25

Vitsit, että viime aikoina on tuntunut hyvältä taas juosta. Tuntuu, että olen päässyt hyvään juoksurytmiin ja ainakin tällä hetkellä kolme juoksulenkkiä viikossa vaikuttaa passelilta määrältä. Harrastamani muut lajit takaavat sen, että kroppa ehtii palautua ja polvet pysyvät kunnossa. Menneellä viikolla juoksukilometrejä kertyi tasan 30 (maanantaina 8,4 km, torstaina 15,6 km ja sunnuntaina 6,0 km.)

Muutoin viikkoon mahtui sauvakävelyä, ratsastusta, pyöräilyä, itsepuolustusta ja 100 punnerruksen ensimmäisen viikon tehtävät. Seuraan oikeanpuoleista saraketta.

---

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

On todennäköistä, että aiemmin kärsin jonkinasteinen BED:sta, sillä suklaalevyjen, keksipakettien ja jäätelötonkkien mussuttaminen kerralla ei todellakaan tuottanut mitään vaikeuksia (eikä tuota vieläkään, jos totta puhutaan). Söin ahdistukseen ja sisäiseen tyhjyyteen, ja sama jatkui päivästä toiseen. Tapoihini kuului myös yksin mässääminen, koska silloin ei tarvinnut hävetä niitä määriä, joita söin kerralla.

Juuri tuosta päivittäisestä suklaan, keksien ja jätskin mättämisestä on ollut kaikkein vaikeinta päästä eroon. Henkinen irtiotto rakkaista tyhjän olon lievittäjistä on ollut raskasta. Ymmärsin jossain vaiheessa, että minun tuli selvittää syy siihen, miksi minusta tuntui pahalta ja tyhjältä. Kun pääsin ahdistukseni lähteille, pystyin ottamaan ensimmäiset askeleni kohti terveempää suhtautumista herkkuihin.

Minulla oli opiskeluaikoina vaikeita kausia, jolloin koin olevani suunnattoman yksinäinen ja hukassa itseni kanssa. Tunsin kadottaneeni sisimpäni. Välillä teki niin pahaa, että kärsin lievistä paniikkikohtauksista. Jouduin nukkumaan televisio päällä, koska pelkäsin olla yksin pimeässä ja hiljaisessa asunnossa.

Herkut olivat ystäviäni, joihin saatoin luottaa ja joiden pariin pystyin aina palaamaan. Ne symboloivat minulle turvaa ja pysyvyyttä.

Jossain vaiheessa sain taas otteen arjesta ja löysin itseni uudestaan. Aika oli parantanut haavoja ja kullannut vastoinkäymisten muistoja. Olin taas tasapainoisempi ja oma itseni. Sain voimaa aloittaa juoksukoulun ja taisteluni herkkuja vastaan. Aluksi illat olivat vaikeita, sillä olin niin järjettömän tottunut siihen, että pääsin joka ilta herkkujen pariin.  Kompuroin ja kärsin (henkisesti) herkkujen puutteesta. Huomasin, että itseni kiireisenä pitäminen auttoi minut kriittisimpien tuntien yli: lenkkeilyyn, suihkussa käymiseen ja ruoan laittoon ja syömiseen meni  kivasti aikaa ja toisaalta olin liian mukavuudenhaluinen lähteäkseni  hiukset märkänä kauppaan ostamaan herkkuja. Vähitellen taistelu helpottui vaikka se ei koskaan tulekaan olemaan täysin ohi.

Tykkään edelleen syödä ihan naurettavia määriä herkkuja kerralla, mutta koen, että hallitsen syömiseni nykyään todella paljon paremmin kuin ennen. Minulla on tapana päättää etukäteen, milloin syön Aino-tonkkani, ja se on toiminut. Tieto siitä, että tulen saamaan jäätelöä jonain tiettynä hetkenä, pitää minut rauhallisena ja hillitsee päivittäistä herkkuhimoa. Olen päässyt käytännössä kokonaan eroon spontaaneista "nytpä lähden ostamaan kauppaan karkkia eikä minua estä mikään eikä kukaan" -hetkistä. Totaaliseen herkuttomuuteen en kuitenkaan edes pyri, sillä se ei kohdallani toimi.

Enää en kärsi kroonisesta ahdistuksesta ja tuskastuneisuudesta. Olen oppinut kanavoimaan paskat fiilikset jonkun muun kuin syömisen kautta, vaikka välillä siihen sorrunkin. Olen nykyään paljon tasapainoisempi ja vahvempi ihminen kuin ennen, ja se on juoksun ja painon pudottamisen ansiota. Satunnainen herkuttelu on ok ja siitä tulee parhaimmillaan aidosti hyvä mieli. Herkut ovat kuitenkin minulle mörkö, joka muuttuu herkästi ystävästä viholliseksi, jos en pysy tarkkana. Näin se on ollut ja näin se tulee aina olemaan. Onneksi minulla on nykyään käytössä aseita, joilla mörköä vastaan pystyy taistelemaan. Ja ennen kaikkea minulla on tahtoa käyttää niitä aseita.