrusta -haasteen ja tein 14 punnerrusta ilman polvien tukea ensimmäisen päivän mukaisesti.

Tiistai:
Päätin jatkaa punnerrushaastetta kevennetyin punnerruksin, koska tuntui, etten saa tehtyä liikkeitä tarpeeksi puhtaasti ilman polvien tukea. Noudatan ohjelman keskimmäistä saraketta, ja yhteensä punnersin 35 kertaa. Lisäksi kävin sauvakävelemässä 7 kilometriä.

Keskiviikko:
Käppäiltiin iltasella miesystävän kanssa parissa puistossa/urheilukentällä ja pelattiin mölkkyä. Käytännössä vapaapäivä.

Torstai:
Punnerrushaasteen ensimmäisen viikon toinen päivä, jolloin tein yhteensä 39 punnerrusta. Lisäksi sauvakävelyä 7 kilometriä.

Perjantai:
Kävin aamulla tallilla ennen miittiin lähtöä. Käytiin Oskun kanssa rauhallisella maastolenkillä, kun ei oikein innostanut ajatus helteen ja pölyävän kentän yhdistelmästä.

Lauantai:
Itse asiassa lauantaina tuli kai käveltyä jotain viisi kilometriä, kun käytiin osan porukan kanssa uimassa, mutta se oli sellaista löntystelyä lonkerotölkki kourassa, että ei kai sitä treeniksi oikein voi lukea, heh.

Sunnuntai:
Kotiin päästyäni ja hetken aikaa toivuttuani koin olevani tarpeeksi hyvissä ruumiin voimissa ja tein ensimmäisen viikon kolmannen päivän punnerrukset, joita kertyi 47 kappaletta. Lisäksi innostuin tosiaan käymään 6 kilometrin juoksulenkin aikaan 42:17 sekä kilometrin verran alku- ja loppukävelyä.

Oli ihan hyvä viikko ottaen huomioon epäihmilliset sääolosuhteet. Ja jos noilla punnertamisilla ja sauvakävelyillä ei ala kohta allihenkarit vahvistua niin ei sitten millään.

En ehtinyt eilen kirjoittaa uutta postausta, mutta keskiviikon läskipunnitus näytti jälleen plussaa - tällä kertaa 400 grammaa edellisviikkoon verrattuna. Tällä hetkellä painan siis 79 kiloa ja olen 900 gramman verran lievästi ylipainoinen. Elämäni normaalipainoisena on siis ollut vähän takkuavaa ja katkonaista, mutta periksi en anna.

Mutta mitä tulee painonnousuun, niin en oikeasti tiedä syytä siihen. Viime viikko meni syömisten ja liikuntojen suhteen ihan samalla tavoin kuin viikkoina, joina olen saanut puolentoista vuoden ajan painoa laskemaan. Joo, helle saattaa turvottaa, mutta olen silti hieman hämmentynyt. Onko minun tullut aika muuttaa jotain aiemmin toimineessa strategiassani? Syönkö sittenkin liikaa? Vai syönkö liian vähän? Onko kehoni yksinkertaisesti vain ihmeissään uudesta painosta (jossa kylläkin olen keikkunut useamman kuukauden...) ja tarvitsee aikaa sopeutuakseen?

Uh. Miten painoasiat voivatkin vallata ihmisen pään niin täysin. Olen alimmillani painanut tänä keväänä 77,6 kiloa, joten tämänhetkinen tilanne on vain 1,4 kiloa enemmän, joten ehkä tässä nyt ei kannattaisi panikoida. Jatkan vain liikkumista ja syömisten hallinnan opettelua. Se vie lopulta perille.

Sinänsä oloni on levollisempi kuin viime viikolla. Kävimme eilen miesystäväni kanssa kylpylässä, ja tajusin taas kerran, miten vääristyneesti olen nähnyt itseni muihin ihmisiin verrattuna. Olin jotenkin luonut päähäni kuvan itsestäni kamalan isona ja jykevänä, kun taas kaikki muut ihmiset ovat hoikkia ja heillä on täydellinen bikinivartalo. Mutta kylpylässä oli aivan kaikenkokoisia ja -muotoisia ihmisiä, ja bikineitä käytti moni sellainen ihminen, jolla ei vatsa tai pylly ollut ihan mallikuosissa. Ja ihan tyytyväisiltä ja iloisilta he vaikuttivat. Siinä vaiheessa suututti, että olin jättänyt omat bikinini kaappiin ja turvautunut vatsan ja jenkkakahvat armeliaasti peittävään tankiniratkaisuun.

Luulin, että olin jo päässyt pitkälle päänsisäisten lukkojeni kanssa, mutta vielä on paljon opittavaa. Olen ollut käytännössä koko elämäni ylipainoinen ja kärsinyt sen takia itsetunto-ongelmista. 26 vuoden kokemukset ja tunteet eivät siis ole poispyyhkäistävissä hetkessä. Onneksi suunta on kohti parempaa ja tällä viikolla olen taas hymyillyt peilikuvalleni.

Joskus muinoin entisessä elämässäni juoksu ja punnertaminen olivat minulle sellaisia mystisiä juttuja, joihin vain superyli-ihmiset pystyivät. Nyt kun olen saanut itseni sen verran hyvään kuntoon, että jaksan juosta yli kahden tunnin lenkkejä, ajattelin tosissani käydä punnertamisen kimppuun. On ankeaa yrittää pusertaa itseään ylöspäin tärisevien käsivarsin varassa, mutta eipä se juoksukaan aluksi varsinaista varsojen laukkaa kevätlaitumilla ollut (jos on vieläkään, hah!). Pitäisi vaan niellä ylpeytensä, että on oikeasti surkea punnertamaan, ja käydä toimeen. Ja näin myös aion tehdä!

Päätin aloittaa uuden perkeleellisen projektin eli 100 punnerrusta. Tein tänään lällyjen sarakkeen ensimmäisen päivän tehtävän, ja jaksoin kai ihan hyvin. Tein punnerrukset siis ilman polvien tukea, mutta olen tässä miettinyt, että tekniikkani mahtaa kusta sen verran pahasti, että kannattaisi ehkä kerran viedä ohjelma läpi kevennetyin punneruksin. Sitten kun keho kestää 100 kevennettyä punnerrusta, voisin tehdä haasteen uudestaan ihan oikein punnerruksin, kun yläkropassa oli enemmän voimaa suorittaa liikkeet puhtaasti.

Saa nähdä mitä tästä tulee, mutta kun homma kerran tuli aloitettua niin en sitä kyllä keskenkään aio jättää.

Eilinen superahdistus on helpottanut, ja kuten ounastelinkin, pitkä lenkki teki tehtävänsä, ja olo on taas vähän enemmän kuin voittajalla. Kävin siis tarkalleen ottaen 17,3 kilometrin lenkin rauhalliseen hölkkätahtiin. Uskomatonta, mihin kehoni nykyään pystyy. Aerobinen kunto piti hyvin pintansa, mutta jalat meinasivat hyytyä parin viimeisen kilometrin aikana. Kahden tunnin kohdalla tuli sellainen henkinen lukko, että hetkinen, pisimmillään koskaan olen juossut kahden tunnin mittaisen lenkin eli nyt pitäisi lopettaa. Mutta hei, kaikki mikä on aloitettu viedään myös loppuun. Lopullinen aika oli 2:21:34, ja laskeskelin että samalla tahdilla puolimaraton taittuisi suurin piirtein aikaan 2 h 50 min. Eli hyvin menee!

Keskiviikkona 15.6. pystyisi testaamaan Varala Maratonin reitin. Puolimaratonin reitti koostuu kahdesta 9,6 kilometrin lenkistä (täyden matkan juoksijat menevät tuon luonnollisesti neljä kertaa) sekä lähtö-/maalisuorasta. Testijuoksu olisi siis pituudeltaan 11,4 kilometriä, ja ajattelin, että olisi hyvä käydä kiertämässä tuo reitti, ettei se olisi aivan vieras sitten varsinaisella H-hetkellä. Lähinnä minua kiinnostaa reitin mäkisyys, vaikka tapahtuman sivustolla lupaillaankin, että tänä vuonna reitti olisi kevyt ja nopea. Maraton juostaan siis aivan toisella puolella kaupunkia kuin missä minä asun, joten tienoo ei oikeastaan ole tuttu muulta kuin Likkojen Lenkiltä, joka kiersi hyvin pieniltä osin samoja reittejä kuin missä maraton tullaan juoksemaan. Mikäli en tuohon yhteiseen testijuoksuun pääse, niin ainahan sen reitin voi kartan kanssa käydä itsekseenkin katsastamassa.

Pitkän lenkin lisäksi menneen viikon liikunnat näyttivät tältä:

Näyttää, etten ole levännyt yhtään! No eilinen oli ainakin käytännössä ihan puhdas vapaapäivä, kun ähistelin pelkät punnerrukset. Keskiviikkona punnersin lauantain tapaan 30 kertaa, mutta jostain syystä ne eivät näy kunnolla tuossa HeiaHeian klipissä. Alkuviikko meni nätisti palauttavan liikunnan merkeissä, torstaina kävin reippaan juoksulenkin ja perjantaina ratsastamassa.

Nyt on hyvä fiilis, eikä oikeastaan tunnu, että kroppa olisi joutunut liian koville. Polvetkin tuntuvat olevan ihan kunnossa. Tulevasta viikosta kuitenkin tulee joka tapauksessa helpompi, sillä ensi viikonloppu menee vanhan nettipeliporukan kanssa miitissä. En ole muuten nähnyt niitäkään ihmisiä vuoteen, joten on ihan kiva mennä paikalle edelliskesää 10 kiloa hoikempana. Kuten suurin osa ihmisistä, he eivät ole koskaan nähneet minua normaalipainoisena ja näin hyvässä kunnossa. En nyt usko tai odota, että kukaan tekee siitä minkäänlaista numeroa tai välttämättä edes mainitsee, mutta minulle nämä ovat jotenkin niin mullistavia juttuja.

Tulihan se sieltä: pitkään kytenyt plussaviikon syndrooma. Eli fiilis kun peilistä tuijottaa vain ruma ja läski ja kaikin puolin epäonnistunut ihmisyksilö.

Voi perseensuti taas. Eikä auta järkipuhe, vaikka kuinka palaan muistoissani kaksi vuotta taaksepäin, kun olin 95-kiloinen, leposykkeeni oli 80 enkä taatusti jaksanut juosta kuin kilometrin ja senkin jälkeen piti haukkoa henkeä kuin maljastaan eksynyt kultakala.

Ei auta vaikka muistelisin kaikkia niitä hetkiä, jolloin täsmälleen tämän painoisena eli noin 78-kiloisena olin onneni kukkuloilla uudesta vartalostani - uudesta minästäni.

Kun ahdistaa niin silloin aa niin kuin ahdistaa.

Positiivista tässä on se, että ei tee mieli syödä ahdistukseen suklaata. Johtuneeko siitä, että kaupat ovat kiinni. Hah, no sama se.

Päässä pyörii vain koko ajan ajatus siitä, etten voi olla millään tavalla kaunis, koska herra jumala painan melkein 80 kiloa. Ei naisen kuulu painaa 80 kiloa! Naisen kuulu olla pieni ja siro ja sellainen jota mies voi kantaa vaikka pikkusormensa varassa. Ihan sama vaikka olen 177-senttisenä ja 78-kiloisena normaalipainoinen, sillä minun pitäisi painaa korkeintaan 55 kiloa.

Apuaaaaaaaaaaaaaaaa.

Vihaan yhteiskuntaa ja kauneusihanteita, jotka saavat minut ajattelemaan näin. Vihaan itseäni, koska annan itseni ajatella näin.

Olen jo aikoja sitten ostanut bikinit, joita päätin käyttää heti kun pääsen normaalipainon puolelle. Ihan sama vaikka maha vähän pullottaisi ja reidet hankautuisivat edelleen yhteen, minä olen ansainnut pukeutua bikineihin!

Sovitin niitä äsken ja teki mieli vain kaivaa kaapista isoin mahdollinen vaatekappale, johon hukkua.

Mihin katosi se nainen, joka oli helvetin ylpeä kaikista ponnisteluistaan ja onnistumisistaan ja oli valmis näyttämään maailmalle närhen munat.

Aion löytää sen naisen jälleen huomenna 17 kilometrin juoksulenkillä. Perkele. Mutta tästä illasta ja yöstä selviän P!nkin avulla:

"Pretty, pretty please, don't you ever, ever feel
Like you're less than fuckin' perfect."

Kuukausi vaihtui, joten on perinteisen kuukausiyhteenvedon vuoro. Toukokuussa tuli siis liikuttua seuraavasti:

- juoksu 117,1 km
- kävely 45,1 km
- sauvakävely 11 km
- pyöräily 40 km
- ratsastus 5 h 5 min (4 kertaa)
- punnerrus 135 kpl

Kilometrejä kertyi yhteensä 213,2. Viimeisellä eli viime viikolla tuli juostua ehkä vähän liikaa, ja polvet ottivat jonkin verran itseensä. Vasen eli se terveempi yksilö on jo ihan normaalin tuntuinen, mutta oikea on vielä pikkuisen muljahtelevalla tuulella. Olenkin tällä viikolla pysynyt kävelyn parissa, ja ilokseni sain vihdoin ja viimein eilen uudet kävelysauvat! Eilen ja tänään kävin sauvakävelemässä ja oli kivaa, kun sai ylävartaloonkin treeniä.

Päätin kunnostautua jälleen kerran punnertamisen suhteen, sillä toukokuussa punnerukset jäivät vaivaiseen 135 kappaleeseen, kun tavoite olisi kuitenkin jossain 500 tuntumassa. Rupesin merkkaamaan suoritukset HeiaHeiaan, jos siitä olisi jotain apua.

Voi blaah. Paino oli tänään 78,6 kg eli kilon enemmän kuin viime viikolla. Syitä voi kaivella vaikka mistä: taannoiset parin viikon herkuttelut näkyvät nyt vaa'assa, lämmin ilma turvottaa, olen mystisesti kasvattanut viikossa kilon lihasta... Höp.

Olen nyt jumittanut pienen ikuisuuden 78 kilon tienoilla, ja tämä tilanne alkaa muistuttaa viime vuonna käymääni taistelua 87 kilon seinää vastaan. Mitäpä tässä sitten oikeastaan muuta kuin että antaa ajan kulua. Kroppa nyt vaikuttaisi tykkäävän 78 kilon painosta, ja myös henkisesti minun on ihan hyvä olla tässä painossa. No panic. (Vaikka olisi se tietysti kiva joskus päästä sinne 71 kilon tavoitepainoon... kröhöm.)

Herkuttelu luultavasti on pääsyy, miksi laihtuminen takkuaa. Hienoista aikeistani huolimatta kahden herkkupäivän pitäminen viikossa ei meinaa onnistua sitten millään. Liikunta kompensoi herkkukalorit, eli sinänsä tilanne on ihan ok, että paino ei ainakaan ole pitkällä tähtäimellä nousussa. Toinen syy jota mietin on vanha kunnon PCOS. On niin raivostuttavaa, kun en voi olla varma, vaikeuttaako se oikeasti laihtumistani vai onko kaikki vain pääni sisällä. Pitäisi luultavasti varata aika gynekologille ja pyytää, että tutkisivat nykyisen tilanteeni. Kyseinen tautihan todettiin minulla 19-vuotiaana, ja voisi olla hyvä tarkistuttaa, onko esimerkiksi laihtumiseni korjannut asioita.

PCOS:sta tulikin mieleeni, että Yhdysvalloissa juuri päättyneellä Biggest Loserin 11. tuotantokaudella oli mukana kyseistä tautia sairastava Olivia:

(kuvalähde, spoilausvaara!)

Että silleen. PCOS ehkä tekee jo muutenkin vaikeasta laihduttamisesta vaikeampaa, mutta perkele soikoon, ei se mahdotonta ole. Jos vaikka aloittaisin sillä, että vähentäisin suuta kohti menevää käden liikettä.