Viikko on vierähtänyt nopeasti. Olen viimeistellyt kirjalyhennelmän käännöstä, jonka deadline on maanantaina, joten blogiraasu on jäänyt ihan hunningolle. 

Aloitetaan keskiviikon punnitustuloksella, joka oli 76,8 kg. Lukema oli 300 grammaa enemmän kuin viime viikolla, mutta olin silti jotenkin tosi tyytyväinen tulokseen. Alan pikkuhiljaa luottaa, että olen vihdoinkin päässyt hivuttautumaan pois 78 kilon tuntumasta, ja tästä on hyvä jatkaa.

Olen ostanut kaikkia kivoja uusia juttuja! Yritin epätoivoisesti etsiä urheiluliikkeiden alevalikoimista samanlaista löytöä kuin nykyiset juoksulenkkarini, jotka hullun munkilla sain naurettavaan 30 euron hintaan. Pakko oli sitten hyväksyä se tosiasia, että aina ei voi voittaa. Kyllästyin koko alemeininkiin ja ostin uutukaiset juoksupopot 129 eurolla, jotka sinänsä olevinaan olivat alessa, sillä Intersport väitti normaalihinnaksi 170 euroa, mutta ainahan noissa annetaan järjetön lähtöhinta, jotta asiakas voi sitten olettaa tehneensä loistokaupat. No joo, tuollakin hinnalla kirpaisi lompakkoa (tai ennemminkin pihiä luonnettani), mutta kerrankos tuota saatana. Nyt on uudet lenkkarit odottamassa niitä päiviä, kun nyky-Adidaksista loppuu puhti. Juoksen nykyisellään sen about 1000 kilometriä vuodessa, joten ainakin kerran vuoteen lenkkarit pitäisi vaihtaa. Ellei jopa useammin, sillä kun tämä polvi nyt vain sattuu olemaan tämmöinen. Ja tässä ne uudet ihanat Nike Vomero+ 6:set sitten ovat:

Lisäksi ostin uuden mp3-soittimen vaikka entinen on hieno ja ehjä ja mainio. Mutta kun oli pakko saada. Kun se on niin pieni ja sen saa kätevästi esimerkiksi housujen vyötärölle kiinni. Ja maksoi vain 10,90 euroa eli käytännössä ilmainen! (Kyllä, minulla on Ikean jäsenkortti, ah.)

Vannon juostessa niskakuulokkeiden nimeen, mutta koska pipokausi lähestyy, päätin hommata uudet kuulokkeet, sillä en suostu enää ikinä käyttämään perusnappikuulokkeita, sillä ne eivät millään pysy korvissa vaan sinkoilevat vähän väliä joka paikkaan.

(ostospaikka ja kuvalähde)

Kyllä nyt kelpaa.

Kävin tänään juoksemassa viimeisen pitkän lenkin ennen kahden viikon päästä sunnuntaina juostavaa puolimaratonia. Matkaa kertyi 16,6 kilsaa aikaan 2:13:44. Juoksin siis rauhalliseen hölkkätahtiin, ja lenkistä jäi tosi hyvä mieli sekä henkisesti että fyysisesti. Voimia tuntui jäävän varastoon, ja se oli tarkoituskin. En halua enää tässä  vaiheessa repiä itseäni äärirajoille, sillä juoksutapahtuma on niin lähellä. Seuraavat pari viikkoa aionkin juosta vain lyhyitä 6-9 kilsan lenkkejä ja niitäkin luultavasti vain kahdesti viikossa. Tarkoitus on lähinnä pitää kroppa niin sanotusti juoksuvalmiudessa sitä kuitenkaan liikaa rasittamatta. Muutoin aion kävellä, ratsastaa ja levätä. Venyttelyt kuuluvat muutenkin jokailtaiseen traditioon, mutta nyt aion panostaa niihin erityisesti. Rennoilla lihaksilla on ihanaa juosta, ja venyttely auttaa myös pitämään polvet paremmassa kunnossa.

Jännittää kyllä ihan älyttömästi!

Tautihoureissani sain loistavan idean - jota varmasti kadun myöhemmin - julkistaa 25-blogin ensimmäiset viralliset tissiliivi- ja bikinikuvat! Otin nimittäin uudet edistymiskuvat (jaa mitkä kun paino on pysynyt samassa, öh, kohta viisi kuukautta) ja tallennellessani niitä koneelle satuin kurkkaamaan viime vuoden kesäkuussa ottamiani kuvia. Niitä siis en ole koskaan aiemmin julkaissut täällä, mutta tänään koen olevani siihen valmis varsinkin kun näen, mitä reilun 10 kilon pudotus vuoden aikana on saanut aikaan:

 

Näytän tuossa viimeisessä kuvassa muuten ihan joltain lössähtäneeltä spurgulta! Oikeanpuoleiset kuvat on siis otettu 11.6.2010 ja painan niissä noin 89 kiloa. Vasemmat kuvat on otettu tänään ja  viime keskiviikon punnituksen mukaan paino on sen 78 kiloa. Asennot eivät ole ihan identtiset, mutta ero tulee luultavasti siitä huolimatta selväksi. Katsoin noita kuvia tänään ihmeissäni. Olen pudottanut painoa sen verran hitaasti, että muutoksia ei oikein huomaa ennen kuin tällaisista vertailuista. Liikunta on muokannut kroppaa tosi hyvin, eikä minulla esimerkiksi ole jäänyt laihtumisen jäljiltä roikkuvaa nahkaa oikeastaan minnekään. Paitsi tietty allit ovat sellaiset, että jos osaisin heiluttaa käsiäni tarpeeksi nopeasti, lähtisin allieni turvin taatusti lentoon.

Niin joo. Ja vasempien kuvien "rusketus" johtuu valaistuksesta (tosin ekasta kuvasta on havaittavissa noloa t-paita-rusketusta varsinkin rintakehän alueella). En ole tänä(kään) kesänä oikein innostunut uimarannalla lötköttelystä bikineissä. Ensi kesänä sitten!

Muutoksen näkee myös kasvoissa. Jos ei muuten niin en ainakaan näytä enää yhtä surulliselta kuin kaksi vuotta sitten noin 95-kiloisena otetussa otoksessa:

Mahtia! Ihanaa viikkoa kaikille!

Olen tämän viikon potenut polvea, ja siitä syystä liikunnat ovat rajoittuneet punnerruksiin ja kävelylenkkeihin. Kävely on ihan jees ja olen viime aikoina jopa ruvennut tykkäämään siitä, mutta kyllä se vain pidemmän päälle on tylsää kuin mikä. Olisi kiva päästä taas juoksemaan varsinkin kun sitä puolimaratoniakin pitäisi treenata. Toisaalta tämän hetken tilanne on se, että mikäli sen meinaan juosta, minun on nyt käveltävä. Ja ovathan nuo kelitkin olleet taas sen verran lämpöiset, että eipä tuolla viitsi paljoa kirmailla, kun lämpöhalvaus odottaa jokaisen mutkan takana.

Tänään kävellessä polvi onneksi alkoi tuntua melko normaalilta. Ajattelin pitää huomenna vapaapäivän ja sunnuntaina testata, joko polvi kestäisi juoksuaskelia. Saa nyt nähdä, miten pitkät matkat jatkossa taittuvat, vähän pelottaa. Pitää varmaan paketoida koipi tuohon aiemmin tänä vuonna hankkimaani neopreenihässäkkään, ja testata auttaisiko se polvea kestämään. Olen käyttänyt sitä tämän viikon kävelylenkeilläkin, mutten osaa sanoa onko siitä ollut varsinaista apua.

Joka tapauksessa suunnitelmissa on juosta 19 kilometrin lenkki vielä kerran ja 21 kilsan niin ikään kerran ihan vain osoituksena itselle, että kyllä se puolimaraton taittuu, stna. Syyskuun 4. päivähän on sitten virallisen puolimaratonin aika, ja tavoite on juosta matka alle kolmen tunnin. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu siltä, että pääasia että pääsen maaliin ehjän polven kanssa.

Viime päivät ovat muutenkin olleet vähän blaah. On ollut kauhea yleinen väsymys ja tuskastuneisuus laihduttamiseen. Alkaa henkisesti syödä tämä loputon vaa'an vahtaaminen ja kalorivajeella elämiseen pyrkiminen. Eihän se homma varsinaisesti helpota tavoitepainoon pääsyn jälkeenkään, mutta olen vain jotenkin tosi väsynyt. Kohta kaksi vuotta olen vain taistellut, että vaaka näyttäisi viikoittain pienempiä lukuja. Välillä on näyttänyt ja välillä on taas jumitettu paikoillaan ja välillä keikuttu ylös ja alas. Toivoisin, että nuo viimeiset kuusi kiloa lähtisivät mahdollisimman pian, mutta itseni ja kroppani tuntien siihen voi mennä hyvinkin puoli vuotta tai kuka tietää miten kauan. Eikä asiaa auta, että paino tuntuu jumahtaneen 76,9-77,0 kiloon. En tiedä, mitä tehdä. Pitäisi kai vain odottaa ja olla kärsivällinen, sillä olen ennenkin jumini selättänyt. Mutta kun en vain enää jaksaisi. Olen yrittänyt kaiken aikaa olla positiivinen ja pitää yllä uskoa unelmaani. Nyt tuntuu, että tekisi mieli työntää se posiitivisuus sinne kuuluisaan perseeseen.

Ei, en aio luovuttaa, mutta sviddu. Henkisesti tämä on vain niin järjettömän kuluttavaa. Haluaisin valjastaa vaihteeksi laihduttamisen vaatimat voimavarat johonkin muuhun. Ois niinq kiva. Tälleen kahden vuoden jälkeen ja silleen.

~*~

Mutta kyllä se hymy on vielä olemassa. Eikä sitä niin kauheasti tarvitse aina esiin houkutella. Loppujen lopuksi onnistuttuhan tässä on. Välillä vain on vähän vaikeaa.

Cheers!

Kesä-Q

Herkkukuri ja liikunta alkavat lopultakin näyttää tuloksia, sillä vaaka tarjoili tänään kivan lukeman eli 78,9 kiloa! Ihan mahtavaa. Puoli kiloa vielä matkaa jäljellä, ja jos tällä kertaa yrittäisin olla päätymättä takaisin 80 kilon kieppeille, niin ehkä joskus pääsisin perillekin, hehee. Hitaasti hyvä tulee ja itselleni tulee liian nopsaa laihduttaessa päälle vain karmea stressi ja kirkkovenetys.

Sitten housujuttuja.

Otin tänä aamuna uudet kuvat siitä, miten olen edistynyt tavoitteessani mahtua viime kesänä ostamiini Elloksen koon 44 farkkuihin. Ja hyvinhän niihin nykyään mahdutaan:

Alla vertailun vuoksi 29.8.2010 otetut kuvat. Tuolloin painoni oli noin 87,5 kg eivätkä housut mahtuneet kiinni muuten kuin väkivalloin. Erityisvierailijana kuvassa upeat Vapaa Valinnan alushousut.


Siitä se röllykkä siis on vähitellen kaventunut ja persauskin on vastentahtoisesti suostunut luovuttamaan muutaman sentin hoikemmalle tulevaisuudelle.

Eilen kävi hassu juttu, kun kaivelin vaatekaappia. Löysin nimittäin kesällä 2009 ostamani 44-kokoiset farkut, jotka olivat luonnollisesti jääneet käyttämättä, koska eivät silloin mahtuneet kunnolla 95-kiloisen kroppani päälle. Sovitin eilen kyseisiä housuja, ja en voinut muuta kuin nauraa, sillä ne olivat auttamatta liian isot. Olin sitten onnistunut laihtumaan housuista läpi ilman, että olin älynnyt niitä missään vaiheessa käyttää.

Rupesin sitten miettimään, että onkohan noissa Elloksen pöksyissä jotenkin niukempi mitoitus, sillä tällä hetkellä kahdet omistamani 44-kokoiset housut ovat liian isot. Toiset ovat nuo yllämainitut ja toiset ovat H&M:n mustat housut, joita olen käyttänyt viime kesästä. Ne ovat viime kuukausina ruvenneet valumaan käytössä koko ajan alaspäin, vaikka olen käyttänyt niiden alla pitkiä kalsareita. Luultavasti housuista tulee käyttökelvottomat siinä vaiheessa, kun välihousujen käyttäminen on silkkaa liioittelua.

Oli miten oli, olen iloinen!

Minun oli tarkoitus tehdä itsestäni "ennen ja jälkeen" -tyyppinen postaus sitten kun saavutan tavoitteeni. Helmikuun syöpöttelyjen ja viime viikon plussakilon (joka on päässäni muodostunut kymmeneksi plussakiloksi) jälkeen olen kuitenkin suistunut johonkin itseni epäilemisen syövereihin. Vähättelen saavutuksiani aina kun luen muiden blogaajien saavutuksista: "Minussa on pakko olla jotain vikaa, kun minulla menee 12 kilon pudottamiseen 12 kuukautta, kun muilla siihen menee vain 12 viikkoa."

Näin yhtäkkiä itseni kamalan isona, vaikka vielä vähän aikaa sitten hymyilin omalle peilikuvalleni, jossa näin onnistujan. Yhtäkkiä ilon kyynelet olivat muuttuneet surun ja pettymyksen kyyneliksi.

On siis aika katsoa todellisuutta sellaisena kuin se on.

Kaivelin koneeni uumenista kuvia itsestäni, kun painoni oli noin 90-95 kiloa. En edes jaksanut sutata kasvoja pois, sillä jotenkin noissa kuvissa välittyy se, miten epämukavalta minusta on tuntunut, kun minua on kuvattu.

Ensimmäinen kuva on muistaakseni keväältä 2008. Paino liikkui tuolloin luultavasti 90 kilon pahemmalla puolella. Olin edellisenä keväänä pudottanut painoa 95 kilosta 85 kiloon, ja tuon kuvan ottohetkellä näyttäisi siltä, että olin tehokkaasti kerännyt niistä ison osan takaisin. Pakko muuten mainita, että käytän edelleen noita samoja ulkoiluhousuja! Ovathan ne vähän väljät, mutta niissä on vyötäröllä napakka leveä kuminauha, joten ovat ainakin toistaiseksi pysyneet hyvin jalassa.

Toinen kuva on otettu marraskuussa 2008. Naama on turpea vartalosta puhumattakaan. Olin tuolloin pikkujoulumiitissä Himoksella, joten vastaavia superedustavia otoksia löytyy kyseisestä tapahtumasta enemmänkin.

Kolmas kuva on heinäkuulta 2009. Muistan kuvaajani Kristiinan kehottaneen minua ottamaan tulevaisuuteen katsovan humanistin ilmeen, mutta mielestäni näytän kuvassa vain surulliselta. Eikä ihme, sillä tuossa vaiheessa painoni liikkui jo 95 kilon tietämissä. En harrastanut tuolloin käytännössä lainkaan liikuntaa ja kesä oli mennyt syödessä ja sohvalla istuessa.

Tiesin lähestyväni sitä pistettä, jolloin minun oli oikeasti päätettävä, halusinko jatkaa itseni lihottamista kohti sataa kiloa ja siitä yli vai halusinko vielä kerran yrittää muuttaa elämäni.

Kristiinan kautta sain tietää Porin juoksukoulusta, jonka avulla elo-syyskuun vaihteessa aloitin ja opettelin juoksemaan. Ensimmäinen harjoitus oli: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Siitä minä aloitin ja tässä minä olen tänään:

Ero kolmannen ja neljännen kuvan välillä on noin 15 kiloa ja normaalipainoon minulla on siis matkaa parisen kiloa. Ja kyllä! Viimeisessä kuvassa minulla on vihdoinkin jalassani ne kuuluisat Elloksen koon 44 farkut, jotka viime kesänä ostin, mutta jotka eivät silloin vielä mahtuneet päälleni. Ihmeitä tapahtuu ja liian pieninä ostetut vaatteet voivat joskus jopa mahtuakin ylle!

Tämä postaus oli ensisijaisesti minulle, sillä tarvitsin tätä todella.

Tammikuun liikunnat on nyt liikuttu, ja teinkin niistä yhteenvedon. 200 kilometrin liikuntahaasteen suoritin menestyksekkäästi, sillä kaiken kaikkiaan kilometrejä kertyi 291,5! Sain melkein 300 kilometrin rajan rikki, mutta loppukuun polviongelmat ja yleinen laiskuus tekivät tehtävänsä kriittisellä hetkellä. Toisaalta tuo mainittu polven reistaaminen johtunee siitä, että yhdessä vaiheessa innostuin kilometrien haalimisesta vähän liikaa ja pistin ilmeisesti kehoni liian koville.

Liikunnat koostuivat kokonaisuudessaan seuraavasti:

- juoksu 122,8 km
- hiihto 103,2 km
- kävely 65,5 km
- ratsastus 6 h 10 min

Paino laski kuukauden aikana 81,6 kilosta (5.1.) 79,8 kiloon (26.1) eli aivan loistava tulos! Tosin katsotaan nyt sitten keskiviikkona, mistä lukemista helmikuussa startataan... lol.

Harmillista on se, että joudun nyt jonkin aikaa varomaan oikeaa polveani. Se ei varsinaisesti ole kiittänyt eilisen ja tämän päivän juoksulenkeistä, joten siirrän suosiolla 14 kilometrin hölkät ensi viikkoon, ja otan tämän viikon kevennetysti. Huomiseksi olen kaavaillut pitkästä aikaa sauvakävelyä, ja keskiviikkona menen miesystäväni kanssa kylpylään synttärieni kunniaksi. Aion lillua porealtaissa sydämeni kyllyydestä ja toivoa polven ihmeparantumista poreiden hellässä huomassa. Torstaina voisin taas käydä sauvakävelemässä ja perjantaina onkin sitten talli- ja kävelypäivä. Viikonloppuna ehkä kokeilen tunnin hölkkälenkkiä riippuen siitä, miltä polvi silloin tuntuu.

Olen viimeksi käynyt uimassa viime syyskuussa, jolloin painoin noin seitsemän kiloa enemmän kuin nyt. Sovitin tänä aamuna uikkareita keskiviikkoa varten, ja oli ihanaa huomata, miten tankini istuu ja sopii paljon paremmin päälleni kuin aiemmin! Vielä en siis rohkene lähteä uimaan bikineissä, mutta eiköhän sekin päivä vielä viimeistään kesällä koita. Otin pitkästä aikaa itsestäni edistymiskuvankin:

Kuvien välillä on siis 5 kuukautta ja 7 kiloa, ja on niissä huomattavissa sopivasti eroa (paitsi siivoustaidoissa). Vatsa ja käsivarret ainakin ovat kutistuneet. Kiehtova yksityiskohta vasemmassa kuvassa on se, että uima-asun alaosa on kokoa 46/48, hah. Läski on saattanut sulaa, mutta ei ainakaan ahterista.

Olen muuten huomannut, että laihtumisen myötä minun on ollut helpompi suhtautua ylipainooni ja XL-kokoiseen takalistooni huumorilla. Se helpottaa kummasti, kun oma ulkomuoto ei enää nosta kyyneleitä silmiin vaan sille voi välillä jopa hihitellä.

Minun oli tarkoitus postata tänne kahden kuukauden välein kuvat etenemisestäni. Uudet kuvat ovat jokusen viikon myöhässä, mutta sainpa vihdoin aikaiseksi ottaa itsestäni nämä suurenmoisen edustavat otokset:

7.11.2010

Vertailun vuoksi liitän oheen myös elokuiset kuvat:

21.8.2010

Kuvien välillä on kolmisen kiloa, ja ne kilot näyttäisivät tuttuun tapaan kadonneen vyötäröltä. Mutta on tuo kirottu lantiokin tainnut jonkun verran kaventua! Myös käsivarret vaikuttaisivat kiinteytyneen, eli on sauvakävelystä ja punnertamisesta jotain hyötyä ollut, jei. Reidet sen sijaan näyttävät uudessa kuvassa jämäkämmiltä, heh.

Mutta kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen!

Tänään pohdin, että omalla tavallaan olen aika tyytyväinen kroppaani. No joo, ylimääräistä (mikä edes on ylimääräistä?) on vähän siellä sun täällä, mutta toisaalta, kuka senkin on määrittänyt, ettei ylimääräistä saisi olla. Joku typerä kauneusihanne, hmph, kauneusihanne in my huge ass. Tuijotan yleensäkin ihan liikaa vaa'an lukemia ja annan niiden määrittää suhtautumista itseeni, sillä eihän kukaan NORMAALI ja KAUNIS nuori nainen yksinkertaisesti voi painaa 87 kiloa!

No, joka tapauksessa tänään olin tyytyväinen kroppaani, ja ajattelin että toisaalta minua ei mitenkään älyttömästi haittaisi jäädä tämän painoiseksi, koska tämä 10 kilon ylipaino ei tällä hetkellä edes aiheuta minulle mitään terveydellistä riskiä, mutta kun... Haluan mahtua upeisiin housuihin ja kokea, miltä se tuntuu, kun voin vain kävellä kaupan ovesta sisään ja ottaa rekistä mitkä tahansa kauniit housut ja nähdä, miten ne mahtuvat päälleni. Vaikka liikunta ja laihtuminen ovat muokanneet kroppaani niin ahterini on se, joka pysyy. Vuosi sitten 96-kiloisena käytin koon 46 farkkuja. Nyt 87-kiloisena käytän edelleen koon 46 farkkuja. Voi jeesus sentään. Vyötärö ja reidet ovat kaventuneet, mutta lantio ja perse ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen.

Tilasinpa sitten heinäkuussa Elloksesta uudet koon 44 farkut ihan vain siitä periaatteesta, että en enää ikinä osta yksiäkään koon 46 farkkuja. No eivät ne kirotut pöksyt mahtuneet jalkaan. Mutta pidin ne siitä huolimatta, koska ajattelin, että kutistuahan tässä joka tapauksessa aiotaan, joten siinäpä onkin oivat seuraavan etapin housut. (Kesäkuussahan muistaakseni hehkutin mahtumistani H&M:n mustiin koon 44 housuihin, jotka ovatkin tällä hetkellä ahkerassa käytössäni ja juuri sopivat.)


Tässä siis kuvatodiste siitä, miten tuskallista housuostosten tekeminen edelleen on. Kun eivät ne penteleet vain suostu menemään kiinni niin minkäs sille tekee. Jossain vaiheessa (mieluummin puolen kuin kymmenen vuoden sisällä) aion noihin farkkuihin kuitenkin mahtua, ja olkoot ne mittarina empiirisessä kokeessani, jonka tarkoitus on selvittää, onko perseen massa vakio vai onko siitä mahdollista sittenkin päästä eroon. Kokeen etenemistä seurataan 83 ja 78,5 kilon kohdalla, kunhan jonain jännittävänä päivänä kyseisiin lukemiin päästään. Polttava kysymys kuuluukin: voiko nainen laihtua 20 kiloa ilman että hänen farkkujensa koko pienenee?

Päätin nyt sitten kaikkien periaatteideni vastaisesti laittaa itsestäni ALASTONkuvia nettiin. Hah. Ei pokka riittänyt pelkissä rintsikoissa ja alushousuissa julkisesti esiintymiseen, joten sonnustauduin lisäksi mustaan (koska mustahan tunnetusti hoikentaa) toppiin, minkä seurauksena oikeanpuoleiseen kuvaan syntyi komea uimapukuefekti.

Ajattelin postata vastaavat kuvat tänne blogiini kahden kuukauden välein, sillä kuukaudessa on minun kohdallani turha odottaa syntyneen mitään näkyviä tuloksia. (Tämän ei ollut tarkoitus kuulostaa niin lakoniselta kuin se kuulosti, heh.) Josko itsensä kuvaamisesta vaikka saisi pientä lisämotivaatiota, sillä olisihan se noloa kahden kuukauden päästä tyrkätä esille kuvat, joissa ei näkyisi mitään muutosta, korkeintaan lihomista. Kuvien laatu on taas jotain käsittämättömän korkeaa (varsinkin paskaisen peilin kautta kuvattuna), mutta en taatusti pestaa miesystävääkään ottamaan itsestäni jotain tällaisia otoksia! Voi kamalaa.

Persaus ja lantio ovat edelleen ne pahimmat massankerääjät ja estävät mahtumiseni kaikkiin hienoihin housuihin. Myös yläkroppaa pitäisi jonkin verran treenata, sillä juoksu pitää kyllä reisien ja pohkeiden kunnosta huolta, mutta käsivarret ovat jääneet aika lailla paitsioon. Sauvakävelyä olen nyt jonkin verran harrastanut, minkä lisäksi epäsäännöllisen säännöllisesti teen etunojapunnerruksia. Itse asiassa pystyn jo joten kuten tekemään muutaman punnerruksen ilman että polvet koskettavat lattiaan, mutta enimmäkseen teen liikkeet vielä tuolla kevennetyllä tyylillä. Mutta vielä jonain päivänä teen 50 etunojapunnerrusta ilman polvien tukea!