Sain eilen kotiin uuden hirveän parhaan ystäväni: voimapyörän. Tutustuin kyseiseen kapineeseen netissä, ja moni kehui sitä verrattomaksi vatsalihaksien ja koko ylä- ja keskikropan treenikaveriksi, ja koska hinta ei todellakaan ollut paha (omani ostin Prismasta 11,90 eurolla), päätin hankkia moisen kidutusvälineen. Eilen kokeilin voimapyörää pari kertaa, ja on muuten yllättävän raskas, ja hyvä niin. Vatsalihasten tekeminen on jäänyt tällä viikolla kokonaan, koska miljoonan toiston tekeminen tympäisee, ja toisaalta tuntuu, etten osaa kunnollisia tekniikoita. Voimapyörä vaikuttaa simppeliltä: rullailee edes takaisin (kiinnittäen tietysti asentoon huomiota) ja toistoja ei ilmeisesti tarvitse tehdä kovin montaa, kun lihakset jo huutavat armoa.

Tänään oli tarkoitus treenata voimapyörällä ihan oikeasti, mutta punnerrusohjelman viidennen viikon kolmas harjoitus (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50) veti yläkropan sen verran hyytelöksi, että voimapyöräilystä ei tullut yhtään mitään. Pitää varmaan hajauttaa punnerrukset ja voimapyöräharjoitukset eri päiville. Mutta eiköhän minusta näillä eväillä kunnon kaappi ensi kesään mennessä saada, hah.

Pelkäsin muuten etukäteen tuota viidettä viikkoa ihan hulluna, sillä kun tein punnerrusohjelmaa ensimmäistä kertaa, viikko osoittautui aivan karmaisevaksi. Tällä kertaa se ei ollut ihan niin kamalaa, mutta ihan riittävän kamalaa kuitenkin. Ilmaan lennelleistä kirosanoista en saanut kuvaa, mutta lattiasta treenin jälkeen ottamani kuva todistaa, että raivolla ja antaumuksella on tullut punnerrettua. Viimeinen 50 punnerruksen sarja oli oikeasti tappaa.

---

Painoasioissa olen saavuttanut jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän itseni kanssa. Okei, maailmani ei todellakaan romahda, jos painoni on jymähtänyt 78 kiloon. Itse asiassa se vaihtoehto, että olisin loppuelämäni 78-kiloinen, ei ole ollenkaan hullumpi ajatus. Töitähän se tulee hulluna vaatimaan, että ylipäätänsä saa pidettyä painon samana, mutta aika hyvinhän se on tuossa kilolukemassa maaliskuusta asti killunut, joten miksei siis jatkossakin.

Kenties 78 kiloa on yksinkertaisesti kropalleni se luonnollinen paino. Koska puhdas tosiasia on, että jo pelkkä ruumiinrakenteeni on luotu ennemminkin nostamaan painoja kuin tanssimaan balettia. Miksi pitäisi taistella jotain sellaista vastaan, joka minä pohjimmiltani olen? Ehkä tämä kaikki punnertaminen on ollut alitajuista siirtymistä seuraavaan vaiheeseen, jossa en niinkään yrittäisi tehdä itsestäni pienempää ja sirompaa vaan kehittää voimaani ja lihaksia. Koko ikäni olen kuollakseni toivonut, että olisi siro ja sulavaliikkeinen. Kyllähän miehetkin tykkää enemmän tytöistä, jotka saa helposti kaapattua kainaloon. No voi voi ja kyynel sentään.

Laihtuminen ja menneet reilut kaksi vuotta ovat opettaneet minua näkemään itseni aivan uudessa valossa. Asiat, jotka ennen näin heikkouksina, ovat nykyään vahvuuksiani. Jotenkin aina ajattelin, että koska olen 177 senttiä pitkä, pituuteni menee ihan hukkaan, jos en muiltakin mitoiltani vastaa mallien mittoja. Mutta haluanko minä oikeasti näyttää mallilta? No enpä oikeastaan. Ehkä aiemmin halusin, mutta en enää. Olen saanut viime aikoina yläkroppaani järjettömän paljon voimaa, ja jos minulle annettaisiin mahdollisuus valita, laihtuisinko välittömästi 71-kiloiseksi ja mahtuisin lopultakin maagisiin koon 42 housuihin, mutta menettäisin samalla vaivalla punnertamani lihakset, vai haluanko edelleen olla 78-kiloinen ja jatkaa kohti vahvempaa ja tasapainoista tulevaisuuttani, joka ei ole enää niin riippuvainen vaa'an lukemista, minun ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa.

Minusta tuntuu, että laihduttamiseni alkaa olla tulossa tiensä päähän. On turha taistella jonkin asian puolesta, joka ei loppujen lopuksi ole edes tarkoitettu minua varten. Onko tämä luovuttamista? Ehkä jonkun mielestä. Minulle tämä on kuitenkin askel eteenpäin kohti maailmaa, jossa kaikki ovet ovat avoinna.

Olo on nyt jokseenkin hukassa. Onnistuin saamaan vaakaan toisen plussaviikon peräkkäin, sillä paino oli tänään 78,5 kg. Pitkän normaalipainossa rimpuilun jälkeen olen nyt ihan oikeasti taas lievän lihavuuden puolella (no itse asiassa olin jo viime viikolla). Voi perse.

Viime aikoina on ollut mieli muutenkin maassa. Melankolinen fiilis, jota vastaan olen yrittänyt taistella liikunnalla. On väsyttänyt ihan hirveästi, ja monena "aamuna" olen päässyt ylös sängystä vasta kahden aikoihin iltapäivällä. Tuntuu, etten saa levätyksi kunnolla ja kroppa on ihan solmussa. 

Kaiken kruunaa nouseva paino. Jokunen viikko sitten näytti vielä hyvältä, kun päätin ryhdistäytyä herkuttelukauden jälkeen ja pudotin esimerkillisesti painon 78 kilosta 77,4 kiloon. Sitten jotakin tapahtui ja yhtäkkiä paino olikin 78,2 ja nyt 78,5 kiloa.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä teen väärin. Siis kyllä, olen syönyt jätskiä ja suklaata ja pullaa, mutta määrät ovat olleet sellaisia, joilla en ole ennenkään lihonut. Viime viikollakin harrastin liikuntaa yhdeksän tuntia, joten jo sen yksistään olisi pitänyt polttaa herkkukalorit ja vähän enemmänkin. Kun kelaan aikaa vuoden taaksepäin, nykyisen kaltaisilla ruokailuilla ja liikunnoilla laihduin helposti. Nyt tuntuu kuin seisoisin Grand Canyonin pohjalla ja tuijottaisin edessäni kohoavaa kiviseinää. Miten ikinä tulen selviämään siitä, kun kaikki mikä tähän saakka on toiminut, näyttää yhtäkkiä olevan yhtä tyhjän kanssa.

Viime vuonna taistelin 87 kilon seinän kanssa. Se oli pientä tähän 78 kilon isoveljeen verrattuna. Luulisi, että seitsemän kuukauden jumituksen jälkeen pääsisin vihdoinkin eteenpäin, mutta päinvastoin. Välillä onnistuin pääsemään jopa 76,5 kiloon, mutta jostain syystä 78 kilon paino vetää kehoani puoleensa magneetin lailla.

Tämä numeroiden pyörittely tekee hulluksi! Tuntuu kuin ihoni olisi kauttaaltaan tatuoitu täyteen vaa'an lukemia, jotka huutavat epäonnistumista. Minne unohtui terve järki? Miksi näin kamala fiilis kahden kilon takia? Taustalla luultavasti piilee jotain isompaa, ja se on pelko, että entä jos en yksinkertaisesti enää pysty hallitsemaan tilannetta.

Toivon, ettei mieleni ole ohjaamassa minua samaan ahdistuneisuuteen kuin aikoinaan opiskeluvuosina. Keskityin silloin kouluun ja rutiineihin, jotta sain pidettyä itseni liikkeessä. Konkreettinen tekeminen helpotti pitämään möröt poissa.

Kun painon kanssa on ollut hankalaa, olen aina hokenut itselleni, että jos vain jatkan juoksemista, tulen onnistumaan. Aion pitää liikunnasta edelleen kiinni, mutta tähtien sijasta tuntuu kuin olisin juoksemassa kohti jotain tuntematonta ja pelottavaa, sillä jokin varoittaa minua, ettei kyse ole enää pelkästään vaikeista laihdutusajoista.

Vitsit, että viime aikoina on tuntunut hyvältä taas juosta. Tuntuu, että olen päässyt hyvään juoksurytmiin ja ainakin tällä hetkellä kolme juoksulenkkiä viikossa vaikuttaa passelilta määrältä. Harrastamani muut lajit takaavat sen, että kroppa ehtii palautua ja polvet pysyvät kunnossa. Menneellä viikolla juoksukilometrejä kertyi tasan 30 (maanantaina 8,4 km, torstaina 15,6 km ja sunnuntaina 6,0 km.)

Muutoin viikkoon mahtui sauvakävelyä, ratsastusta, pyöräilyä, itsepuolustusta ja 100 punnerruksen ensimmäisen viikon tehtävät. Seuraan oikeanpuoleista saraketta.

---

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

On todennäköistä, että aiemmin kärsin jonkinasteinen BED:sta, sillä suklaalevyjen, keksipakettien ja jäätelötonkkien mussuttaminen kerralla ei todellakaan tuottanut mitään vaikeuksia (eikä tuota vieläkään, jos totta puhutaan). Söin ahdistukseen ja sisäiseen tyhjyyteen, ja sama jatkui päivästä toiseen. Tapoihini kuului myös yksin mässääminen, koska silloin ei tarvinnut hävetä niitä määriä, joita söin kerralla.

Juuri tuosta päivittäisestä suklaan, keksien ja jätskin mättämisestä on ollut kaikkein vaikeinta päästä eroon. Henkinen irtiotto rakkaista tyhjän olon lievittäjistä on ollut raskasta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että minun tuli selvittää syy siihen, miksi minusta tuntui pahalta ja tyhjältä. Kun pääsin ahdistukseni lähteille, pystyin ottamaan ensimmäiset askeleni kohti terveempää suhtautumista herkkuihin.

Minulla oli opiskeluaikoina vaikeita kausia, jolloin koin olevani suunnattoman yksinäinen ja hukassa itseni kanssa. Tunsin kadottaneeni sisimpäni. Välillä teki niin pahaa, että kärsin lievistä paniikkikohtauksista. Jouduin nukkumaan televisio päällä, koska pelkäsin olla yksin pimeässä ja hiljaisessa asunnossa.

Herkut olivat ystäviäni, joihin saatoin luottaa ja joiden pariin pystyin aina palaamaan. Ne symboloivat minulle turvaa ja pysyvyyttä.

Jossain vaiheessa sain taas otteen arjesta ja löysin itseni uudestaan. Aika oli parantanut haavoja ja kullannut vastoinkäymisten muistoja. Olin taas tasapainoisempi ja oma itseni. Sain voimaa aloittaa juoksukoulun ja taisteluni herkkuja vastaan. Aluksi illat olivat vaikeita, sillä olin niin järjettömän tottunut siihen, että pääsin joka ilta herkkujen pariin.  Kompuroin ja kärsin (henkisesti) herkkujen puutteesta. Huomasin, että itseni kiireisenä pitäminen auttoi minut kriittisimpien tuntien yli: lenkkeilyyn, suihkussa käymiseen ja ruoan laittoon ja syömiseen meni  kivasti aikaa ja toisaalta olin liian mukavuudenhaluinen lähteäkseni  hiukset märkänä kauppaan ostamaan herkkuja. Vähitellen taistelu helpottui vaikka se ei koskaan tulekaan olemaan täysin ohi.

Tykkään edelleen syödä ihan naurettavia määriä herkkuja kerralla, mutta koen, että hallitsen syömiseni nykyään todella paljon paremmin kuin ennen. Minulla on tapana päättää etukäteen, milloin syön Aino-tonkkani, ja se on toiminut. Tieto siitä, että tulen saamaan jäätelöä jonain tiettynä hetkenä, pitää minut rauhallisena ja hillitsee päivittäistä herkkuhimoa. Olen päässyt käytännössä kokonaan eroon spontaaneista "nytpä lähden ostamaan kauppaan karkkia eikä minua estä mikään eikä kukaan" -hetkistä. Totaaliseen herkuttomuuteen en kuitenkaan edes pyri, sillä se ei kohdallani toimi.

Enää en kärsi kroonisesta ahdistuksesta ja tuskastuneisuudesta. Olen oppinut kanavoimaan paskat fiilikset jonkun muun kuin syömisen kautta, vaikka välillä siihen sorrunkin. Olen nykyään paljon tasapainoisempi ja vahvempi ihminen kuin ennen, ja se on juoksun ja painon pudottamisen ansiota. Satunnainen herkuttelu on ok ja siitä tulee parhaimmillaan aidosti hyvä mieli. Herkut ovat kuitenkin minulle mörkö, joka muuttuu herkästi ystävästä viholliseksi, jos en pysy tarkkana. Näin se on ollut ja näin se tulee aina olemaan. Onneksi minulla on nykyään käytössä aseita, joilla mörköä vastaan pystyy taistelemaan. Ja ennen kaikkea minulla on tahtoa käyttää niitä aseita.

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Kun muistelen elämääni reilut pari vuotta taaksepäin, rupesin pudottamaan painoa ennen kaikkea ulkonäöllisistä syistä. Olin kesän 2009 aikana lihonut luultavasti viitisen kiloa (minulla ei tuolloin ollut vaa'assa paristoja enkä edes muista, milloin olisin edellisen kerran mitannut painoani, sillä välttelin tehokkaasti totuutta), ja alkusyksystä olo alkoi olla sellainen, että ei tämä voi näin jatkua.  Olin aloittanut kesän kynnyksellä seurustelemaan nykyisen miesystäväni kanssa, ja vaikka hän ei tarkoituksella sanonut mitään inhottavaa painostani tai vastaavaa, niin oma ulkonäkö itketti ja tunsin oloni huonoksi. Olen ennenkin täällä kirjoittanut, miten 177 senttimetrin pituus yhdistettynä ylipainoon voi koetella naiseutta aika pirunmoisella tavalla, ja luultavasti se fiilis kulminoitui kesän päätteeksi siihen, että päätin kokeilla Porin juoksukoulua ja toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni siitä, että vielä jonain päivänä olisin sen verran hyvässä kunnossa, että jaksaisin juosta esimerkiksi viisi kilometriä.

Taustalla oli toki myös terveydellisiä seikkoja. Olin saanut keväällä kuulla, että kolesterolini oli 5,8 ja verenpaineeni oli jo pitkään ollut 130/85 luokkaa. Tiesin, että jos jatkaisin entistä menoa, minulla olisi verenpainelääkitys ennen kolmekymmenvuotissyntymäpäivääni. Luvut ovat kuitenkin lukuja, ja niitä on vaikea tarkastella konkreettisesti, joten rehellinen vastaus on, että suurimmaksi osaksi rupesin pudottamaan painoa, koska halusin näyttää paremmalta. Pakko muuten sanoa, että en luultavasti alussa uskonut tosissani pystyväni  tähän. En ollut koskaan ollut normaalipainoinen, ja aikuisiällä olin alimmillani tainnut päästä 85 kilon painoon, mistä taas hitaasti mutta varmasti söin itseni takaisin yli 90 kiloon. Jostain syystä kuitenkin päätin vielä kerran yrittää.

Jossain vaiheessa laihdutusta havahduin siihen, mitä juokseminen ja painon putoaminen saivat aikaan yleisessä fiiliksessäni. Yhtäkkiä minulla olikin syytä olla ylpeä itsestäni ja mikä tärkeintä: opin olemaan ylpeä itsestäni. Epätoivoisena ja epäuskoisena aloitettu laihdutus kohti hoikempaa olotilaa oli muuttunut matkaksi sisimpääni. Muistaakseni olin 87-kiloinen, kun ensimmäisen kerran katsoin peiliin ja hymyilin itselleni. Tiesin, etten ollut täydellinen, mutta ei minun tarvinnutkaan olla ja se oli ihan ok. Olin muuttanut elämäni ja voiko kukaan oikeasti vaatia keneltäkään sen enempää? Tiesin, että olin matkalla ja että niin kauan kuin jatkaisin juoksemista, en voisi epäonnistua. Laihduttaminen pelkän laihduttamisen vuoksi jotenkin muuttui. Rupesin pikemminkin pyrkimään kokonaisvaltaiseen hyvään oloon, jonka yksi osa-alue painon pudottaminen oli. Enää ei ollut kaikkein tärkeintä, että vaaka näytti pienempiä lukemia, vaan aloin arvostaa voimaa ja fiilistä, jonka syksyinen juoksulenkki loskan seassa lenkkarit litimärkinä ja silmälasit huurussa minussa herätti. Tunsin vapautuvani kahleista, jotka olivat tukahduttaneet minua koko elämäni ajan.

Olen ollut normaalipainossa puolisen vuotta ja oloni on mainio. Tällä hetkellä yritän pudottaa painoani pelkästään siitä syystä, että jonain päivänä mahtuisin koon 42 housuihin. Se ei taida loppujen lopuksi olla riittävän hyvä syy, sillä painan melko lailla saman verran kuin puoli vuotta sitten, lol. Olen tosi tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen saavuttanut, ja ehkä siksi laihduttaminen on viime aikoina vähän tökkinyt. Jos voin hyvin sisäisesti, miksi edes yrittäisin muuttua ulkoisesti? Tämä on ehkä tärkein kysymys, jonka parissa olen viime aikoina aikaani viettänyt. Turhamaisuus minussa pyrkii kohti 71 kiloa, mutta minussa on niin paljon muutakin. Potentiaalia, voimaa, rohkeutta ja sisua. Ja mikään niistä ei toteutuakseen vaadi minua olemaan yhtään sen kevyempi kuin nyt olen.

Päivä 1: Tietosi

- ikä: 26 vuotta

- pituus: 177 cm

- paino: 78,0 kg

- vyötärö: 76 cm

- lantio: 104 cm

- reisi: 64 cm

- paitakoko: 40

- housukoko: 44

- lähtöpaino: n. 96 kg

- tavoitepaino: 71,0 kg

---

Paino oli siis tämän päivän mittauksessa tasan 78 kiloa eli painoa on tullut puolitoista kiloa siitä, mitä olen alimmillani tämän projektin aikana painanut. Tietysti lihominen on aina tympeää, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten tärkeintä on nyt suunnata eteenpäin. Olen kahden vuoden aikana tehnyt useita mahalaskuja, mutta aina noussut takaisin jaloilleni ja jatkanut, ja niin aion tehdä nytkin.

Jotenkin jännällä tavalla tuntuu, että ihan kuin olisin saanut uuden alun. Viimeiset kuukaudet ovat olleet yhtä rämpimistä, enkä ole saanut sellaista kunnollista draivia päälle. Motivaatio on ollut jossain suossa eikä keskittymiskykyni ole riittänyt herkuttelun hallitsemiseen. Nyt olo on jotenkin vapautunut. Omituista, että tällaisen tunteen saavuttamiseen piti ottaa kilollisesti takapakkia, mutta henkisesti tuntuu kuin olisin edistynyt.

Minulla on luultavasti ollut paineita onnistumisen suhteen, sillä moni on sanonut ihailevansa saavutuksiani (normaalipainoon pääsy ja puolimaratonin juoksu). On tietysti ihanaa, että ihmiset saavat inspiraatiota blogistani ja minusta on aivan uskomattoman hienoa kuulla, jos joku on saanut minulta lisäpotkua omaan projektiinsa. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin kasvanut, kun minusta on alkanut tuntua, että minun pitäisi olla jonkinlainen esimerkki. Kamppailen yhä edelleen samojen ongelmien kanssa kuin merkittävästi ylipainoisena, ja tämän puolentoista kilon lihomisen myötä tuntuu kuin olisin vapautunut itselleni asettamista täydellisyyden kahleista. Mokasin, mutta maailma ei kaatunut. En ollutkaan täydellinen, mutta miten järjettömän hyvältä epätäydellisyys voikaan tuntua. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen ja olla teräsnainen.

Kuinka kummallinen ihmismieli voikaan olla, sillä nyt laihduttaminen maistuu taas huomattavasti paremmalta. Ja näin sen pitääkin mennä. Jos homma on pelkkää väkisin vääntämistä, niin ei siitä tule kuin itku. Kun saavuttaa rauhan sisimpänsä kanssa ja nauttii ympäröivästä hetkestä, asiat kääntyvät aina parhain päin.

Voi läskeys sentään. Olen lihonut ihan oikeasti. Tämän toteamiseen ei siis tarvita mitään vaakaa, vaan riittää kun ottaa itsepetoksella pinnoitetut lasit silmiltä ja kurkkaa pikaisesti vyötärön suuntaan. Liikuntahan ei ole missään vaiheessa ollut se ongelma kuten näkyy esimerkiksi kahden viikon HeiaHeia-klipistä:

Tykkään liikkua, mutta tykkään myös ihan perkeleesti herkuista. Tykkään niistä niin paljon, etten mitenkään pysty liikunnalla kuluttamaan kaikkia niistä saatuja kaloreita. No juu, on PCOS ja varmaan maailman paskimmat geenit ja luutkin on joku keksinyt ja blaa blaa. Mutta eivätkä ne minua estäneet laihtumasta 96 kilosta parhaimmillaan 76,5 kiloon. Nyt uskon painon olevan jotain päälle 78 kiloa eli mitään katastrofaalista ei todellakaan ole tapahtunut, mutta tulee tapahtumaan ellen nyt tosissani muuta kurssiani pois suunnasta, johon olen viimeisten viikkojen aikana lipunut.

Aion pistää homman taas pyörimään ja ensimmäiseksi karsin turhat herkut pois päivittäiseltä ruokalistaltani. Voi kyynel ja raivari. Pidän jatkossa kerran viikossa Aino-päivän ja se saa riittää. Jösses, en minä tarvitse niitä irtokarkkeja, suklaita ja keksejä, joiden pariin olen jälleen langennut. Olen jopa kiskonut viime aikoina pitsaa ja se jos mikä on ollut turhaa! Minulla ei ole koskaan ollut mitään intohimoja suolaisiin mättöihin, joten niiden syöminen tuntuu herkkujakin älyttömämmältä. En ole syönyt ahdistukseen tai iloon tai mihinkään tunnetilaan. Olen syönyt, koska olen halunnut. Koska olen halunnut tuntea olevani normaali - ihminen joka saa syödä ilman pelkoa lihomisesta. (Ihan niin kuin syömisissäni olisi mitään normaalia.) Välillä sitä vain haluaa unohtaa ongelmansa. Halusin uskotella itselleni, että nyt kun olen ollut puolisen vuotta normaalipainon rajoissa, en enää yksinkertaisesti voi lihoa. Lol.

Tämä oli taas sarjassamme näitä "kantapään kautta" -juttuja. Joskus on vain pakko ottaa takapakkia oppiakseen. Minusta tuli hetkellisesti ylpeä, mutta nyt on taas aika nöyrtyä.

Jännän äärellä. Lähtölaskenta on alkanut kun puolimaratoniin on enää viikko. Henkinen puoli ottaa tällä hetkellä koville, ja olenkin viime päivät käynyt pääni sisällä melkoista itsetsemppausta. Pelottaa ihan tajuttomasti, mutta yritän vain hokea, että hei, sehän on vain yksi pitkä lenkki siinä missä muutkin. Ehkä se on pidempi matka kuin mitä koskaan olet juossut, mutta aikoinaan olet juossut 5 kilometriä, 10 kilometriä, 13 kilometriä, 15 kilometriä, 17 kilometriä ja jopa 19,5 kilometriä ilman, että olit tehnyt sitä koskaan aiemmin. Joo, ei ollut helppoa, mutta teit sen silti. Rentoudu.

Sään puolesta näyttää tällä hetkellä hyvältä:

Joo, viikko on pitkä aika kun on sääennustuksista kyse, mutta kai näistä jotain voi päätellä. Minulle parasta olisi, mikäli lämpötila ei nousisi yli 17 asteen. Ennemmin vaikka vesisadetta kuin porottavaa aurinkoa.

Mietin kaikkia hiilihydraattitankkauksia ja sitä, että pitäisikö etukäteen suunnitella joku tietty aika, jonka käyttäisin kunkin kilometrin juoksemiseen. Niin kuin että ekat viisi kilometriä vauhtia 8 min/km ja sen jälkeen 7,5 min/km. Jeesus! En ole koskaan tehnyt mitään tankkauksia tai seurannut kilometreittäin vauhtejani eikä nyt takuulla ole paras aika sitä aloittaa. Ei tässä ekaa kertaa olla pitkää lenkkiä tekemässä, joten turha ruveta sekoilemaan.

Mutta hitto kun meinaa päässä vipata. Kroppa kyllä kestää, luotan siihen. Nyt pitäisi vain saada mieli rauhoittumaan, ettei mene koko puolimaratonia edeltävä viikko totaalisesti panikoidessa.

Olen tämän viikon potenut polvea, ja siitä syystä liikunnat ovat rajoittuneet punnerruksiin ja kävelylenkkeihin. Kävely on ihan jees ja olen viime aikoina jopa ruvennut tykkäämään siitä, mutta kyllä se vain pidemmän päälle on tylsää kuin mikä. Olisi kiva päästä taas juoksemaan varsinkin kun sitä puolimaratoniakin pitäisi treenata. Toisaalta tämän hetken tilanne on se, että mikäli sen meinaan juosta, minun on nyt käveltävä. Ja ovathan nuo kelitkin olleet taas sen verran lämpöiset, että eipä tuolla viitsi paljoa kirmailla, kun lämpöhalvaus odottaa jokaisen mutkan takana.

Tänään kävellessä polvi onneksi alkoi tuntua melko normaalilta. Ajattelin pitää huomenna vapaapäivän ja sunnuntaina testata, joko polvi kestäisi juoksuaskelia. Saa nyt nähdä, miten pitkät matkat jatkossa taittuvat, vähän pelottaa. Pitää varmaan paketoida koipi tuohon aiemmin tänä vuonna hankkimaani neopreenihässäkkään, ja testata auttaisiko se polvea kestämään. Olen käyttänyt sitä tämän viikon kävelylenkeilläkin, mutten osaa sanoa onko siitä ollut varsinaista apua.

Joka tapauksessa suunnitelmissa on juosta 19 kilometrin lenkki vielä kerran ja 21 kilsan niin ikään kerran ihan vain osoituksena itselle, että kyllä se puolimaraton taittuu, stna. Syyskuun 4. päivähän on sitten virallisen puolimaratonin aika, ja tavoite on juosta matka alle kolmen tunnin. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu siltä, että pääasia että pääsen maaliin ehjän polven kanssa.

Viime päivät ovat muutenkin olleet vähän blaah. On ollut kauhea yleinen väsymys ja tuskastuneisuus laihduttamiseen. Alkaa henkisesti syödä tämä loputon vaa'an vahtaaminen ja kalorivajeella elämiseen pyrkiminen. Eihän se homma varsinaisesti helpota tavoitepainoon pääsyn jälkeenkään, mutta olen vain jotenkin tosi väsynyt. Kohta kaksi vuotta olen vain taistellut, että vaaka näyttäisi viikoittain pienempiä lukuja. Välillä on näyttänyt ja välillä on taas jumitettu paikoillaan ja välillä keikuttu ylös ja alas. Toivoisin, että nuo viimeiset kuusi kiloa lähtisivät mahdollisimman pian, mutta itseni ja kroppani tuntien siihen voi mennä hyvinkin puoli vuotta tai kuka tietää miten kauan. Eikä asiaa auta, että paino tuntuu jumahtaneen 76,9-77,0 kiloon. En tiedä, mitä tehdä. Pitäisi kai vain odottaa ja olla kärsivällinen, sillä olen ennenkin jumini selättänyt. Mutta kun en vain enää jaksaisi. Olen yrittänyt kaiken aikaa olla positiivinen ja pitää yllä uskoa unelmaani. Nyt tuntuu, että tekisi mieli työntää se posiitivisuus sinne kuuluisaan perseeseen.

Ei, en aio luovuttaa, mutta sviddu. Henkisesti tämä on vain niin järjettömän kuluttavaa. Haluaisin valjastaa vaihteeksi laihduttamisen vaatimat voimavarat johonkin muuhun. Ois niinq kiva. Tälleen kahden vuoden jälkeen ja silleen.

~*~

Mutta kyllä se hymy on vielä olemassa. Eikä sitä niin kauheasti tarvitse aina esiin houkutella. Loppujen lopuksi onnistuttuhan tässä on. Välillä vain on vähän vaikeaa.

Cheers!

Kesä-Q

Paino oli tänään 78,9 kg eli reissusyömiset ja muut syömiset vaikuttivat kahden viikon takaiseen lukemaan 800 gramman lisäyksellä.

Mutta ei hätää. Luulen, että olen nyt saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Olen pohtinut menneitä kuukausia sen jälkeen kun pääsin painoindeksiin 25,0 ja toteutin näin ollen mahdottomalta tuntuneen unelman. Tuon saavutuksen jälkeenhän painoni ei käytännössä ole laskenut lainkaan. Olen miettinyt syitä, ja luulen että yksinkertaisesti en ole vain ollut valmis siirtymään eteenpäin.

Tunteeseen sisältyy epävarmuutta ja pelkoa epäonnistumisesta, mutta loppujen lopuksi uskon, että minun oli saatava levätä. Reilun puolentoista vuoden ajan olin keskittänyt kaiken energiani ja keskittymiskykyni painoindeksin 25 saavuttamiseen, ja kun lopulta siinä onnistuin, olin ikään kuin tyhjän päällä. Laihduttaminen on merkinnyt minulle järjettömän suurta sisäistä muutosta ja verottanut todella paljon henkisiä voimavarojani. Mieleni ei kyennyt heti sopeutumaan uuteen tavoitteeseen: "Hetkinen, juurihan tässä on taisteltu kropasta pois 18 kiloa. Eikö voitaisi hetki vain nauttia tästä tunteesta ennen kuin lähdetään reuhtomaan pois niitä viimeisiä seitsemää kiloa?" En oikein ymmärtänyt sitä asiaa aiemmin, ja olen tehnyt itsestäni hermoheikon pohtimalla syitä painon jumittamiseen, kun loppujen lopuksi kaiken takana oli se, että minun oli saatava hetki hengähtää. Henkisesti. Ironista kyllä, juuri kun minun olisi pitänyt antaa itseni levätä, stressasin aivan turhista asioista.

Kehoni voi hyvin, olen liikkunut kevään aikana hurjan paljon, ja olen koko ajan voimakkaampi. Ei se ollut kehoni, joka piti kiinni kiloista, vaan mieleni. Se halusi opettaa minulle paikallaanpysymisen taitoa. Se halusi näyttää minulle, että pystyn olemaan lihomatta vaikken laihtuisikaan. Maaliskuun 23. päivä painoin 78,3 kiloa ja painoindeksini oli 25,0. Tänään - kolme kuukautta myöhemmin - painan 78,9 kiloa ja painoindeksini on 25,2. Sitä on onnistuminen. 600 lisägrammaa ei ole epäonnistumista, se ei ole mitään muuta kuin askel kohti tasapainoista suhtautumista kehoon ja mieleen. Minuun itseeni.

---

Minusta tuntuu, että olen nyt valmis ottamaan seuraavan askelen kohti lopullista tavoitettani eli 71 kiloa. Mitään aikarajoja en ole asettanut. Jos olen yhden asian matkani aikana oppinut, niin sen että pakottamalla en tuloksia saa. Menneet kolme kuukautta ovat siitä hyvä esimerkki. Sekä kehon että mielen on oltava tasapainossa keskenään, mikäli haluan tehdä matkastani mielekkään. Ja siihen minä tähtään: onnelliseen elämään uuden minäni kanssa, uudessa kehossani.

Jumankekka, paino putosi viime keskiviikkoon nähden 900 grammaa eli painan nyt 78,1 kiloa ja olen jälleen normaalipainoisten kerhossa. Saa nähdä miten kauan tällä kertaa, lol!

Helteiden loppuminen saattoi auttaa asiaan, mutta toisaalta uskon, että käymäni päänsisäinen taistelu ja henkisten lukkojen avautuminen olivat myös hyödyksi. Mielen vapautuminen auttaa myös kehoa vapautumaan.

Oli jotenkin kova paikka olla taas 79-kiloinen ja ylipainoinen, kun olin jo saanut maistaa normaalia painoindeksiä. Kaksi plussaviikkoa saa kyllä ihmisen sekaisin. Olin ihan valmis jopa alkaa laskemaan kaloreita, mitä en ole tehnyt koko laihduttamisen aikana kertaakaan, koska tulisin vain hullu(mma)ksi.

Mennyt viikko ja miittiviikonloppu auttoivat minua näkemään asiat oikeassa perspektiivissä, ja tajusin, että voi jumalauta sentään: onnellisuuteni ei ole kiinni yhdestä kilosta. Kellekään muulle ei ole mitään väliä eikä kukaan todellakaan huomaa mitään eroa, onko painoindeksini 25,2 vai 24,9.

Ei ole ihmisen hommaa tämä laihduttaminen. Tuntuu, että välillä menee täysin kontrolli, kun rupeaa märehtimään asioita liikaa päänsä sisällä. Itkettää ajatus siitä, miten kamalan törkeä ja vaativa sitä voi itseään kohtaan olla.

Minun kehossani ei ole mitään vikaa. Se on kaunis ja voimakas, ja kantoi minut eilen jälleen kerran 17,3 kilometrin lenkin juosten läpi, vaikka olin lopenuupunut. Se on ansainnut, että vihaamisen sijasta rakastan ja kunnioitan sitä.

En ehtinyt eilen kirjoittaa uutta postausta, mutta keskiviikon läskipunnitus näytti jälleen plussaa - tällä kertaa 400 grammaa edellisviikkoon verrattuna. Tällä hetkellä painan siis 79 kiloa ja olen 900 gramman verran lievästi ylipainoinen. Elämäni normaalipainoisena on siis ollut vähän takkuavaa ja katkonaista, mutta periksi en anna.

Mutta mitä tulee painonnousuun, niin en oikeasti tiedä syytä siihen. Viime viikko meni syömisten ja liikuntojen suhteen ihan samalla tavoin kuin viikkoina, joina olen saanut puolentoista vuoden ajan painoa laskemaan. Joo, helle saattaa turvottaa, mutta olen silti hieman hämmentynyt. Onko minun tullut aika muuttaa jotain aiemmin toimineessa strategiassani? Syönkö sittenkin liikaa? Vai syönkö liian vähän? Onko kehoni yksinkertaisesti vain ihmeissään uudesta painosta (jossa kylläkin olen keikkunut useamman kuukauden...) ja tarvitsee aikaa sopeutuakseen?

Uh. Miten painoasiat voivatkin vallata ihmisen pään niin täysin. Olen alimmillani painanut tänä keväänä 77,6 kiloa, joten tämänhetkinen tilanne on vain 1,4 kiloa enemmän, joten ehkä tässä nyt ei kannattaisi panikoida. Jatkan vain liikkumista ja syömisten hallinnan opettelua. Se vie lopulta perille.

Sinänsä oloni on levollisempi kuin viime viikolla. Kävimme eilen miesystäväni kanssa kylpylässä, ja tajusin taas kerran, miten vääristyneesti olen nähnyt itseni muihin ihmisiin verrattuna. Olin jotenkin luonut päähäni kuvan itsestäni kamalan isona ja jykevänä, kun taas kaikki muut ihmiset ovat hoikkia ja heillä on täydellinen bikinivartalo. Mutta kylpylässä oli aivan kaikenkokoisia ja -muotoisia ihmisiä, ja bikineitä käytti moni sellainen ihminen, jolla ei vatsa tai pylly ollut ihan mallikuosissa. Ja ihan tyytyväisiltä ja iloisilta he vaikuttivat. Siinä vaiheessa suututti, että olin jättänyt omat bikinini kaappiin ja turvautunut vatsan ja jenkkakahvat armeliaasti peittävään tankiniratkaisuun.

Luulin, että olin jo päässyt pitkälle päänsisäisten lukkojeni kanssa, mutta vielä on paljon opittavaa. Olen ollut käytännössä koko elämäni ylipainoinen ja kärsinyt sen takia itsetunto-ongelmista. 26 vuoden kokemukset ja tunteet eivät siis ole poispyyhkäistävissä hetkessä. Onneksi suunta on kohti parempaa ja tällä viikolla olen taas hymyillyt peilikuvalleni.

Tulihan se sieltä: pitkään kytenyt plussaviikon syndrooma. Eli fiilis kun peilistä tuijottaa vain ruma ja läski ja kaikin puolin epäonnistunut ihmisyksilö.

Voi perseensuti taas. Eikä auta järkipuhe, vaikka kuinka palaan muistoissani kaksi vuotta taaksepäin, kun olin 95-kiloinen, leposykkeeni oli 80 enkä taatusti jaksanut juosta kuin kilometrin ja senkin jälkeen piti haukkoa henkeä kuin maljastaan eksynyt kultakala.

Ei auta vaikka muistelisin kaikkia niitä hetkiä, jolloin täsmälleen tämän painoisena eli noin 78-kiloisena olin onneni kukkuloilla uudesta vartalostani - uudesta minästäni.

Kun ahdistaa niin silloin aa niin kuin ahdistaa.

Positiivista tässä on se, että ei tee mieli syödä ahdistukseen suklaata. Johtuneeko siitä, että kaupat ovat kiinni. Hah, no sama se.

Päässä pyörii vain koko ajan ajatus siitä, etten voi olla millään tavalla kaunis, koska herra jumala painan melkein 80 kiloa. Ei naisen kuulu painaa 80 kiloa! Naisen kuulu olla pieni ja siro ja sellainen jota mies voi kantaa vaikka pikkusormensa varassa. Ihan sama vaikka olen 177-senttisenä ja 78-kiloisena normaalipainoinen, sillä minun pitäisi painaa korkeintaan 55 kiloa.

Apuaaaaaaaaaaaaaaaa.

Vihaan yhteiskuntaa ja kauneusihanteita, jotka saavat minut ajattelemaan näin. Vihaan itseäni, koska annan itseni ajatella näin.

Olen jo aikoja sitten ostanut bikinit, joita päätin käyttää heti kun pääsen normaalipainon puolelle. Ihan sama vaikka maha vähän pullottaisi ja reidet hankautuisivat edelleen yhteen, minä olen ansainnut pukeutua bikineihin!

Sovitin niitä äsken ja teki mieli vain kaivaa kaapista isoin mahdollinen vaatekappale, johon hukkua.

Mihin katosi se nainen, joka oli helvetin ylpeä kaikista ponnisteluistaan ja onnistumisistaan ja oli valmis näyttämään maailmalle närhen munat.

Aion löytää sen naisen jälleen huomenna 17 kilometrin juoksulenkillä. Perkele. Mutta tästä illasta ja yöstä selviän P!nkin avulla:

"Pretty, pretty please, don't you ever, ever feel
Like you're less than fuckin' perfect."

Voi blaah. Paino oli tänään 78,6 kg eli kilon enemmän kuin viime viikolla. Syitä voi kaivella vaikka mistä: taannoiset parin viikon herkuttelut näkyvät nyt vaa'assa, lämmin ilma turvottaa, olen mystisesti kasvattanut viikossa kilon lihasta... Höp.

Olen nyt jumittanut pienen ikuisuuden 78 kilon tienoilla, ja tämä tilanne alkaa muistuttaa viime vuonna käymääni taistelua 87 kilon seinää vastaan. Mitäpä tässä sitten oikeastaan muuta kuin että antaa ajan kulua. Kroppa nyt vaikuttaisi tykkäävän 78 kilon painosta, ja myös henkisesti minun on ihan hyvä olla tässä painossa. No panic. (Vaikka olisi se tietysti kiva joskus päästä sinne 71 kilon tavoitepainoon... kröhöm.)

Herkuttelu luultavasti on pääsyy, miksi laihtuminen takkuaa. Hienoista aikeistani huolimatta kahden herkkupäivän pitäminen viikossa ei meinaa onnistua sitten millään. Liikunta kompensoi herkkukalorit, eli sinänsä tilanne on ihan ok, että paino ei ainakaan ole pitkällä tähtäimellä nousussa. Toinen syy jota mietin on vanha kunnon PCOS. On niin raivostuttavaa, kun en voi olla varma, vaikeuttaako se oikeasti laihtumistani vai onko kaikki vain pääni sisällä. Pitäisi luultavasti varata aika gynekologille ja pyytää, että tutkisivat nykyisen tilanteeni. Kyseinen tautihan todettiin minulla 19-vuotiaana, ja voisi olla hyvä tarkistuttaa, onko esimerkiksi laihtumiseni korjannut asioita.

PCOS:sta tulikin mieleeni, että Yhdysvalloissa juuri päättyneellä Biggest Loserin 11. tuotantokaudella oli mukana kyseistä tautia sairastava Olivia:

(kuvalähde, spoilausvaara!)

Että silleen. PCOS ehkä tekee jo muutenkin vaikeasta laihduttamisesta vaikeampaa, mutta perkele soikoon, ei se mahdotonta ole. Jos vaikka aloittaisin sillä, että vähentäisin suuta kohti menevää käden liikettä.

Välillä sitä miettii, miten pienistä asioista ihminen voi olla iloinen - nimittäin 100 gramman painonpudotuksesta kahdessa viikossa! Ihan oikeasti: olin tänään vaa'alle noustessasi vähintäänkin kauhuissani, sillä menneisiin kahteen viikkoon on todellakin sisältynyt enemmän herkkupäiviä kuin herkuttomia. Mutta vaaka päätti antaa armon käydä oikeudesta ja tarjoili lukeman 77,6. Jee!

Koska olo on kuin sillä kuuluisalla veräjästä päässeellä koiralla, ajattelin (ties monennenko kerran) yrittää saada herkutteluni kuriin ennen kuin mitään katastrofaalista tapahtuu. Miten voi olla niin vaikea pitää viikossa kaksi herkkupäivää? Miksi ihmeessä ne päivät yhtäkkiä alkavat kuin sikiytyä keskenään? No. Yksinkertaisesti siitä syystä, kun jäätelö, keksit ja suklaa maistuvat niin hyvältä.

Ajattelin kokeilla uutta tekniikka. Koska liikunta on minulle nyt tosi jees-juttu ja olen erittäin motivoitunut liikkumaan, enkä näe, että mikään saisi minua enää siirtymään perslihasten kasvattajaksi sohvannurkkaan, aion tästedes herkutella vain niinä päivinä, jolloin en harrasta liikuntaa. Tämä kuulostaa aivan käsittämättömän kieroontuneelta ja vaaralliselta, mutta ihan oikeasti uskon, että tämä toimisi kohdallani. Syistä:

a) Saan todella paljon mielihyvää liikunnasta monella eri tavalla. Suorituksen aikana tunnen itseni valtavan vahvaksi ja koen tekeväni jotain minulle ennen täysin mahdotonta. Liikunta saa elimistöni tuntumaan terveeltä, se pitää aineenvaihdunnan liikkeessä ja on mahtavaa roiskia turvotukset hien mukana vastaantulijoiden kasvoille. Minusta on kivaa ja hurjan motivoivaa merkata HeiaHeiaan ja omaan urheilukalenteriini päivittäiset liikunnat, ja merkintöjen tekemisestä on tullut eräänlainen addiktio ja niitä haluaa koko ajan lisää. Vähän kuin Pokemon! Todennäköisyys siis sille, että luopuisin liikunnasta ja kaikista sen mukanaan tuomista hyvistä asioista, jotta saisin pitää ylimääräisen herkkupäivän, on pieni.

b) Kaipaan herkutteluuni ryhtiä ja jonkinlaista selkeää rutiinia, jota noudattaa. Kaksi herkkupäivää viikossa kuulostaa sinänsä ihan konkreettiselta, mutta jotenkin se vain käytössäni venyy ja paukkuu ja ääh.... kolmehan on melkein sama kuin kaksi jne. Mikäli onnistuisin kytkemään herkuttelut vain ja ainoastaan vapaapäiviin, se luultavasti auttaisi minua vähitellen oppimaan eroon "no jos tuosta nyt vähän suklaata ottaisi, eihän se yksi patukka maailmaa kaada, noo syödään nyt samaan syssyyn koko levy kun kerran aloitettiin" -ajatusmallista. Toivon, että jokapäiväinen taisteluni herkkuja halajavaa mieltäni vastaan vähitellen kehittyisi mielenrauhaksi ja tyytyväisyydeksi uuteen vallitsevaan tilanteeseen, joka saa minut voimaan niin paljon paremmin.

Liikunta on aivan ehdottomasti ollut laihduttamisessa vahvin puoleni ja se kulmakivi, joka on ylipäätänsä mahdollistanut onnistumiseni. Nyt aion siis ottaa tukea vahvimmasta osa-alueestani, ja lähteä sen avulla korjaamaan heikointa kohtaani, joka minun ihan oikeasti on saatava hallintaan, mikäli haluan pysyä normaalipainossa ja terveenä koko loppuelämäni.

Kuukausi vaihtui rauhallisissa tunnelmissa eli en juhlinut vappua sen kummemmin. Vappu ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle mikään erityinen juhlapäivä. Kouluaikana se oli tietysti kiva, jos se sattui arkipäivälle, niin sai ylimääräisen vapaan.

Tein yhteenvedon huhtikuun liikunnoista:

- juoksu 64,3 km
- kävely 38,2 km
- sauvakävely 7 km
- pyöräily 20 km
- ratsastus 6 h 15 min
- punnerrukset 180 kpl

Yhteensä kilometrejä kertyi 129,5 eli oli vähän nihkeä kuukausi pitkälti vatsataudin takia, joka pisti minut kanveesiin viikoksi. Painossakaan ei tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia vaan lukemat ovat melko samat kuin maaliskuun lopussa.

Menneen viikon liikunnat:


Kuten näkyy, lenkkeily maistui. Kuntoni on nyt selkeästi nousukiidossa ja juoksuinto ja -motivaatio on korkealla. Tänään (tai no eilen) juoksin uuden ennätysmatkani eli 15,6 kilometriä! Olin alun perin katsonut kartasta 15 kilometrin lenkin, mutta vaikka minulla oli kartta mukanani lenkillä, onnistuin kääntymään kahdessa risteyksessä väärään suuntaan, mistä tuli sitten lisää tuo 600 metriä. Etukäteen jännitti ihan älyttömästi lähteä juoksemaan 15 kilometrin lenkkiä, mutta matka taittui itse asiassa yllättävän helposti ja voimiakin tuntui jäävän varastoon. Kun matkaa oli jäljellä noin puoli kilometriä, kasvoilleni nousi typerä hymy ja tuntui kuin pystyisin ihan mihin vain. Voi vitsi, juoksu on ihan oikeasti tehnyt minusta aivan uuden ihmisen.

Puolimaratoniin on aikaa neljä kuukautta, ja hyvältä näyttää. Tarkoitukseni on nyt toukokuussa juosta tuota 15 kilometrin lenkkiä, kesäkuussa 17 kilometrin, heinäkuussa 19 kilometrin ja elokuussa 21 kilometrin. Näin ollen olisin syyskuun alussa enemmän kuin valmis juoksemaan virallisen puolimaratonin. Tuntuu ihan mielettömältä: minä olen ihan kohta puolimaratonkunnossa! Hitto, kukapa olisi uskonut. Elo-syyskuun vaihteessa tulee kaiken lisäksi täyteen kaksi vuotta siitä kun aloitin juoksukoulun vaatimattomilla parin minuutin juoksupätkillä, eli voisiko juoksutapahtuma sattua nostalgioinnin kannalta parempaan aikaan.

Voi kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja käydä sanomassa vuoden 2009 96-kiloiselle minälleni, että jumalauta nainen, sinä et tiedäkään, millaisia voimavaroja sisälläsi on. Toisaalta en tiedä, olisiko mikään pystynyt valmistamaan minua siihen, millaisen tunteiden ja ajatusten pyörremyrskyn tulisin kokemaan.

On niin hieno tunne rikkoa itselleen asettamia rajoja ja olla joka päivä ylpeä siitä mitä on.

(Kuvalähde)

Yhtäkkiä tuli mieleen, että minullahan on PCOS. Kyseinen tila todettiin vuonna 2004, mutta vaikka se aina välillä käy mielessäni laihdutuksen kannalta, en ole ajatellut asiaa sen enempää.

PCOS:n oireethan korostuvat mitä enemmän naisella on ylipainoa, ja toisaalta PCOS vaikeuttaa laihduttamista. How sweet is that.

Tavallaan olen tiedostanut, että minun on mahdollisesti vaikeampi laihtua kuin ns. normaalin naisen, mutta olen kieltänyt itseäni käyttämästä PCOS:aa tekosyynä. Olen pelännyt, että käyttäisin sitä pakoreittinä ja rupeaisin piehtaroimaan itsesäälissä, että enhän minä edes voi laihtua, turha siis yrittää.

Olen välillä suominut itseäni, kun muka laihdun liian hitaasti. Välillä tekisi mieli ravistella itseäni hartioista ja sanoa: "Kuule, sinä teet kaiken juuri niin kuin pitääkin."

Olen ollut aina - siis oikeasti aina - iso ja tukeva ja pullea ja kookas ja lihava. Lisäksi minulla on PCOS. Jo lapsena hankittu ylipaino ja ilmeisesti fysiologisista syistä aiheutuvat vaikeudet siitä eroon pääsemiseksi eivät varsinaisesti ole tehneet elämästäni helppoa. Sen vuoksi kaikki tämä mitä olen puolentoista vuoden aikana saavuttanut on minulle aivan uutta. Ei minulla ole koskaan ollut kokemusta siitä, millaista on tuntea itsensä hoikaksi ja viehättäväksi.

Arvostan itseäni nykyään enemmän kuin koskaan uskoin olevan mahdollista. Tekosyyt ovat taakse jäänyttä elämää.

Annapurnan blogissa oli jälleen painavaa asiaa. Monesti ihmiset tuntuvat laihduttavan siten, että kalorit vedetään minimiin, ja kieltämättä sama strategia tulee itsellekin välillä mieleen. Varsinkin kahden plussaviikon jälkeen mieleen hiipii ajatus, että olen ollut kuin joku syöttöporsas, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että esimerkiksi viime viikko meni syömisten suhteen todella hyvin.

En laske kaloreita, vaan pyrin syömään kehoani kuuntelemalla. Totta kai tiedän suurin piirtein miten paljon missäkin ruoassa on energiaa, mutta yksityiskohtaiseen kalorien merkkailuun ja laskemiseen en ole lähtenyt, sillä tulisin vain hulluksi.

Kuten yllä mainitsin, välillä jokin ääni sisälläni houkuttelee lähtemään nälkiinnyttämisen tielle. Mutta toistaiseksi hyvä ruokahaluni on pelastanut minut joltain älyttömiltä "400-1000 kaloria päivässä" -dieeteiltä. Tiedän, että liian alhaisilla kaloreilla kituuttaminen ei ole ylensyömistä yhtään parempi vaihtoehto. Sen sijaan se on ongelman korvaamista ongelmalla.

Matkani aikani olen oppinut arvostamaan liikunnallisuutta ja vahvuutta. En enää ihannoi hoikkuutta samoissa määrin kuin ennen, vaan rakastan voimakasta kehoani, joka kuljettaa minua 10 kilometrin matkoja juosten. Pystyisinkö siihen päivittäisen 500 kalorin ja light-energiajuoman voimin?

Tuskinpa.

Punnitus näytti tänään tismalleen samaa lukemaa kuin viime viikolla eli 80,3 kilogrammaa. Tulos on oikeasti tosi jees, sillä en ole päässyt kunnolla liikkumaan ja muutenkin loppuviikko oli vähän ääh ja kiskaisin melkoisia herkkutujauksia kitaani (esim. 3/4 Almondyn Daim-kakusta, on muuten hyvää).

Viikonloppuna olin ihan epätoivoinen turvotusten ja karmean pöhöolon kanssa, mutta kummasti ne turvotukset katoavat, kun juo ahkerasti vettä ja liikkuu edes hieman. Tympeän olon keskellä sain idean, että syön yhdeksän päivän ajan välipaloina ainoastaan hedelmiä. No, minä ihan oikeasti yritin sitä maanantaina, mutta eihän siitä mitään tullut, mikä ei varmaan tullut kenellekään yllätyksenä... Pinnistelin yöhön saakka, mutta sitten alkoi oma järjettömyys vain naurattaa ja söin onnellisena pari näkkileipää kunnon juustosivuilla.

Olen tähänkin asti pärjännyt normaalilla ruokavaliolla ja jonkinlaisella rodilla herkkujen suhteen, joten mitäpä sitä toimivaa reseptiä muuttamaan. Heikkoina hetkinä sitä vain onnistuu aina keksimään kaikkia älyttömiä ideoita, vaikka tässä vaiheessa pitäisi olla jo harvinaisen selvää, ettei pysyvässä painohallinnassa ole oikotietä onneen.

Polvi on päivä päivältä paremman tuntuinen. Maanantaina kävin sauvakävelemässä 7 kilometrin ja eilen 4 kilometrin lenkin. Tämän aamun olen ravannut pyykkituvalla, ja ilokseni jopa portaiden laskeutuminen ja nouseminen alkaa sujua lähes normaalisti. Juoksulenkille en kuitenkaan varmaan tällä viikolla vielä uskalla lähteä. Kaikki aikanaan.

Meinasi uskoa loppua juoksulenkillä jo ensimmäisen kilometrin aikana, sillä eilinen hiihto tuntui aika tehokkaasti jaloissa. Lisäksi oli satanut pari senttiä lunta, mikä omalta osaltaan teki kulun raskaammaksi. Parin kilometrin jälkeen kroppa kuitenkin alkoi vetreytyä ja toimia, ja sain kuin sainkin hölkättyä 11,4 kilometriä. Jee!

Olen miettinyt, että miltähän juoksu mahtaa tuntua kun kevät tulee ja asfaltti- ja hiekkatiet paljastuvat lumen alta. Varmaan mahtavaa, kun jalat saavat taas pitävän ja tukevan pohjan alleen. Jostain syystä tässä nyt kävi niin, että rupesin lisäämään juoksun (ja ylipäätänsä liikunnan) määrää juuri siihen vuodenaikaan, joka tarjoaa luultavasti kaikkein haastavimmat olosuhteet. Ihme ettei ole jäänyt leikki kesken! Toisaalta ehkä pimeys, kylmyys, lumi, loska, pakkanen ja viima ovat valaneet minuun entisestään taistelutahtoa ja päättäväisyyttä. Jotenkin en jaksa välittää jostain sääolosuhteista. Tuntuu että näen vain tavoitteeni ja unelmani, joiden varjoon kaikki potentiaaliset häiriötekijät jäävät. Tämä on minulle todella hämmentävä ja uusi tunne... Tuntuu kuin sisälläni olisi herännyt voimakas tahto, joka ei anna minkään tulla tielleni. Vaikea selittää.

Viime aikoina olen ollut kireä, hermostunut ja ahdistunut, vaikka esimerkiksi painon putoaminen on tuonut hyvää fiilistä. Siitä huolimatta tämäniltainen on konkreettinen todiste siitä, että vaikka olen menossa parempaan päin, en millään lailla ole vielä täysin selvillä vesillä. Oli paska olo, mikä johti kauppareissuun, jonka pääasiallinen tarkoitus oli ostaa suklaata. Eikä mitään Pätkis-suklaapatukkaa, vaan kunnon 300 gramman suklaalevy, jota yllättäen ei enää ole. Söin sen lähes kerralla. Olo on henkisesti kuin reilun vuoden takaisella minällä, joka söi pahaa oloaan pois.

Ei tähän laihtumiseni ja terveellisempi elämä kaadu, sillä tiedän, ettei tästä ole tulossa jokapäiväistä tapaa. Huomenna menen taas juoksemaan ja toivon ja uskon paremman olon löytyvän suklaahyllyn sijaan sateisilta kaduilta. Mutta silti on niin tympeää pitkän hyvin menneen kauden jälkeen huomata, että lohdun hakeminen syömisestä tulee varmaankin olemaan osa minua koko loppuelämäni. Demonit, niiden kanssa on vain opittava elämään.