Viime aikoina olen ollut kireä, hermostunut ja ahdistunut, vaikka esimerkiksi painon putoaminen on tuonut hyvää fiilistä. Siitä huolimatta tämäniltainen on konkreettinen todiste siitä, että vaikka olen menossa parempaan päin, en millään lailla ole vielä täysin selvillä vesillä. Oli paska olo, mikä johti kauppareissuun, jonka pääasiallinen tarkoitus oli ostaa suklaata. Eikä mitään Pätkis-suklaapatukkaa, vaan kunnon 300 gramman suklaalevy, jota yllättäen ei enää ole. Söin sen lähes kerralla. Olo on henkisesti kuin reilun vuoden takaisella minällä, joka söi pahaa oloaan pois.
Ei tähän laihtumiseni ja terveellisempi elämä kaadu, sillä tiedän, ettei tästä ole tulossa jokapäiväistä tapaa. Huomenna menen taas juoksemaan ja toivon ja uskon paremman olon löytyvän suklaahyllyn sijaan sateisilta kaduilta. Mutta silti on niin tympeää pitkän hyvin menneen kauden jälkeen huomata, että lohdun hakeminen syömisestä tulee varmaankin olemaan osa minua koko loppuelämäni. Demonit, niiden kanssa on vain opittava elämään.
Ei tähän laihtumiseni ja terveellisempi elämä kaadu, sillä tiedän, ettei tästä ole tulossa jokapäiväistä tapaa. Huomenna menen taas juoksemaan ja toivon ja uskon paremman olon löytyvän suklaahyllyn sijaan sateisilta kaduilta. Mutta silti on niin tympeää pitkän hyvin menneen kauden jälkeen huomata, että lohdun hakeminen syömisestä tulee varmaankin olemaan osa minua koko loppuelämäni. Demonit, niiden kanssa on vain opittava elämään.
Arvaa mitä. Minä kävin zumbailun jälkeen kaupassa (kun piti ostaa hedelmiä ja maitoa) ja ostoskoriin eksyi myös Lontoonrae-suklaalevy. Eikä sitäkään enää ole. Että et ole yksin ;). Kunhan ei tehdä tästä jokapäiväistä tapaa (vaikka mulla se välillä meinaa siihen taas lipsua... siitä huolimatta paino liikahti taas alaspäin :).
VastaaPoistaYks suklaalevy sinne tai tänne ei venettä kaada. Tiedän kyllä että henkisesti se laittaa keikuttamaan paattia aika paljonkin.
VastaaPoistaToisaalta kun ottaa "sortumisen" siltä kannalta että se jää vain siihen yhteen 300g levyyn, eikä tarkoita päivien ja viikkojen mättöfiestaa kuten ehkä aiemmin, voi onnitella itseään.
Aivan samojen asioiden kanssa kamppaillaan täällä...Kai se on vaan pakko oppia hyväksymään, että myös minä tulen loppuelämäni hakemaan lohtua syömisestä. Ehkä jos kykenee hyväksymään tämän (valitettavan) tosiasian, voi myös oppia hallitsemaan tätä asiaa hieman paremmin? Kun ei siis odottakaan pääsevänsä siitä täysin eroon ja siten koe järkyttävää pettymystä kun siihen kompastuu.
VastaaPoistaOlet monta vuotta opetellut syömään väärin. Menee kauan aikaa että osaat syödä oikein. Älä lannistu tuollaisesta yhdestä suklaalevystä. Onhan siinä kerralla paljon kaloreita, mutta ei se silti maailmanloppu ole. Älä siis ikinä hyväksy sitä että haet lohtua ruuasta, mutta älä myöskään masennu siitä. Mustajärven sanoin, onhan päivä vielä huomennakin + kaikki muut kliseiset sanonnat. Onhan siinä joku syy oltava miksi niitä hoetaan aina.
VastaaPoistaMari: Se on totta (ja ihanaa), että paino ei nouse, vaikka joskus mätöstäisikin iloisesti useamman sata grammaa suklaata. Tärkeintä on, ettei tee siitä uudestaan päivittäistä tapaa. Ja minä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että sielu ei elä ilman suklaata silloin tällöin!
VastaaPoistaKirsu: Jep, henkisesti oli sellainen olo perjantaina, että tässäkö sitä taas mennään. Vanhat tavat ja silleen. Mutta nyt on kolmas päivä meneillään perjantain jälkeen, eikä suklaaputkesta tietoakaan.
Taina: Päävika on päävika vaikka voissa paistaisi. Alkaa tosiaan tuntumaan siltä, että syömisongelmastaan ei koskaan täysin parane, mutta sitä voi oppia hallitsemaan paremmin. Tsemppiä meille siihen! :)
Chaos Perfectica: Nyt alkaa jo tuntua paremmalta, ja perjantain kurjuuteen syöminen ei oikeastaan enää harmita. Olen iloinen siitä, että minun ei tehnyt mieli aloittaa herkutteluputkea, vaan selvisin tosiaankin vain sillä 300 gramman kertatujauksella.