Paino oli tänään 78,9 kg eli reissusyömiset ja muut syömiset vaikuttivat kahden viikon takaiseen lukemaan 800 gramman lisäyksellä.
Mutta ei hätää. Luulen, että olen nyt saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Olen pohtinut menneitä kuukausia sen jälkeen kun pääsin painoindeksiin 25,0 ja toteutin näin ollen mahdottomalta tuntuneen unelman. Tuon saavutuksen jälkeenhän painoni ei käytännössä ole laskenut lainkaan. Olen miettinyt syitä, ja luulen että yksinkertaisesti en ole vain ollut valmis siirtymään eteenpäin.
Tunteeseen sisältyy epävarmuutta ja pelkoa epäonnistumisesta, mutta loppujen lopuksi uskon, että minun oli saatava levätä. Reilun puolentoista vuoden ajan olin keskittänyt kaiken energiani ja keskittymiskykyni painoindeksin 25 saavuttamiseen, ja kun lopulta siinä onnistuin, olin ikään kuin tyhjän päällä. Laihduttaminen on merkinnyt minulle järjettömän suurta sisäistä muutosta ja verottanut todella paljon henkisiä voimavarojani. Mieleni ei kyennyt heti sopeutumaan uuteen tavoitteeseen: "Hetkinen, juurihan tässä on taisteltu kropasta pois 18 kiloa. Eikö voitaisi hetki vain nauttia tästä tunteesta ennen kuin lähdetään reuhtomaan pois niitä viimeisiä seitsemää kiloa?" En oikein ymmärtänyt sitä asiaa aiemmin, ja olen tehnyt itsestäni hermoheikon pohtimalla syitä painon jumittamiseen, kun loppujen lopuksi kaiken takana oli se, että minun oli saatava hetki hengähtää. Henkisesti. Ironista kyllä, juuri kun minun olisi pitänyt antaa itseni levätä, stressasin aivan turhista asioista.
Kehoni voi hyvin, olen liikkunut kevään aikana hurjan paljon, ja olen koko ajan voimakkaampi. Ei se ollut kehoni, joka piti kiinni kiloista, vaan mieleni. Se halusi opettaa minulle paikallaanpysymisen taitoa. Se halusi näyttää minulle, että pystyn olemaan lihomatta vaikken laihtuisikaan. Maaliskuun 23. päivä painoin 78,3 kiloa ja painoindeksini oli 25,0. Tänään - kolme kuukautta myöhemmin - painan 78,9 kiloa ja painoindeksini on 25,2. Sitä on onnistuminen. 600 lisägrammaa ei ole epäonnistumista, se ei ole mitään muuta kuin askel kohti tasapainoista suhtautumista kehoon ja mieleen. Minuun itseeni.
---
Minusta tuntuu, että olen nyt valmis ottamaan seuraavan askelen kohti lopullista tavoitettani eli 71 kiloa. Mitään aikarajoja en ole asettanut. Jos olen yhden asian matkani aikana oppinut, niin sen että pakottamalla en tuloksia saa. Menneet kolme kuukautta ovat siitä hyvä esimerkki. Sekä kehon että mielen on oltava tasapainossa keskenään, mikäli haluan tehdä matkastani mielekkään. Ja siihen minä tähtään: onnelliseen elämään uuden minäni kanssa, uudessa kehossani.
Mutta ei hätää. Luulen, että olen nyt saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Olen pohtinut menneitä kuukausia sen jälkeen kun pääsin painoindeksiin 25,0 ja toteutin näin ollen mahdottomalta tuntuneen unelman. Tuon saavutuksen jälkeenhän painoni ei käytännössä ole laskenut lainkaan. Olen miettinyt syitä, ja luulen että yksinkertaisesti en ole vain ollut valmis siirtymään eteenpäin.
Tunteeseen sisältyy epävarmuutta ja pelkoa epäonnistumisesta, mutta loppujen lopuksi uskon, että minun oli saatava levätä. Reilun puolentoista vuoden ajan olin keskittänyt kaiken energiani ja keskittymiskykyni painoindeksin 25 saavuttamiseen, ja kun lopulta siinä onnistuin, olin ikään kuin tyhjän päällä. Laihduttaminen on merkinnyt minulle järjettömän suurta sisäistä muutosta ja verottanut todella paljon henkisiä voimavarojani. Mieleni ei kyennyt heti sopeutumaan uuteen tavoitteeseen: "Hetkinen, juurihan tässä on taisteltu kropasta pois 18 kiloa. Eikö voitaisi hetki vain nauttia tästä tunteesta ennen kuin lähdetään reuhtomaan pois niitä viimeisiä seitsemää kiloa?" En oikein ymmärtänyt sitä asiaa aiemmin, ja olen tehnyt itsestäni hermoheikon pohtimalla syitä painon jumittamiseen, kun loppujen lopuksi kaiken takana oli se, että minun oli saatava hetki hengähtää. Henkisesti. Ironista kyllä, juuri kun minun olisi pitänyt antaa itseni levätä, stressasin aivan turhista asioista.
Kehoni voi hyvin, olen liikkunut kevään aikana hurjan paljon, ja olen koko ajan voimakkaampi. Ei se ollut kehoni, joka piti kiinni kiloista, vaan mieleni. Se halusi opettaa minulle paikallaanpysymisen taitoa. Se halusi näyttää minulle, että pystyn olemaan lihomatta vaikken laihtuisikaan. Maaliskuun 23. päivä painoin 78,3 kiloa ja painoindeksini oli 25,0. Tänään - kolme kuukautta myöhemmin - painan 78,9 kiloa ja painoindeksini on 25,2. Sitä on onnistuminen. 600 lisägrammaa ei ole epäonnistumista, se ei ole mitään muuta kuin askel kohti tasapainoista suhtautumista kehoon ja mieleen. Minuun itseeni.
---
Minusta tuntuu, että olen nyt valmis ottamaan seuraavan askelen kohti lopullista tavoitettani eli 71 kiloa. Mitään aikarajoja en ole asettanut. Jos olen yhden asian matkani aikana oppinut, niin sen että pakottamalla en tuloksia saa. Menneet kolme kuukautta ovat siitä hyvä esimerkki. Sekä kehon että mielen on oltava tasapainossa keskenään, mikäli haluan tehdä matkastani mielekkään. Ja siihen minä tähtään: onnelliseen elämään uuden minäni kanssa, uudessa kehossani.
Todella hyvin oot kyllä kiteyttänyt kaiken.
VastaaPoistaNyt rauhoitat mielesi ja nautit näistä keleistä :)
Hienoja oivalluksia. :-) Toivottavasti pystyn itse joskus samaan malttiin kun viimeisiä kiloja karistelen.
VastaaPoistaNeiti Tekosyy: Rennolla asenteella kieltämättä pääsee paljon pidemmälle. Pitää yrittää nauttia auringosta, vaikka olen kaikkea muuta kuin helleihminen. 20 asteen kelit olisivat kaikkein passaleimmat. :)
VastaaPoistaKupariperhonen: Kiitos! Sinä olet tehnyt ihan upeaa työtä tähän saakka, joten uskon, että pärjäät mainiosti viimeisiä mahdollisesti sitkeässä kiinni olevia kiloja pudottaessa. :)
Mieletöntä, minkä matkan itseesi olet tehnyt tämän ulkoisen muutoksen aikana. Nostan hattua! Se taitaa olla vähintään yhtä tärkeää kuin pudotetut kilot.
VastaaPoistaViisautta! <3
VastaaPoistaJuuri noin nämä asiat pitääkin ajatella. Vaikka mä en olekkaan vieläkään päässyt ihannepainooni, niin mulla on käynyt varmaan vähän tuo sama. Siis en vain ole ollut valmis siirtymään vielä eteenpäin ja siksi projekti ei ole edennyt. Nyt aijon sen todellakin tehdä! Tsempataan toisiamme!!! :))
VastaaPoistaAku: Sisäinen muutos on tuntunut hyvältä vaikka välillä päässä vähän myllertääkin liikaa. :) Toisaalta uskon, että ilman sisäistä muutosta ulkoinenkaan ei olisi mahdollinen.
VastaaPoistaTM: <3
Linda: Joo, ei pidä lannistua, vaikka välillä paino nousee tai jumittaa. Joskus syynä on ihan vain se, että pitää ottaa aikalisä. Koko loppuelämän muutosta tässä kuitenkin haetaan, jotten hittoako siitä, vaikka bikinikunto tulisikin saavutettua puoli vuotta tai vuoden tai vaikka viiden vuoden päästä siitä mikä oli alun perin tarkoitus. Pääasia että matka jatkuu. Ja todellakin tsempataan toisiamme! :)