Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?

Olen 177 senttimetriä pitkä ja se on ollut minulle välillä ongelma. Olen kokenut olevani kömpelö ja liian iso, sillä kyllähän naisen nyt pitää olla pieni ja hento ja sellainen, että mies jaksaa kantaa sylissä, eikä missään nimessä saa olla miestä pidempi, sillä sehän on jo suorastaan pöyristyttävää! Tästä naisiin kohdistuvasta odotuksesta minun on ollut vaikea taistella eroon. Kokoni (ei siis pelkkä painoni) on koetellut sitä, miten koen itseni naisena. Pituuteni lisäksi ruumiinrakeenteni on vähän kolho: minulla on leveät hartiat ja keijumainen sirous loistaa poissaolollaan.

Viime aikoina PCOS on ollut pinnalla muun muassa blueberryn blogissa. Uskon, että pituuteni takana piilee ainakin osittain kyseinen sairaus. Kun kuukautishäiriöitäni alettiin teini-iässä tutkia, verikokeissa selvisi, että testosteronitasoni olivat lievästi koholla. Tästä seurauksena oli myös lievää hirsutismia eli minulla kasvoi viehättäviä karvoja paikoissa, joissa niitä ei yleensä naisilla kasva: huulten yläpuolella, rinnoissa, hartioissa ja navan seudulla. Sen lisäksi käsivarsi- ja jalkakarvoitukseni oli myös runsaampaa. (Tähän liittyen näin jälkeenpäin ajattelen oli aika karmaisevaa, kun äiti kerran moitti minua jalkakarvojeni ajamisesta, sillä näytin kuulemma ihan apinalta nyt kun ne olivat kasvaneet tuuheampana takaisin, vaikka mistään karvojen ajelusta karvaisuus ei edes johtunut! Tämä tapahtui siis teininä, kun PCOS:aa ei ollut viedä todettu.) Lisäksi ääneni on suht matala.

Epäonnistuneiden keltarauhashormonikuurien jälkeen sain lopulta vuonna 2004 lähetteen keskussairaalaan tutkimuksiin, missä minulla todettiin PCOS. Sain e-pillerit, joita olen syönyt siitä asti. Monet pitävät e-pillereitä epäilyttävinä, mutta minulle ne ovat olleet taivaan lahja. Tunnen yksinkertaisesti oloni normaaliksi nyt kun hormonitasapainoni on kohdallaan, kuukautiseni tulevat säännöllisesti, minulla ei enää kasva karvoja epämääräisissä paikoissa. Mukava lisäbonus on tietysti se, että käyttämiäni Diane Novia käytetään myös aknen hoitoon, joten ihoni pysyy mainiossa kunnossa vaikka välissä mussuttaisinkin suklaalevyn poikineen.

Takaisin asiaan. Uskon siis, että kohonnut testosteronitaso antoi minulle pituuteen lisäsenttejä, mikä teki teininä jo muutenkin epämukavan olon vieläkin epämukavemmaksi. Pidin pituuttani heikkoutena ja kuljin ryhti kumarassa, kun yritin tekeytyä huomaamattomaksi. Yleisesti ottaen olin ja olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä ja ujo, joten suuri koko oli suoranainen vitsaus. Pidin itseäni rumana jättiläisenä, josta kukaan ei koskaan voisi olla kiinnostunut.

Muutin opiskelemaan syksyllä 2004 vieraalle paikkakunnalle, ja asiat jotenkin helpottuivat, kun pääsin eroon synnyinkuntani ihmisistä ja paikoista. E-pillerit tehosivat ja aloin lopultakin tuntea itseäni naiseksi, vaikka painoa olikin. Sain ekan poikaystävän, jonka kanssa olin 2,5 vuotta, ja hän antoi minulle positiivista palautetta ulkonäöstäni. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin oloni kauniiksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Sittemmin tapailin yhtä mulkvistia, jonka mielestä minun ei tulisi käyttää korkokenkiä, koska olen niin pitkä. Haista huilu, mokoma itsetunnoton paska, hah.

Kahden viimeisen vuoden aikana, kun olen pudottanut painoa ja ruvennut harrastamaan liikuntaa, olen oppinut kaikin puolin hyväksymään itseni ja näkemään pituuteni vahvuutena. Tunnen voiman kasvavan sisälläni ja katson nykyään maailmaa suoraan silmiin. En enää suostu piilottelemaan itseäni ja peräänny nurkkaan, vaan otan oman tilani ja teen sen pää pystyssä ja selkä suorassa. Olen edelleen keskivertonaista kookkaampi, mutta se ei ole enää negatiivinen vaan positiivinen seikka. Välillä on niitä päiviä, kun haluaisin olla 155-senttinen ja 45-kiloinen kedon kukkanen, mutta kun katson peiliin ja minua vastaan katsoo pitkä, voimakas ja vahvatahtoinen nainen, en voi muuta kuin rakastaa itseäni ja olla tyytyväinen joka ikiseen senttiini.

Vuosi vaihtuu ihan juuri ja tässä vaiheessa kai pitäisi tehdä kaikkia hienoja uudenvuodenlupauksia. Minulle tammikuun alkaminen merkitsee sitä, että pyrin suunnitelmallisempaan liikunta- ja ruokailurytmiin. Tämä joulukuun loppu on oikeastaan ollut vierottautumista suklaasta ja muusta joulunajan syömisestä eli toisin sanoen olen suklaankaipuussani kolunnut kaikki kaapit ja pakastimen tyhjiksi leivästä, karjalanpiirakoista, juustosta jne. Eli varsinaisesti en ole vielä päässyt kiinni ruokavalioon, joka edesauttaisi painon putoamista.

Tammikuun alkaessa luovun jälleen leivän mussuttamisesta, ja siirryn puuro- ja näkkärilinjalle. Huomasin sen erittäin toimivaksi strategiaksi loka- ja marraskuun aikana.

Aloitan myös puolimaratonin treenaamisen ja olenkin kaavaillut seuraavanlaista viikko-ohjelmaa liikunnoille:

maanantai: hiihto
tiistai: pitkä juoksulenkki (aina 5-10 minuuttia pidempi kuin edellisellä viikolla)
keskiviikko: vapaa + Aino Ihana Maitosuklaa -päivä
torstai: intervallijuoksulenkki
perjantai: kävely + ratsastus
lauantai: hiihto
sunnuntai: juoksulenkki omaan tahtiin

Ohjelma muokkautunee aina tilanteen ja säiden mukaan, mutta tämän rungon ympärillä pyrin pysymään. Tammikuussahan aion myös suorittaa itselleni asettaman liikuntahaasteen eli 150 kilometriä liikuntaa kuun aikana. Pään kasassa pitämiseen olen luonnollisesti varannut aikatauluun virallisen jäätelötonkkahetken! Muutoin aion pysytellä erossa karkista, suklaasta ja kekseistä.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, tavoitteeni oli saavuttaa painoindeksi 25 ennen kuin täytän 26 vuotta. Saavutan kyseisen iän 2.2. joten luultavasti en alkuperäiseen tavoitteeseeni pääse. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Koen että olen saavuttanut menneen vuoden aikana paljon sellaista, jota en edes osannut odottaa. Moni niistä asioista on tärkeämpää kuin pienenevät kiloluvut, vaikka toki ne ovat ainakin osittain kytköksissä painon putoamiseen. Itsetuntoni ja itsearvostukseni ovat kohonneet. Näen nykyään itseni kauniina ja hyvänä ja tiedän, että unelmat ovat mahdollisia.

Olin pari päivää reissussa ystäväni luona Turussa ja oli hauskaa! Syömiset ja juomiset nyt menivät ihan miten sattui, mutta sitähän tämä elämä on: välillä laihduttamiseen tulee taukoja ja välillä niitä on syytäkin pitää. Saa nähdä, mitä keskiviikon läskipunnitus näyttää, mutta olipa tulos mitä tahansa, eteenpäin jatketaan. Tänä iltana on ruvennut olemaan vähän sellainen olo, että pääsisipä juoksemaan, mutta huomiseen taitaa jäädä. Joka tapauksessa mukava huomata, että ruotuun palaaminen ei vaikuttaisi olevan ihan hirveän kamalaa, vaan keho ja mieli suorastaan toivovat siirtymistä taas vähän terveellisempään elämään.

Viikon liikunnat jäivät neljään kertaan, mutta hyvinhän tuota ahteria tuli siitä huolimatta ulkoilutettua. Sain jälleen kerran tallilta autokyydin kotiin, vaikka olin kaikin puolin valmistautunut tulemaan jalan takaisinkin. Sen verran mukavuudenhalua minusta löytyy, etten suinkaan kieltäydy, jos kyytiä tarjotaan.

Olen päättänyt, että kun menen käymään ennen joulua kotikotona, sanon äidilleni kaikista hänen esittämistään kokooni liittyvistä kommenteista, miten ne ovat tuntuneet minusta inhottavilta ja nöyryyttäviltä. Painon putoamisen myötä minusta on tullut jollain lailla rohkeampi, enkä enää suostu olemaan yleinen vitsinaihe. Viimeisen puolentoista vuoden aikanakin häneltä on tullut ihan ihmeellisiä kommentteja, kun olen maininnut jotain juoksuharrastuksestani tai pienenevästä vaatekoostani. Reilu vuosi sitten kun jaksoin juosta yhden jyrkän ja pitkän mäen ylös, ja kerroin siitä iloisena äidille, hänen kommenttinsa oli seuraava: "No kannattaako niitä mäkiä juosta." Syyskuussa pukeuduin mummoni hautajaisiin koon 42 paitapuseroon, joka oli minulle täsmälleen sopivan kokoinen ja hyvin istuva, ja äitini vain kauhisteli: "Voi kamala, kokoa 42. Mahtuu varmaan sen takia kun sinulla on niin pienet rinnat. Ja se varmaan kutistuu pesussa!" Siis mitä helvettiä. Haluaisin kovasti tietää, miksi kaikessa mitä teen tai mitä olen, on jotain väärää. Kun olin teini, minusta olisi kuulemma pitänyt tulla kuulantyöntäjä, koska olen niin iso. Niin, muutahan siihen ei tietysti tarvitakaan. Ja ilmeisestikin erinomaisen hauskaa on esitellä minut uusille ihmisille isosiskoni V:n "isona pikkusiskona". Ihhihhii, kun onkin niin perkeleellisen hauskaa. Grrrr.

Ja sitä paitsi. Rintani ovat kokoa B ja minulle aivan täydelliset.

Edellisessä postauksessa pohdin, miten minulle on epäselvää, kenen tai minkä vuoksi laihdutan. Se minulle äskeisellä juoksulenkillä kuitenkin selvisi, että juoksua harrastan vain ja ainoastaan itseni takia. Suurelta osin juokseminen on kytköksissä painonhallintaan, mutta koko ajan enenevissä määrin saan juoksusta voimaa, itsetuntoa ja onnea. Se on yksinkertaisesti henkisen hyvinvointini lähde. Vaa'an lukemat eivät ole juurikaan viime aikoina pienentyneet, mutta juoksu pitää minut pinnalla. Se on niin konkreettinen esimerkki siitä, mitä olen täysin omin voimin saavuttanut, että edes minä en voi sulkea siltä silmiäni. Se tekee minut ylpeäksi itsestäni, ja se saa minut jatkamaan.

Olen alkanut tuntea olevani yksi juoksija muiden juoksijoiden joukossa. Enää minua ei hävetä olla se lenkkipolun kaikkein hitain, koska eihän kukaan ole edes koskaan minulle mitään inhottavaa sanonut asiasta (ei edes se mies, joka kerran ohitti minut ylämäessä kävellen)! Ketään ei oikeasti kiinnosta pätkääkään, vaikka minulta veisi tunnin juosta lenkkipolku ympäri. Hauskaa on myös se, että käytännöllisyys on mennyt häpeilyn edelle, sillä käytän ihan surutta hihattomia paitoja juostessa. Olkootkin puitten siimeksestä vilkkuvat kalvakat allini varoitus muille lenkkeilijöille, että "täältä on läski tulossa, pois alta!", mutta pelkkä ajatus umpinaisesta T-paidasta näillä yli 15 asteen säätiloilla saa minut tikahtumaan istualleni.

Ennen äskeistä juoksulenkkiä silmäni olivat turvoksissa itkemisestä, mikä puolestaan johtui henkilökohtaisista syistä, ja olin täysin valmis ryömimään peiton alle halailemaan tyynyä. Jostain syystä pakotin itseni vetämään lenkkivaatteet ylleni, sillä koskaan en ole jättänyt lähtemättä lenkille sen jälkeen, kun olen moisen asustuksen päälleni saanut. Ja niin lähdin tällakin kerralla, ja olen taas hiukkasen ehjempi.

Ounastelin viikonloppuna, että kesään mennessä juoksen 60 minuuttia yhteen menoon, mutta en kyllä osannut kuvitella, että se päivä olisi koittanut näin pian! Tänään siis juoksin tunnin ja olo on ihan pöllähtänyt, sillä eihän tällaisen edes pitäisi olla mahdollista, että minä, siis minä, juoksisin moisen ajan. Ehkä vuodessa yhteensä mutta että kerralla?

Uskollinen sekuntikelloni tietystikin oli jännittävällä päällä, sillä kun noin puolen tunnin juoksun jälkeen katsoin sitä, numerot näyttivät nollaa vaikka todistetusti olin napsauttanut sen päälle aiemmin. Juoksin samaa reittiä kuin viime viikolla kun juoksin 45 minuuttia, joten kun saavuin siihen kohtaan, jossa kyseisellä kerralla olin siirtynyt kävelemään, laitoin sekuntikellon päälle, ja tällä kertaa se toimi moiteettomasti. Juoksin siitä vielä vajaa 18 minuuttia, jotta varmasti sain sen tunnin täyteen.

Kun sitten vaihdoin kävelyyn niinkin sopivasti nimetyn tien kuin Saavutustenkadun kohdalla, tunsin miten kasvoilleni nousi typerä hymy ja hetken päästä melkein purskahdin itkuun, mutta sain sentään kasattua itseäni sen verran, etten ruvennut keskellä katua parkumaan. Olin ja olen niin järjettömän ylpeä itsestäni, etten edes tajua.

Juoksun jälkeen kävelin noin 20 minuutin loppumatkan kotiin voitonriemuisin askelin, ja näin ollen kokonaiskestoa lenkille tuli vajaa puolitoista tuntia.

Itsensä ylittäminen tuntuu hienolta.

Hämmentävää, mitä parin kilon pudotus voi tehdä mielelle. Ensinnäkin koen valtavaa onnistumista siitä, että olen kyennyt jatkamaan syksyllä aloittamaani matkaa, vaikka otinkin vuodenvaihteessa takapakkia muutaman kilon verran. Toisekseen, pudotetut kilot näkyvät kehossani: vyötäröltäni on selkeästi kadonnut jotain ja reiteni ovat juoksemisen myötä kiinteytyneet silminnähden, kun kaiken maailman töhnä on lähtenyt livohkaan ihon alta. Olen taas tyytyväisempi katsoessani peiliin ja se jos mikä tekee päälle hyvää. Matkaahan tässä on vielä jäljellä, mutta hyvän olon lisääntyminen ei siitä ainakaan vaikeampaa tee.

Kävin tänään 70 minuutin lenkillä, josta juoksin 45 minuuttia! Joskus helmikuussa sain räävittyä kasaan 40 minuutin juoksuosuuden, mutta tämän päivän suoritus on tähän mennessä ehdottomasti huikein. Jännä oli huomata, miten noin 30 minuutin kohdalla kroppa rupesi toimimaan ja kolotus ja jäykkyys katosi lihaksista. Juoksin myös pitkästä aikaa ilman musiikkia, ja yhtäkkiä ihmetyksekseni tajusin, että juostessa hengitykseni kuulostaa normaalilta, eikä minua enää niin helposti erehdy pitämään viimeisiään vetelevänä höyryveturina. Totta kai ylämäissä hengitys kiihtyi ja lihakset huusivat armoa, mutta tasaisessa maastossa ja alamäkiosuuksilla askelluksessa oli eräänlaista helpoutta ja voimaa, jotakin automaattista. Enää ei tarvitse keskittyä siihen, että jaksaa vielä yhden askelen, tai siihen, että saa kunnolla hengitettyä.

Mässäilyhimokin on laantunut. Illat eivät enää mene kärvistellessä sokerintuskassa. Luulen, että tähän auttaa valtavasti se, etten ole millään nollatoleranssilla, vaan sallin ne pari herkutteluiltaa viikossa ja vaikuttaisi siltä, että myös kykenen ne siinä parissa illassa pitämään enkä repsahtele mihinkään ahmimisputkiin. Toisaalta kohdallani myös liikunta hillitsee ruokahalua, joten sekin on hyvin mahdollisesti osasyynä vähentyneeseen herkuntarpeeseeni.

Mutta tällä hetkellä olo on mahtava ja luottavainen sen suhteen, että onnistun!

Ilmeisesti toissapäiväinen juoksulenkki aukaisi paikkoja, sillä tänään juokseminen luonnistui jo huomattavasti paremmin. Valitsin tällä kertaa reitin, joka oli sopivan tasaista maastoa, vaikka jokunen sopivasti sykettä nostava mäki eteen sattuikin. Juoksin yhtämittaisesti 36 minuuttia ja olo on tosi hyvä. Olen äärimmäisen ylpeä itsestäni, enkä vieläkään kunnolla sisäistä sitä, että puolen vuoden takainen minäni, joka hädin tuskin jaksoi juosta viittäkään minuuttia, käy nyt tunnin lenkeillä, joista vähintään puolet koostuu juoksusta.

Today is a good day to be me.

Kävin äsken tavoistani poiketen lenkillä (kokonaiskesto reilu 50 minuuttia, josta 30 minuuttia hölkkää) päiväsaikaan. Sillä onhan keli mitä mahtavin: aurinko paistaa ja hanget hohtaa ja pakkastakin on vain vaivaiset 4 astetta. Kyllä, keli oli kelpo, mutta puuskuttaessani siinä naama punaisena ja hiki pipon alta virraten teki mieli kipata itsensä lumipenkkaan aina kun sirppanoita teinejä tuli vastaan.

Vainoharhoja, häpeää! Olen varma, että jokainen vastaantuleva ihminen salaa nauraa minulle ja luo vaivihkaisia sääliviä katseita suuntaani. Ja voihan video. Tiedän, että tällainen ajattelu on typerää varsinkin kun siinähän minä koko ajan sitä painoa olen pudottamassa ja kuntoa kohottamassa.

Mutta silti huomasin välillä vastaantulijoiden kohdalla painavani katseeni maahan, kun taas välillä onnistuin pitämään pääni ylpeästi pystyssä. Tulevien viikkojen haaste onkin pitää katse suunnattuna eteenpäin. Kiinnostavaa sinänsä vain huomata, miten teini-iän itsetunto-ongelmat ovat juurtuneet alitajuntaan: jos käännän katseeni pois, ehkä minuakaan ei huomata.

Monille painonsa kanssa tuskaileville tyypilliseen tapaan minäkin tunnun vähän väliä olevan vaa'alla. Se on jokseenkin huolestuttavaa, sillä tuntuu, että paino ja siitä huolehtiminen ovat vallaneet ajatukseni. Enkä minä haluaisi stressata joistain jenkkakahvoista ja muhkuraisista reisistä. Mutta vaikka kuinka kovasti yritän rakastaa itseäni, en voi sille mitään, että joka kerta peiliin katsoessani toivoisin olevani erilainen.

Ei sillä. Olen tietyllä tapaa hyväksynyt itseni ja pidänkin itsestäni. On oikeastaan ihan mukavaa olla pitkä, koska yletän joka paikkaan, ja omalla tavallaan pidän myös leveistä hartioistani ja vahvasta olemuksestani. Teininä asia oli eri, ja olen niiltä vuosilta oppinutkin huonohkon ryhdin. Yritin painaa itseni kasaan ja piiloutua, koska tuntui, etten mitenkään voi tällaisena olla hyväksyttävä.

Olen sinut niiden asioiden kanssa, joita en voi itsessäni muuttaa. Mutta painoni kanssa en ole sinut, mutta sille asialle minun onkin mahdollista tehdä jotain. Olen hieman kauhuissani, koska kuten sanottu, en käytännössä koskaan ole ollut normaalipainoinen. Vähän väliä kelaan päässäni sitä samaa vanhaa nauhaa, joka toistaa minulle, miten minua ei yksinkertaisesti ole luotu olemaan muuta kuin tämä paksu itseni. Mutta toisaalta nautin ajatuksesta tehdä mahdottomasta mahdollista.