Minulla on ollut jotenkin tosi vapautunut olo tänään tekemäni päätöksen jälkeen. Toki kyse ei ollut mistään hetken päähänpistosta, vaan olen miettinyt tätä asiaa tosi kauan. Mutta nyt tuntuu joka tapauksessa hyvältä. Kävin sauvakävelemässä ja hymyilytti. Näin sen pitääkin olla.

---

Viikon liikuntakooste näyttää tältä:

 

- juoksua 24,7 km (keskiviikkona 6 km, torstaina 8,4 km ja lauantaina 10,3 km)

- kävelyä 3,0 km (juoksulenkkien yhteydessä tehdyt lämmittelyt ja jäähdyttelyt)

- sauvakävelyä 14,0 km

- pyöräilyä 10,0 km

- ratsastusta 1 h 20 min

- punnerruksia 555 kpl

Ensi viikolla on tarkoitus ruveta toden teolla treenaamaan voimapyörän kanssa, mutta muuten liikunnat pysynevät aika samana. Lauantaina on itsepuolustuskurssin viimeinen kerta, ja saa nähdä, mikä kohta kropasta silloin menee remonttiin. Jossain vaiheessa pitäisi muuten ruveta käyttämään CityDealista ostamaani kymmenen kerran sarjalippua joogaan. Jännittää vähän, sillä en ole koskaan joogannut, mutta jotenkin minulla on sellainen fiilis, että tulen nauttimaan siitä todella paljon.

Liikuntaviikko on taas takana, ja suunnitelmien mukaisesti onnistuin liikkumaan vähän kevyemmin, vaikka kertyihin noita liikuntakertoja ihan kivasti:

Viikkoon mahtui kaksi juoksulenkkiä, joista keskiviikon 8,4 kilsan lenkille otin mukaan sykemittarin. Tarkoitukseni oli pitää syke koko ajan alle 150 ja se onnistuikin tosi hyvin! Yhdessä jyrkemmässä ylämäessä jouduin kerran kävelemään noin 5-10 sekuntia, mutta muuten syke pysyi hyvin aisoissa, ja keskisykkeeksi tuli loppujen lopuksi 137. Aikamoista hiippailua tuo meno kyllä oli, sillä normaalisti tunnin pintaan juoksemani lenkki taittui tällä kertaa aikaan 1:14:10, hohoo. Sykekokeilu oli ihan hauska, mutta vähän turhan paljon se meni sykkeiden kyttäämiseksi, kun kelloa piti koko ajan vilkuilla. Minulla ei nimittäin ole sykekellossa mitään sellaista hienoa ominaisuutta, joka rupeaisi huutamaan "hiljennä plösö ennen kuin sydämes halkeaa!", kun syke ylittää tietyn rajan. Tänään jätinkin sykemittarin suosiolla kotiin ja kävin juoksemassa kymmenen kilometriä ihan siihen tahtiin, mikä itsestä hyvältä tuntui.

Yksi kiinnostava huomio tuossa keskiviikon hitaassa hölkässä oli. Oikea polveni nimittäin päätti kipeytyä. Aiemmin tänä syksynä törmäsin jollain nettisivulla tai keskusteluforumilla tekstiin, jonka mukaan osalle ihmisistä hidas hölköttely ei sovi vaan pistää polvet palasiksi. Luulen, että minä lukeudun noihin ihmisiin, koska nyt kun vauhtikestävyyteni on noussut ja olen päässyt juoksemaan noin 8,5-9,0 kilometrin tuntivauhtia aiemman 7,5-8,0 km/h sijasta, polvissani ei ole ollut mitään häikkää. Kyse on jotenkin jalkojen asennosta ja siitä miten ne osuvat maahan. Hitaassa vauhdissa kantapää ilmeisesti osuu maahan enemmän vartalon alla kuin nopeammassa juoksussa, jossa jalka ojentuu enemmän eteen. Tällöin rasitus polville ei ole niin suuri. Testasin sitä tänään lenkillä, kun yhden nousun jälkeen vauhtini oli suhteellisen hidas ja polveen rupesi pistämään. Lisäsin vauhtia ja kipu katosi. Joudun siis varmaan jättämään nuo liioitellun hitaat lenkit jatkossa väliin, mutta eipä tuohon kuole. Kävely on keksitty.

Juostua tuli siis viikon aikana 18,4 kilometriä. Muuta liikuntaa kertyi seuraavasti:

- 8,7 km kävelyä

- 15,5 km pyöräilyä

- 1 h 30 min ratsastusta

- 1 h 30 min itsepuolustuskurssia

- 450 kevennettyä punnerrusta (neljännen viikon uusintakierros: sain lisättyä viimeisten sarjojen minimimäärään joka kerta kymmenen toistoa enemmän viikon ensimmäiseen kierrokseen verrattuna)

- 300 vatsalihasliikettä

Ajattelin muuten ruveta treenaamaan vatsalihaksia voimapyörän avulla. Kyseinen kapine ei olisi mikään kallis sijoitus ja on lukemani mukaan aika killeri keskivartalon treenaaja. Onko kellään kokemusta voimapyörästä, ja millaisia tuloksia sillä on saanut aikaan?

Voi kehnous ja kettumainen kuihdutuslaari. Painoa oli tullut viime viikosta lisää 500 grammaa eli tällä hetkellä keikutaan taas tasan 78 kilossa. Pitkästä aikaa vaa'alla raivostutti ja turhautti oikein kunnolla. Matkani aikana olen oppinut suhtautumaan vaa'an lukemiin välillä ehkä vähän turhankin lammasmaisesti, sillä olen tiedostanut, että ei ne kilot yksinkertaisesti katoa sormia näpäyttämällä. Mutta tänään tuntui, että nyt tämä touhu alkaa olla jo ihan naurettavaa.

Sitten oli taas aika nöyrtyä ja lähteä tarkastelemaan, missä vika. Olisi niin helppoa taas vetää esiin PCOS-kortti ja itkeä, kun ei mokoma typerä sairaus anna minun laihtua. Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että PCOS estää ketään laihtumasta. Ihan pirusti enemmän se voi työtä teettää, mutta ei se ketään laihdutukselle immuuniksi tee. Pelkästään oman historiani tarkastelu todistaa sen.

Itsesääli ja hormonivammailut on nyt siis raakattu ulos, joten voidaan keskittyä asiaan.

1) Ruoka: Viime viikon neljän kroissantin ja suklaariisimuropatukan jälkeen en ole koskenut herkkuihin eli malja sille! Mutta. Tässä on nyt koeteltu taas porsaanreikiä, ja olen ikään kuin laskua pehmentääkseni ostanut Lidlistä suklaamuromysliä (kyllä, hyvää on ja ihmekös tuo, kun tuoteselosteen mukaan tuotteesta 10 % on suklaata) ja tunkenut sitä maustamaton jogurtti/kiivi/banaani -iltapalani sekaan terveellisemmän myslin sijasta. Lisäksi olen syönyt jonkin verran leipää eli tarkemmin sanottuna kaksi höttösämpylää ja neljä ruisleivän palasta. No joo, ei sinänsä kauhean paha, mutta leipä on saanut mahani ihan mutkalle. Muromysli on onneksi ihan lopussa ja uutta paketti en aio ostaa. (Olen siis niitä ihmisiä, jotka eivät kykene heittämään ruokaa pois.) Sen lisäksi leipä saa taas kerran lentää ruokavaliostani hiiteen. Näkkäriä ja puuroa, kiitos.

2) Liikunta: Kukaan tuskin voi väittää, että minun pitäisi liikkua enemmän. Sen sijaan olen pohtinut, että olen viime aikoina mahdollisesti liikkunut liian kovilla tehoilla. Tänä syksynä vauhtikestävyyteni on kasvanut juoksussa jonkin verran, minkä seurauksena palauttava liikunta ja rennot hölkät ovat jääneet liian pienelle huomiolle, kun olen innostunut uudesta jaksamisesta ja paahtanut formulana eteenpäin. Aionkin siis pitkästä aikaa kaivaa esiin sykevyön. Suoraan sanottuna liikun miljoona kertaa mieluummin ilman sykemittaria, sillä mielestäni ihminen ei tarvitse moisia kapineita, koska on mahdollista, että numeroiden tuijottelun keskellä sitä unohtaa keskittyä siihen tärkeimpään eli oman kehon ja olon kuunteluun. No kai tässä on sitten pakko niellä omat käsityksensä ja antaa sykemittarille mahdollisuus. Tarkoitus on siis ainakin seuraavan seitsemän päivän ajan sisällyttää ohjelmistoon matalan sykkeen hölkkiä, joissa syke ei saisi nousta lukemasta 150 yli. Jos nousee, niin sitten kävellään, perkele, vaikka se kuinka tyhmältä tuntuisikin. Katsotaan, josko kroppakin suostuisi taas luopumaan kiloista, kun huomaa, että on vaihteeksi taas vähän iisimpää menoa tiedossa.

Näillä siis mennään. Ja se mentiinkö metsään, selvinnee ajan myötä.

Jälleen on yksi viikko onnellisesti takana, ja liikunnat näyttävät tältä:

Perinteisissä merkeissä siis on menty:

- juoksua 31,0 km

- kävelyä 10,0 km

- pyöräilyä 15,5 km

- ratsastusta 1 h 35 min

- itsepuolustuskurssia 1 h 30 min

- punnerruksia 420 kpl

- vatsalihasliikkeitä 500 kpl

Tänään juoksulenkillä jalat tuntuivat vähän väsyneiltä, joten taidan ensi viikolla juosta vähän lyhyempiä lenkkejä. Sen lisäksi aion uusia punnerrusohjelman nelosviikon, vaikka se itse asiassa sujuikin ihan hyvin, mutta muistan kauhulla, kun edellisen kerran tein tuota ohjelmaa, ja vitosviikko kummittelee edelleenkin yhtenä elämäni hirveimmistä liikuntakokemuksista (ykköspaikan vievät peruskoulun telinevoimistelutunnit ja 1500 metrin juoksu kuntotesteissä).

On muuten ollut huippu syksy juoksemisen suhteen. Viime aikoina on ollut optimaalisia juoksukelejä: hieman alle 10 astetta lämpöä sekä tyyni ja kostea ilma, jota on ollut helppo hengittää. Satanut ei kuitenkaan ole mielestäni liikaa, vaan lenkiltä on selvinnyt aina kuivin jaloin. Muistaakseni viime vuonna tähän aikaan alkoi olla jo pysyvä lumi maassa, missä sinällään ei ollut mikään vikaa, sillä tykkään juosta talvellakin, mutta hengitysteille tällainen syysilma on ihan ehdoton.

Jälleen yksi hyvä liikuntaviikko takana:

Juoksua (31,1 km), kävelyä (10 km), vatsalihasliikkeitä (284 toistoa), punnerruksia (330 toistoa), ratsastusta (1 h 15 min), pyöräilyä (15,5 km), itsepuolustusta (1,5 h)... Kivasti alkaa olla ohjelmistossa erilaisia lajeja. Olen laihtumisen myötä uskaltautunut kokeilemaan uusia juttuja, minkä huomaa siitä, että ennen en olisi kehdannut ilmoittautua esimerkiksi tuolle itsepuolustuskurssille. Jotenkin lihavana häpesin niin paljon itseäni, etten uskaltanut mennä mihinkään liikuntajuttuihin mukaan vaikka olisin halunnutkin. Nyt kun itsevarmuus on kasvanut, niin on rohkeutta astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Ostin muuten CityDealista kymmenen kerran sarjalipun joogatunneille, joten siinä tulee jälleen uusi aluevaltaus, sillä en ole koskaan ennen joogannut. Uskon, että tulen tykkäämään!

Tällä viikolla tein punnerrusohjelman kolmannen viikon uusiksi, ja sujui hyvin. Siinä missä minulla oli ensimmäisellä kerralla vaikeuksia viedä viimeiset sarjat loppuun asti, tällä uusintaviikolla tein kunakin harjoituspäivänä vikojen sarjojen minimimäärien päälle vielä kymmenen punnerrusta lisää, jee. Huomenna sitten siirrynkin viikolle neljä.

Vatsalihasohjelmakin etenee ihan hyvin. Tosin rupesin miettimään, että annoinkohan lähtötestissä loppujen lopuksi sittenkään ihan kaikkeani (yhteensä 28 toistoa), sillä ekan viikon kolmannen harjoituksen viimeisessä sarjassa sain tehtyä 43 toistoa. Joko vatsalihakseni ovat erittäin nopeasti kehittyvää sorttia, tai sitten löysäilin alkutestissä. No, jatketaan kuitenkin ohjelmaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Alakulosta ja painomasistelusta huolimatta viime viikko meni liikuntojen osalta ihan kivasti:

Mukaan mahtui mm. juoksua kolmena päivänä (ti 6 km, to 10 km ja su 7 km), punnerrusohjelman kolmas viikko, sauvakävelyä, tunti ratsastusta, 15,5 km pyöräilyä ja itsepuolustuskurssia. Hauska muuten huomata, että mitä pidemmälle tuota kurssia on menty (viimeksi oli siis kuudes kerta kymmenestä), sitä fyysisemmäksi homma menee. Aluksi kaikki olivat vähän arkoja ja ei oikein tiedetty miten päin olla. Sen sijaan lauantaina sain jo oikeasti nenän turvoksiin ja nenänvarren mustaksi, kun parini päätti näyttää, mistä kana  pissii. Kyllä meistä vielä kunnon taistelusissejä tulee, joten raiskarit vaviskoon!

Tänään aloitin vatsalihasliikeohjelman ja ensimmäinen harjoitus meni ihan hyvin. Pyykkilautavatsa, here I come! Joo, lol. Lisäksi aloitin punnerrusten kolmannen viikon uudestaan, kun pelotti liikaa siirtyä nelosviikolle. Hitaasti hyvä tulee. Äsken tulin rauhalliselta kävelylenkiltä. Kävin nimittäin eilen mäkijuoksemassa, ja lenkin aikana oli sellainen olo, että voisi olla palauttavan liikunnan vuoro. Joskus tekee tosi hyvää ihan vain käppäillä hissuksiin - sekä kroppa että mieli nauttii.

Mitäs muuta. Olen saanut nukuttua kunnolla, mikä on ihanaa. Suolisolmutkin alkavat hellittää, ja joku oli yön aikana käynyt päästämässä vyötäröäni ympäröineestä pelastusrenkaasta ilmat pihalle. On siis parempi olo kuin viime viikolla, mutta miten se näkyy vaa'assa, se selviää keskiviikkona.

Viikko on mennyt ruokailujen suhteen ihan ok, vaikkakin herkkujen kanssa olisin voinut olla vähän tiukempi. Keskiviikko-Ainon lisäksi eilisellä Ikea-reissulla maistui suklaa ja tänään olen mussuttanut miesystävän ostamaa pullaa. Periaatteessa on suht helppoa olla ostamatta herkkuja, mutta kun joku toinen kuskaa niitä kotiin, niin en minä vain pysty olemaan syömättä. Ja tämä tietysti kuulosti siltä, että syytän miestä (no, ehkä vähän syytänkin, hah), mutta itsehän minä olen se, joka ne herkut kitusiinsa upottaa. Harmittaa vain sinänsä, koska joku pulla nyt on sellaista, jota en itse edes ostaisi ja sitten sitä kuitenkin päätyy suuhun.

Liikuntarintamalla sen sijaan menee ihan huipusti. Olen tosi iloinen uusista juoksulenkkareistani ja siitä, että polveni on pysynyt ehdassa kunnossa, vaikka viimeisten kolmen viikon ajan olen juossut noin kolmeakymmentä kilometriä viikossa. Tämän viikon liikunnat näyttävät tältä:

Olen päättänyt ruveta juoksemaan vakiolenkkinä 10 kilsan reittiä. Lisäsin siis aiempaan 8,4 kilsan vakioreittiini 1,6 kilsan kiekon, ja pidennettyä reittiä on nyt tullut juostua pari kertaa, kivaa!

Tänään oli ihan mieletön juoksufiilis. Tuntui kuin siivet olisivat kasvaneet jalkoihin, ja jokainen solu minussa kannusti: "Juokse, nainen, juokse!" Oli aivan huikeaa. Teki mieli nostaa kädet ilmaan ja hihkua ilosta. Usein juoksulenkit ovat sellaista rutiininomaista tasaista junnaamista, mutta aina silloin tällöin sekaan mahtuu tällaisia helmiä, jolloin vain taivas on rajana. Ne ovat hetkiä, jolloin tajuaa tulleensa niin järjettömän pitkälle. Kymmenen kilometrin juoksulenkki tuosta vain ilman sen kummempia valmistautumisia ja josta palautuminen ei ole sen kummempi juttu kuin jos olisi käynyt kävelemässä.

Pakko muuten jakaa pari loistavaa lenkkibiisiä, joista olen viime aikoina tykännyt tosi paljon ja joista saa juostessa lisäpuhtia:

Lady Gagan Marry the Night on vain ihan mieletön varsinkin nyt kun on syksy ja hämärä alkaa laskeutua. Viime ja tämän syksyn perusteella voin sanoa, että syksy on minulle parasta aikaa juosta. Kesä menee jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa, mutta syksyllä tuntuu kuin pystyisin jälleen hengittämään ja fiilis lenkeillä on ihan eri.

Toinen vauhtibiisi on The Killersin When You Were Young. Videolla itse kappale tosin alkaa vasta puolentoista minuutin kohdalla, mutta tämän biisin kitarasoolo on ihan huippu. Sen aikana tekee aina mieli lisätä vauhtia ja loikata ilmaan.

Muita lenkkien kestosuosikkeja ovat esimerkiksi Arcade Firen No Cars Go, Charlotte Martinin The Dance, Brooke Fraserin Something in the Water ja Anna Abreun Hysteria. Sinänsä minulle ei ole tärkeää, onko lenkille valitsemani musiikki rytmikästä ja sellaista, johon on helppo sovittaa askelensa. Tykkään sen sijaan kuunnella biisejä, jotka herättävät minussa tunteita ja helpottavat niin sanottuun juoksukuplaan pääsemistä eli siihen flow-fiilikseen, kun olen vain minä ja kehoni ja se hetki.

Ihania juoksulenkkejä tai hetkiä minkä tahansa liikunnan parissa teille kaikille!

Vitsit, että viime aikoina on tuntunut hyvältä taas juosta. Tuntuu, että olen päässyt hyvään juoksurytmiin ja ainakin tällä hetkellä kolme juoksulenkkiä viikossa vaikuttaa passelilta määrältä. Harrastamani muut lajit takaavat sen, että kroppa ehtii palautua ja polvet pysyvät kunnossa. Menneellä viikolla juoksukilometrejä kertyi tasan 30 (maanantaina 8,4 km, torstaina 15,6 km ja sunnuntaina 6,0 km.)

Muutoin viikkoon mahtui sauvakävelyä, ratsastusta, pyöräilyä, itsepuolustusta ja 100 punnerruksen ensimmäisen viikon tehtävät. Seuraan oikeanpuoleista saraketta.

---

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

On todennäköistä, että aiemmin kärsin jonkinasteinen BED:sta, sillä suklaalevyjen, keksipakettien ja jäätelötonkkien mussuttaminen kerralla ei todellakaan tuottanut mitään vaikeuksia (eikä tuota vieläkään, jos totta puhutaan). Söin ahdistukseen ja sisäiseen tyhjyyteen, ja sama jatkui päivästä toiseen. Tapoihini kuului myös yksin mässääminen, koska silloin ei tarvinnut hävetä niitä määriä, joita söin kerralla.

Juuri tuosta päivittäisestä suklaan, keksien ja jätskin mättämisestä on ollut kaikkein vaikeinta päästä eroon. Henkinen irtiotto rakkaista tyhjän olon lievittäjistä on ollut raskasta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että minun tuli selvittää syy siihen, miksi minusta tuntui pahalta ja tyhjältä. Kun pääsin ahdistukseni lähteille, pystyin ottamaan ensimmäiset askeleni kohti terveempää suhtautumista herkkuihin.

Minulla oli opiskeluaikoina vaikeita kausia, jolloin koin olevani suunnattoman yksinäinen ja hukassa itseni kanssa. Tunsin kadottaneeni sisimpäni. Välillä teki niin pahaa, että kärsin lievistä paniikkikohtauksista. Jouduin nukkumaan televisio päällä, koska pelkäsin olla yksin pimeässä ja hiljaisessa asunnossa.

Herkut olivat ystäviäni, joihin saatoin luottaa ja joiden pariin pystyin aina palaamaan. Ne symboloivat minulle turvaa ja pysyvyyttä.

Jossain vaiheessa sain taas otteen arjesta ja löysin itseni uudestaan. Aika oli parantanut haavoja ja kullannut vastoinkäymisten muistoja. Olin taas tasapainoisempi ja oma itseni. Sain voimaa aloittaa juoksukoulun ja taisteluni herkkuja vastaan. Aluksi illat olivat vaikeita, sillä olin niin järjettömän tottunut siihen, että pääsin joka ilta herkkujen pariin.  Kompuroin ja kärsin (henkisesti) herkkujen puutteesta. Huomasin, että itseni kiireisenä pitäminen auttoi minut kriittisimpien tuntien yli: lenkkeilyyn, suihkussa käymiseen ja ruoan laittoon ja syömiseen meni  kivasti aikaa ja toisaalta olin liian mukavuudenhaluinen lähteäkseni  hiukset märkänä kauppaan ostamaan herkkuja. Vähitellen taistelu helpottui vaikka se ei koskaan tulekaan olemaan täysin ohi.

Tykkään edelleen syödä ihan naurettavia määriä herkkuja kerralla, mutta koen, että hallitsen syömiseni nykyään todella paljon paremmin kuin ennen. Minulla on tapana päättää etukäteen, milloin syön Aino-tonkkani, ja se on toiminut. Tieto siitä, että tulen saamaan jäätelöä jonain tiettynä hetkenä, pitää minut rauhallisena ja hillitsee päivittäistä herkkuhimoa. Olen päässyt käytännössä kokonaan eroon spontaaneista "nytpä lähden ostamaan kauppaan karkkia eikä minua estä mikään eikä kukaan" -hetkistä. Totaaliseen herkuttomuuteen en kuitenkaan edes pyri, sillä se ei kohdallani toimi.

Enää en kärsi kroonisesta ahdistuksesta ja tuskastuneisuudesta. Olen oppinut kanavoimaan paskat fiilikset jonkun muun kuin syömisen kautta, vaikka välillä siihen sorrunkin. Olen nykyään paljon tasapainoisempi ja vahvempi ihminen kuin ennen, ja se on juoksun ja painon pudottamisen ansiota. Satunnainen herkuttelu on ok ja siitä tulee parhaimmillaan aidosti hyvä mieli. Herkut ovat kuitenkin minulle mörkö, joka muuttuu herkästi ystävästä viholliseksi, jos en pysy tarkkana. Näin se on ollut ja näin se tulee aina olemaan. Onneksi minulla on nykyään käytössä aseita, joilla mörköä vastaan pystyy taistelemaan. Ja ennen kaikkea minulla on tahtoa käyttää niitä aseita.

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?

Laihduttajan yleisin pelko on luultavasti epäonnistuminen eli lihominen takaisin entisiin mittoihin, ja sitä minäkin pelkään. Pelkään, että elämässä tulee jokin tilanne, joka saa otteeni lipeämään, enkä jaksa ja/tai halua enää panostaa terveyteeni. Toisaalta olen huomannut, että esimerkiksi lipsuminen takaisin herkkujen pariin ei edellytä mitään murheita tai muutoksia elämässä, vaan välillä vain yksinkertaisesti huumaannun suklaasta ja kekseistä niin paljon, että ei paljon laihduttamiset mielessä pyöri. Olen kuitenkin suhteellisen luottavainen sen suhteen, etten tule päästämään itseäni lihomaan takaisin yli 90-kiloiseksi. Viimeisimmän herkuttelukauden aikana lihoin sen puolitoista kiloa, mutta sitten tuli stoppi, ja tajusin että eihän tätä hommaa voi näin jatkaa. Nyt olen taas menossa oikeaan suuntaan, ja se tuntuu hyvältä. Eikä kurssin muuttaminen edes kovin vaikeaa ollut.

Liikunnasta on tullut minulle rutiini ja se kompensoi paljon ajoittaista horjumistani herkkujen suhteen. Liikunnalla on sen verran iso rooli tällä hetkellä elämässäni, että luotan sen pitävän minut oikealla tiellä. Totta kai koko loppuelämäni tulee olemaan aikamoista tasapainottelua, sillä olen nähnyt, miten herkästi herkut ottavat minusta otteen, enkä suoraan sanoen usko, että tulen koskaan pääsemään eroon siitä piirteestä, että satun nyt vain olemaan aika perso esimerkiksi suklaalle. Pääasia, että pysyn itselleni rehellisenä ja tiedostan ongelmani.

---

Viime viikko meni liikuntojen suhteen kivasti:

Pyrin siis tästä eteenpäin juoksemaan 25-30 kilometriä viikossa, ja viime viikolla juostuja kilometrejä kertyikin 29,5 km (maanantaina 12,7 km, torstaina 8,4 km ja lauantaina niin ikään 8,4 km). Tuntuu todella hyvältä päästä taas juoksemaan kunnolla. Heinäkuusta lähtien juoksin polven takia vissiin jotain 15-20 kilometriä viikossa, ja jotenkin se ei vain ollut riittävä määrä. Kroppa ei pysynyt kunnolla juoksuvireessä eikä niissä silloin tällöin juostuissa lenkeissä ollut sellaista meininkiä ja rentoutta kuin yleensä.

Otin tänään käyttöön taannoin ostamani uudet juoksulenkkarit, sillä nostetut kilometrimäärät pistävät tietysti polven koetukselle. Pakko sanoa, että kyllä uudet kengät ovat aina uudet kengät. Tuntui kun kantapäiden alla olisi ollut jouset ja kipaisinkin 8,4 kilsan lenkin reippaasti hölkäten noin tuntiin. Toivotaan, että lisääntynyt juoksu potkaisisi omalta osaltaan kilojakin pellolle. Keskiviikon punnitus nimittäin jännittää. Mutta olipa tulos mikä tahansa, mennyt viikko on ollut todella onnistunut. En ole koko viikkoon syönyt yhtään herkkuja, mikä on varmaan kohdallani jonkin sortin ennätys!

Keskiviikkona treenailin punnerrustekniikkaa, ja tänään sitten tein 100 punnerruksen lähtötestin uudestaan. Tuloksena oli kaksikymmentä puhdasta punnerrusta ja sen mukaan aloitan ohjelman ensi viikolla.

Nyt on ollut pari päivää komeat kelit. Eilen oli ihanaa käydä Oskun kanssa maastossa. Mentiin paljon reipasta ravia ja otettiin yksi ylämäki vauhdikasta laukkaa. Olen vuokrannut Oskua nyt reilun vuoden, ja olen huomannut kehittyneeni tosi paljon. Olen rohkeampi ja jalustinhihnan pituus kasvaa koko ajan kun istunta paranee. On jotenkin tosi onnekas olo, kun minulla on mahdollisuus vuokrata Oskua. Se on niin mukava hevonen ja ylipäätänsä on ihan loistavaa päästä viikottain hevosten pariin.

Tänään käyn varmaan juoksemassa 8,4 kilsan vakiolenkkini rentoon tahtiin. Polvi on ok, ja selkäkipukin on hellittänyt suurimmaksi osaksi. Ilmeisesti kyse oli jostain tulehduksesta, sillä yksi Burana (600 mg) auttoi hyvin ja itse asiassa paremmin kuin olisin voinut edes uskoa.

Voi läskeys sentään. Olen lihonut ihan oikeasti. Tämän toteamiseen ei siis tarvita mitään vaakaa, vaan riittää kun ottaa itsepetoksella pinnoitetut lasit silmiltä ja kurkkaa pikaisesti vyötärön suuntaan. Liikuntahan ei ole missään vaiheessa ollut se ongelma kuten näkyy esimerkiksi kahden viikon HeiaHeia-klipistä:

Tykkään liikkua, mutta tykkään myös ihan perkeleesti herkuista. Tykkään niistä niin paljon, etten mitenkään pysty liikunnalla kuluttamaan kaikkia niistä saatuja kaloreita. No juu, on PCOS ja varmaan maailman paskimmat geenit ja luutkin on joku keksinyt ja blaa blaa. Mutta eivätkä ne minua estäneet laihtumasta 96 kilosta parhaimmillaan 76,5 kiloon. Nyt uskon painon olevan jotain päälle 78 kiloa eli mitään katastrofaalista ei todellakaan ole tapahtunut, mutta tulee tapahtumaan ellen nyt tosissani muuta kurssiani pois suunnasta, johon olen viimeisten viikkojen aikana lipunut.

Aion pistää homman taas pyörimään ja ensimmäiseksi karsin turhat herkut pois päivittäiseltä ruokalistaltani. Voi kyynel ja raivari. Pidän jatkossa kerran viikossa Aino-päivän ja se saa riittää. Jösses, en minä tarvitse niitä irtokarkkeja, suklaita ja keksejä, joiden pariin olen jälleen langennut. Olen jopa kiskonut viime aikoina pitsaa ja se jos mikä on ollut turhaa! Minulla ei ole koskaan ollut mitään intohimoja suolaisiin mättöihin, joten niiden syöminen tuntuu herkkujakin älyttömämmältä. En ole syönyt ahdistukseen tai iloon tai mihinkään tunnetilaan. Olen syönyt, koska olen halunnut. Koska olen halunnut tuntea olevani normaali - ihminen joka saa syödä ilman pelkoa lihomisesta. (Ihan niin kuin syömisissäni olisi mitään normaalia.) Välillä sitä vain haluaa unohtaa ongelmansa. Halusin uskotella itselleni, että nyt kun olen ollut puolisen vuotta normaalipainon rajoissa, en enää yksinkertaisesti voi lihoa. Lol.

Tämä oli taas sarjassamme näitä "kantapään kautta" -juttuja. Joskus on vain pakko ottaa takapakkia oppiakseen. Minusta tuli hetkellisesti ylpeä, mutta nyt on taas aika nöyrtyä.

Minulla on nyt takana kolme liikunnatonta päivää, ja olo alkaa myös olla sen mukainen varsinkin kun olen lähipäivinä syönyt kaiken valtakunnan paskaa. Olen miettinyt, että ennen tällainen tunkkainen, lössähtänyt ja turvonnut olo oli arkipäivää, ja sitä piti ihan normaalina olotilana. Nyt kun tiedän paremmasta, haluan eroon tästä fiiliksestä mahdollisimman pian.

On pari syytä, miksi liikunnat ovat jääneet vähiin viime päivinä. Olin lauantaista maanantaihin reissussa huipun ystäväni luona, ja esimerkiksi sunnuntai meni lauantai-illasta toipuessa. Sen lisäksi onnistuin lauantaiaamun itsepuolustuskurssilla telomaan oikean jalkateräni niin, että se oli hetken aikaa todella kipeä ja pelotti, oliko siinä jokin pahemminkin rikki, mutta tällä hetkellä se on taas aika ok. Tunnin alkulämmittelynä tehdyt hyppelyt saivat myös pohjelihakseni todelliseen lukkoon, ja käveleminen varsinkin portaita alaspäin on ollut pari päivää kiehtovan tuntuista.

No, elämä voittaa ja tänään aion raahata ahterini taas lenkille. Mutta kaiken kaikkiaan nyt on niin pontso olo, että keskiviikon läskipunnitus saa jäädä suosiolla väliin.

Viime viikon liikuntakoostekin on vähän myöhässä, mutta tässä se tulee:

Alkuviikko meni levon ja palauttavien kävelylenkkien parissa. Olisi itse asiassa pitänyt puolimaratonin jälkeen levätä enemmänkin, sillä olin jossain vaiheessa viikkoa tosi väsynyt, ja jouduin parina päivänä ottamaan päiväunet, kun nukutti vaan niin älyttömästi. Että sinänsä toisaalta ehkä ihan hyväkin, että tässä tuli vietettyä nämä kolme päivää ilman minkäänlaisia fyysisiä aktiviteetteja.

Itsepuolustuskurssista muuten sen verran, että kolhuista ja mustelmista huolimatta ekasta tunnista jäi tosi hyvä fiilis, ja odotan innolla kaikkea, mitä kurssin aikana pääsee oppimaan. Maailma on aika paha paikka, ja koskaan ei tiedä, milloin joutuu todelliseen uhkatilanteeseen. Esimerkiksi se keskellä päivää tapetun kiinalaisnaisen tapaus sattui noin puolen kilometrin päässä kotoani. Olin pari päivää järjettömän ahdistunut ja pelotti pelkkä kävelylenkille meneminen. Lauantaisen itsepuolustustunnin päätteeksi kurssin opettaja piti meille lyhyen puheen siitä, miten jokaisella on oikeus puolustaa itseään ja miten itsepuolustuksen tulisi olla pakollista kouluissa. Olen välillä ihan älyttömän tunteellinen höpsö ja melkein rupesin itkemään, sillä nämä asiat ovat minulle vain jotenkin niin tärkeitä. Vihaan sitä, miten naisia kohdellaan heikkoina ja yleisenä arvostelun ja väkivallan kohteina enemmän kuin miehiä, vaikka eivät miehetkään tietenkään ole suojassa esimerkiksi väkivallalta. Haluan pystyä suojelemaan itseäni ja minulle tärkeitä asioita ja ihmisiä. Ei voi vain tuudittautua siihen tunteeseen, että paha tapahtuu aina jossain muualla eikä koskaan osu omalle kohdalle.

Tämä päivä on mennyt rauhallisesti lepäillessä. Minkäänlainen liikunta ei ole todellakaan inspiroinut, sillä etureidet ovat mukavasti kipeät. Sen verran olen kuitenkin liikkunut, että puolenpäivän aikoihin kävin pyörällä Lidlissä ostamassa aiemmin mainostamani pari juoksupaitaa ja juoksuhousut, jotka eivät sitten loppujen lopuksi olleetkaan sääriä nuolevaa mallia vaan polvesta alaspäin suorat.

Liikunnasta puheen ollen viime viikon liikunnat näyttivät kokonaisuudessaan tältä:

Maanantain ja perjantain liikuntojen yksityiskohdat eivät näy tuossa kunnolla, joten listaan ne erikseen:

maanantai:

- kevennetty punnerrus 190 kpl (vko 6 - pv 1: 40 - 50 - 25 - 25 - väh. 50)

- kävely 1 km, 10 min (juoksulenkin yhteydessä)

- juoksu 8,4 km, 1:05:07

perjantai:

- kevennetty punnerrus 217 kpl (vko 6 - pv 2: 20 - 20 - 23 - 23 - 20 - 20 - 18 - 18 - väh. 53)

- pyöräily 10 km, 45 min

- ratsastus 1 h

Sunnuntai luonnollisesti oli viikon kohokohta. Ihan mieletöntä, että minä ihan oikeasti juoksin puolimaratonin.

Tällä hetkellä on aika hassu olo, sillä alan vähitellen tajuta, että jatkossa voin taas juoksennella ihan miten huvittaa ilman, että tarvitsee miettiä koko ajan puolimaratoniin treenaamista. Ilmoittauduin tosiaan tuohon tapahtumaan jo viime vuoden joulukuussa, ja siitä lähtien se on pyörinyt mielessäni. Kestää varmaan hetken sopeutua tähän uuteen tilanteeseen, että olen tosiaankin juossut puolimaratonin ja nyt voin lakata stressaamasta sen asian suhteen. Mitään täysmaratonhaaveita minulla ei tällä hetkellä tosiaankaan ole, sillä ensinnäkään en usko, että polveni kestäisi maratonharjoittelun, ja toisekseen minua ei pätkääkään innosta ajatus 42,2 kilometrin matkasta, heh. Nyt on ihanaa vain juosta omia rakkaita vakiolenkkejä sen kummempia tavoitteita asettamatta.

Viime viikko meni liikuntojen osalta seuraavasti:

Perjantain talli jäi väliin, kun Oskulta oli kuulemma irronnut kenkä eikä kengittäjää ollut saatu enää ennen viikonloppua. Perjantai menikin sitten hölkkäilyn parissa. Viikon toinen juoksulenkki sijoittui tiistaille, jolloin kävin rauhallisesti jolkottelemassa 6 kilometriä aikaan 42:25. Lauantaina ja sunnuntaina kävin rennot kävelylenkit.

Yläkroppaan voimaa -projekti jatkui punnertamisen ja sauvakävelyn muodossa. Sauvakävely on jotenkin jäänyt vähiin viime aikoina, kun punnertaminen on vetänyt käsivarret sen verran tehokkaasti hyytelöksi, että välillä pelkkä käsien nostaminen on tuntunut vuosisadan urheilusuoritukselta. Joka tapauksessa maanantaina kävin pitkästä aikaa sauvakävelemässä ja tuli varmaan tehtyä henkilökohtainen kävelyn nopeusennätys: seitsemän kilometriä reilussa tunnissa. Ikinä varmaan ole kävellyt tuollaista matkaa noin nopeasti. Seuraavana päivänä olikin sitten pakaralihakset sen tuntuiset, että joku on tainnut oikeasti pistää lenkkipolun ylämäissä tassua toisen eteen.

Punnerruksissa tein 100 punnerruksen vitosviikon uusintakierroksen kaksi viimeistä harjoitusta, ja tällä kertaa selvisin kolmannesta päivästä kunnialla ilman, että kädet pettivät alta kertaakaan! Tein jopa viimeisen sarjan päälle viisi ylimääräistä karmean ärjynnän saattelemina. Ja kuten tuossa HeiaHeian yhteenvedon oikeassa reunassa näkyy, tänään punnersin jälleen ja uskaltauduin viimein kuudennelle viikolle. Katselin ekan päivän punnerruksia epäuskoisena: 40 - 50 - 25 - 25 - väh. 50. Että pitäisi niin kuin jaksaa tehdä yhden tehtävän aikana kahdesti viisikymmentä punnerrusta? Mutta niin se vain onnistui! Ihan hullua. En voi uskoa, että edessäni on enää kaksi tehtävää, joiden jälkeen olisi sen lopullisen testin vuoro.

Niin joo, ja keskiviikon punnitustulos oli 76,8 kiloa eli saman verran kuin viikkoa aiemmin. Jotenkin tämän kaiken puolimaratonhässäkän keskellä painoasiat ovat tupanneet jäämään taka-alalle eivätkä viikkopunnitukset tunnu niin merkityksellisiltä. Jonkin verran tämä näkyy myös syömisissä, sillä olen viime viikkoina syönyt oikeastaan mitä haluan (eli kilokaupalla herkkuja) ja ryhti on siltä saralta vähän hakusessa. Toivon, että sunnuntain jälkeen pystyn taas keskittymään syömisiin paremmin.

Viime viikko oli hyvä viikko! Kurkkukipuilun jälkimainingit huuhtoutuivat tiehensä ja pääsin taas kunnolla tekemään.

Polvi pakottaa vieläkin ottamaan juoksun suhteen iisisti eikä esimerkiksi tykännyt yhtään kun kävin tiistaina rempomassa lenkkipolun mäkiä ylös ja alas, mutta lauantaina uskaltauduin pitkälle lenkille. Oli kivaa! Kesähelteiden jäätyä taakse on niin huippua juosta. Lauantaina lämpöä oli noin 17 astetta ja taivas enimmäkseen pilvessä. Sonnustauduin hihattomaan puseroon, sillä ajattelin, että kuuma tulee kuitenkin, ja niinhän siellä tuli. Mutta siihen nähden miten kesällä olin välillä pitkien lenkkien jälkeen ihan kuoleman kielissä (tulee mieleen eräskin 19,5 kilsan lenkki, joka oli viedä tajun), tämän kuun parin pitkän lenkin jälkeen olo on ollut ihan mahti. Jees, syksy! Se on ainakin minulle kulta-aikaa.

Perjantaina ratsastin yhteensä kaksi tuntia. Ensin treenasin Oskun kanssa kentällä koulua kolme varttia, minkä jälkeen suuntasimme rennolle reilun tunnin käyntimaastolle. Kesä on ollut ihan hiton kuiva, joten hevosen kavioiden takia maastossa ei oikein viitsi mennä muuta kuin käyntiä ja lyhkäisiä ravipätkiä. Taidettiin löytää eka hirvikärpänenkin eli eipä tarvitse metsäteille suunnata seuraavaan kuukauteen. Minä kammoan ötököitä ja Osku on muuten vain hätää kärsimässä hirvikärpästen kanssa.

Tallilta kotiin ajaessani pyörän kumi hajosi, joten perjantain pyöräilysaldo oli noin 8,2 kilometriä, kun jouduin kävelemään loput 1,8 kilsaa kotiin.

Tällä viikolla palasin taas kunnolla punnerrusten pariin, ja torstaina oli viidennen viikon kolmas päivä, ja voi elämä: 18 - 18 - 20 - 20 - 17 -17 - 20 - väh. 45. Viimeisen sarjan aikana kädet pettivät alta kolme kertaa, kun haba hyytyi yrittäessäni nousta ala-asennosta takaisin ylös, mutta pakko se on viedä loppuun, minkä aloitinkin. Jatkoin sitten siitä mihin olin jäänyt, ja sain kuin sainkin tehtyä sarjan vaaditut 45 punnerrusta. Sanomatta kuitenkin lienee selvää, että viides viikko menee uusintaan, ja eilen sunnuntaina teinkin ekan päivän uudestaan. Sujui ihan hyvin ja säästyin mahalaskuilta. Torstaina punnersin yhteensä 175 kertaa ja sunnuntaina yhteensä 158 kertaa.

Tämä viikko menee varmaan aika samaan malliin lukuun ottamatta pitkää lenkkiä. Viime postauksessa taisin jo kirjoittaakin, että seuraava pitkä lenkki juostaan 4.9. puolimaratonin muodossa. Kääk.

Kurkun outojen vibojen takia otin tämän viikon liikuntojen osalta vähän kevyemmin, vaikka näköjään tuli pidettyäkin vain yksi kunnollinen vapaapäivä:

Mutta sinänsä harrastin suht kevyttä liikuntaa, sillä tiistaina ja keskiviikkona kävin vain lyhkäisillä kävelylenkeillä. Torstaina ja lauantaina kävin juoksemassa, mutta askel ei ottanut oikein tuulta alleen, ja varsinkin eilinen lenkki meni kuin tervassa juosten, ja kotona oli karsea olo ja päätä särki. Vaikka kurkkukipu olikin laantunut, ilmeisesti kropassa oli vielä jotain taudin jälkimaininkeja.

Tänään palasin 100 punnerruksen pariin ja ai karmee. Vuorossa oli viidennen viikon toinen treeni: 18 - 18 - 20 - 20 - 14 - 14 - 16 - väh. 40, ja tuon viimeisen sarjan kohdalla hiki valui otsaa pitkin ja hikitippoja loiskui lattialle kuin Suurimmassa Pudottajassa konsanaan. En tiedä vaikuttiko puolentoista viikon punnerrustauko ja pieni sairastelu, vai miksi otti noin koville. Yritin yhtä kaikki tehdä joka ikisen punnerruksen puhtaasti ja viedä rintakehän reilusti lattiaan, sillä fuskaamisesta ei tässä asiassa ole kyllä yhtään apua. Mutta eiköhän tämäkin viikko tule toistettua ennen kuin siirryn kuudennelle ja viimeiselle viikolle. Tietty ensin pitää selvitä vielä vitosviikon kolmannesta päivästä, voi oo äm gee.

Tämä on taas niin tätä. Juuri kun polvi oli alkanut taas kestää juoksemista, niin tänä aamuna heräsin kurkku kipeänä ja vähän hömelössä olossa. Olen päivän hikoillut ja palellut vuoronperään, mutta ei tauti ainakaan vielä onneksi kauhean tappavalta tunnu. Toiveissa on, että huomenna olo olisi jo suht normaali ja että tämä jäisi vain tällaiseksi päivän pikataudiksi.

Tänään oli tarkoitus tehdä 100 punnerruksen viidennen viikon toinen harjoitus, mutta katsoin parhaaksi lykätä moisen kidutuksen siihen ajankohtaan, kun olen taas täysin terve. Ihan treenittä en ole kuitenkaan tänäänkään jäänyt, sillä päätin pestä viisi koneellista pyykkiä, joten kivaa rapputreeniä on tullut tehtyä, kun olen rampannut naapurirapun kellarissa pyykkäämässä. Rapuissa kulkeminen varsinkin alaspäin on muuten hyvää testausta polven kunnon kannalta. Eilisen pitkän lenkin jälkeen polvi on ollut paineinen, mutta minkäänlaista kipua ei ole ollut, joten sinänsä tilanne siltä osin on ihan ok.

Kaiken kaikkiaan mennyt liikuntaviikko näyttää tältä:

Muut suoritukset tuossa näkyvätkin paitsi torstain. Torstaina tein siis yhteensä 148 kevennettyä punnerrusta ohjelman viidennen viikon ekan päivän mukaisesti. Sen lisäksi kävin juoksemassa 6 kilometriä aikaan 41:11. Lenkkiin yhteydessä tein myös perinteiset viiden minuutin alku- ja loppukävelyt.

Alkavalla viikolla olisi tarkoitus käydä taas ainakin pari kertaa juoksemassa vähän sen mukaan miltä polvi tuntuu ja miten tämä tauti suostuu häipymään kropastani. Voi olla että jätän pitkän lenkin väliin, sillä eilinen pitkä lenkki osoitti, että juoksutauot eivät todellakaan tee pahaa vaan päinvastoin. Olo on tuntunut parin viikon tauon jäljiltä nimittäin todella vahvalta ja rennolta. Jotenkin sitä vain aina stressaa, että jos ei koko ajan juokse ihan hulluna niin kunto katoaa samantien. No joo, eka juoksulenkki tauon jälkeen oli vähän nihkeä, mutta jo seuraavalla lenkillä meininki oli ihan toinen.

Puolimaratonin kannalta minun on nyt tärkeää olla väsyttämättä itseäni liikaa ja pitää polvi kunnossa. Eli loppujen lopuksi tässä taitaa nyt käydä niin, että kun syyskuun ensimmäinen sunnuntai koittaa ja nakotan puolimaratonin lähtölinjalla, en ole vielä kertaakaan aiemmin juossut 21 kilometriä. Voi jeesus. Tein kaikkeni etten joutuisi tähän tilanteeseen, sillä halusin henkisen puoleni takia olla juossut kyseisen matkan edes kerran ennen itse H-hetkeä, jotta tietäisin varmasti pystyväni siihen. Mutta näyttää vahvasti siltä, että kropalla on omat suunnitelmansa ja rajansa, ja ne ihan oikeasti menevät nyt päänuppini edelle. Siinähän se tahdonvoima ja mielenlujuus sitten tulee oikein kunnolla testattua, sillä se on selvää, että luovuttamaan ei lähdetä. Lakkaan juoksemasta vasta maalilinjan ylitettyäni tai sitten kun jalkani eivät yksinkertaisesti enää kanna. Ja kyllä ne kantavat.

Takana on pari ihan huippua liikuntapäivää! 

Torstaina eli eilen päätin uskaltautua 100 punneruksen viidennelle viikolle, ja olipa siinä ekan päivän tehtävässä tekemistä. Sarjoissa alkaa olla jo ihan kivasti toistoja (28 - 35 - 25 - 25 - väh. 35) ja vain minuutin tauot välissä. Kyllä tuntui pahalta, mutta onnistuin! Ja onnistuin olemaan fuskaamatta eli vein joka ikisellä punnerruksella rintakehän lattiaan enkä tehnyt mitään semipunnerruksia. Tässähän alkaa kohta olla ihan oikeasti ruista ranteessa!

Punnerrusten jälkeen kävin kipittämässä 6 kilometrin juoksunlenkin, joka taittui aikaan 41:11 eli minulle varsin rivakkaan tahtiin. Lähtiessä sää oli vielä ihan nätti, mutta viimeisen puolentoista kilometrin aikana taivas repesi ja loppulenkki mentiinkin sitten lenkkarit litisten ja vaatteiden liimaantuessa ihoon. Sateessa juoksu on ihanaa, mutta tietysti vähempikin vesimäärä olisi riittänyt. Onneksi oli kuitenkin kyse vain lyhyestä lenkistä. Pidemmän päälle likomärkänä lönköttely voisi alkaa kyrsimään.

Tänään kävin sitten ratsastamassa, ja kaikki meni jotenkin tosi hyvin. Tuntui että löysin istunnan ihan uudella tavalla, ja onnistuin istumaan samaan aikaan sekä ryhdikkäänä että rentona. Jees, mahtia.

Olen miettinyt jälleen kerran painoani, ja miksen oikein onnistu saamaan sitä alaspäin 78 kilosta. Luulen, että syy on jälleen kerran pääni sisällä, mutta tällä kertaa syy on loppujen lopuksi pelkästään positiivinen. Minulla yksinkertaisesti on niin hyvä olla itseni kanssa tässä kehossa, että ilmeisesti motivaationi painon pudottamiseen sen takia on vähän löysällä tuulella.

Katsotaan minne päivät vievät. En ole vielä luopunut toivosta 71 kilon saavuttamisen suhteen, ja hyvin todennäköisesti jatkan matkaani kyseistä kilolukemaa kohti, mutta toivon että osaan jatkossa ottaa vaakalukemat rennommin tekemäni oivalluksen seurauksena: olen tyytyväinen itseeni.

Voi jee, sanon minä. Paino oli tänään 78,1 kg eli lisäystä viime viikkoon 200 grammaa. Nyt ei enää selitykset auta vaan fakta on se, että tuli syötyä vissiin sitten vähän liikaa suklaata ja pullaa. Nam.

Mutta koska positiivinen ajattelu on parasta ja koska nyt on virallisesti syksy, julistettakoon että kesäkiloja en kerryttänyt! 1.6. paino oli 78,6 kg ja nyt 78,1 kg, että lehdet tunkekoot ne "näin pääset eroon kesäkiloista" -vinkkinsä jonnekin syvälle.

Eilinen juoksulenkki oli hyvä. Lauantain lenkki oli ilmeisesti vähän avannut paikkoja, sillä eilen sama 8,4 kilsan matka taittui seitsemän minuuttia nopeammin eli aikaan 1:00:05. Eli touko-kesäkuun vauhdeissa ollaan taas. Viikonloppuna aion käydä kokeilemassa 15 kilometrin lenkkiä, miltä se tuntuu ja miten polvi reagoi.

Jälleen yksi kävelypainotteinen liikuntaviikko takana:

Eilen lauantaina kävin hölkkäämässä 8,4 kilometrin vakiolenkkini rauhalliseen tahtiin ja aikaa kului 1:07:07 eli lähes kymmenen minuuttia kauemmin kuin touko-kesäkuussa. Ei vaan irronnut. Jokunen viikko on nyt mennyt todella vähäisillä juoksuilla ja kroppa oli aika tukkoisen oloinen. Mutta eiköhän se siitä. Polvi vaikutti kestävän. Nyt aion lisätä juoksun määrää ja rukoilen, että polvi ei enää kiukuttelisi ennen puolimaratonia ja että saisin sen juostua kunnialla läpi.

Perjantaina pääsin pitkästä aikaa taas ratsastamaan ja tekipä hyvää. Aluksi mentiin koulua puolisen tuntia, mutta porottava aurinko ja pölyävä kenttä veivät puhdin pois sekä minusta että Oskusta, ja suunnattiin suosiolla reilun tunnin maastolenkille metsään.

Viikon aikana tein myös 100 punnerruksen neljännen viikon uusintakierroksen ensimmäisen ja toisen päivän. En osaa sanoa, tuntuiko yhtään helpommalta kuin ensimmäisellä kerrallakaan, mutta kaiken kaikkiaan yläkroppa alkaa olla huomattavasti vahvemman tuntuinen kuin ennen. Olen myös huomannut, että juostessa on punnertamisen myötä helpompi pitää selkä suorassa. Minulla on ollut vähän ongelmia ryhdin kanssa, mutta ylipäätänsä liikunnan avulla se on parantunut.

---

Heinäkuu on nyt ohi, joten liitän tähän myös kuukausikoosteen:

- juoksu 74,2 km

- kävely 74,4 km

- sauvakävely 37,4 km

- pyöräily 20 km

- ratsastus 2 h 55 min (2 kertaa)

- punnerrus 984 kpl

Juoksun määrä jäi suhteellisen vähäiseksi polviongelmien takia, mutta käveltyä tuli sitten senkin edestä. Yhteensä kilometrejä kertyi 206 km eli itse asiassa reilu kymmenen enemmän kuin kesäkuussa, vaikka polven hajoilun myötä ajattelin, että tämän kuun kilometrit jäävät vähäisemmäksi. Ja mutta hei! Entäs nuo punnerrukset sitten: niitähän on melkein tuhat! Elokuussa tuhannen punnerruksen raja rikotaan ihan ehdottomasti.