Sain eilen kotiin uuden hirveän parhaan ystäväni: voimapyörän. Tutustuin kyseiseen kapineeseen netissä, ja moni kehui sitä verrattomaksi vatsalihaksien ja koko ylä- ja keskikropan treenikaveriksi, ja koska hinta ei todellakaan ollut paha (omani ostin Prismasta 11,90 eurolla), päätin hankkia moisen kidutusvälineen. Eilen kokeilin voimapyörää pari kertaa, ja on muuten yllättävän raskas, ja hyvä niin. Vatsalihasten tekeminen on jäänyt tällä viikolla kokonaan, koska miljoonan toiston tekeminen tympäisee, ja toisaalta tuntuu, etten osaa kunnollisia tekniikoita. Voimapyörä vaikuttaa simppeliltä: rullailee edes takaisin (kiinnittäen tietysti asentoon huomiota) ja toistoja ei ilmeisesti tarvitse tehdä kovin montaa, kun lihakset jo huutavat armoa.

Tänään oli tarkoitus treenata voimapyörällä ihan oikeasti, mutta punnerrusohjelman viidennen viikon kolmas harjoitus (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50) veti yläkropan sen verran hyytelöksi, että voimapyöräilystä ei tullut yhtään mitään. Pitää varmaan hajauttaa punnerrukset ja voimapyöräharjoitukset eri päiville. Mutta eiköhän minusta näillä eväillä kunnon kaappi ensi kesään mennessä saada, hah.

Pelkäsin muuten etukäteen tuota viidettä viikkoa ihan hulluna, sillä kun tein punnerrusohjelmaa ensimmäistä kertaa, viikko osoittautui aivan karmaisevaksi. Tällä kertaa se ei ollut ihan niin kamalaa, mutta ihan riittävän kamalaa kuitenkin. Ilmaan lennelleistä kirosanoista en saanut kuvaa, mutta lattiasta treenin jälkeen ottamani kuva todistaa, että raivolla ja antaumuksella on tullut punnerrettua. Viimeinen 50 punnerruksen sarja oli oikeasti tappaa.

---

Painoasioissa olen saavuttanut jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän itseni kanssa. Okei, maailmani ei todellakaan romahda, jos painoni on jymähtänyt 78 kiloon. Itse asiassa se vaihtoehto, että olisin loppuelämäni 78-kiloinen, ei ole ollenkaan hullumpi ajatus. Töitähän se tulee hulluna vaatimaan, että ylipäätänsä saa pidettyä painon samana, mutta aika hyvinhän se on tuossa kilolukemassa maaliskuusta asti killunut, joten miksei siis jatkossakin.

Kenties 78 kiloa on yksinkertaisesti kropalleni se luonnollinen paino. Koska puhdas tosiasia on, että jo pelkkä ruumiinrakenteeni on luotu ennemminkin nostamaan painoja kuin tanssimaan balettia. Miksi pitäisi taistella jotain sellaista vastaan, joka minä pohjimmiltani olen? Ehkä tämä kaikki punnertaminen on ollut alitajuista siirtymistä seuraavaan vaiheeseen, jossa en niinkään yrittäisi tehdä itsestäni pienempää ja sirompaa vaan kehittää voimaani ja lihaksia. Koko ikäni olen kuollakseni toivonut, että olisi siro ja sulavaliikkeinen. Kyllähän miehetkin tykkää enemmän tytöistä, jotka saa helposti kaapattua kainaloon. No voi voi ja kyynel sentään.

Laihtuminen ja menneet reilut kaksi vuotta ovat opettaneet minua näkemään itseni aivan uudessa valossa. Asiat, jotka ennen näin heikkouksina, ovat nykyään vahvuuksiani. Jotenkin aina ajattelin, että koska olen 177 senttiä pitkä, pituuteni menee ihan hukkaan, jos en muiltakin mitoiltani vastaa mallien mittoja. Mutta haluanko minä oikeasti näyttää mallilta? No enpä oikeastaan. Ehkä aiemmin halusin, mutta en enää. Olen saanut viime aikoina yläkroppaani järjettömän paljon voimaa, ja jos minulle annettaisiin mahdollisuus valita, laihtuisinko välittömästi 71-kiloiseksi ja mahtuisin lopultakin maagisiin koon 42 housuihin, mutta menettäisin samalla vaivalla punnertamani lihakset, vai haluanko edelleen olla 78-kiloinen ja jatkaa kohti vahvempaa ja tasapainoista tulevaisuuttani, joka ei ole enää niin riippuvainen vaa'an lukemista, minun ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa.

Minusta tuntuu, että laihduttamiseni alkaa olla tulossa tiensä päähän. On turha taistella jonkin asian puolesta, joka ei loppujen lopuksi ole edes tarkoitettu minua varten. Onko tämä luovuttamista? Ehkä jonkun mielestä. Minulle tämä on kuitenkin askel eteenpäin kohti maailmaa, jossa kaikki ovet ovat avoinna.

Voi kakkapylly, sanon minä. Keskiviikkopunnitus näytti lukemaa 78,4 kg eli nousua jälleen ja tällä kertaa 400 gramman verran. Että ihan helvetin hyvin tämä herkkujen rajoittaminen näyttäisi toimivan. Viikko ei mennyt täysin herkutta, mutta edelleenkin herkuttelun määrä entiseen verrattuna on suorastaan minimaalinen: Viime torstaina käytiin Ikeassa, ja elintarvikeosastolla kävin napostelemassa jonkin verran maistiaiskulhoissa olevia sipsejä, pipareita, kaurakeksejä ja suklaata, mutta eihän niitä nyt kaksi käsin kehtaa naamansa lappaa, joten määrä sinänsä jäi varsin pieneksi. Eilen tiistaina kävimme elokuvissa, missä söin suklaasydämen ja pari irtokarkkia, ja sen jälkeen ravintolassa, missä söin jälkkäriksi Baileys-juustokakkua (ja oli muuten pirun hyvää). Ja siinä kaikki. Muutenkin syömiset ovat menneet hyvin. Liikuttua tulee. Tilanne alkaa siis pikkuhiljaa tuntua jokseenkin toivottomalta. Tuntuu, ettei mikään tehoa. Olin ihan oikeasti varma, että painoni junnaaminen johtuisi herkuista, mutta niiden määrän radikaalilla vähentämisellä ei tunnu olevan mitään vaikutusta.

Nyt sanon, että argh, ja vetäydyn murjottamaan ja miettimään asioita.

P.S. NaNoWriMo-projektistani kiinnostuneille voin sentään kertoa, että se etenee hyvin! Koossa on 28 406 sanaa, eli jee!

Voi kehnous ja kettumainen kuihdutuslaari. Painoa oli tullut viime viikosta lisää 500 grammaa eli tällä hetkellä keikutaan taas tasan 78 kilossa. Pitkästä aikaa vaa'alla raivostutti ja turhautti oikein kunnolla. Matkani aikana olen oppinut suhtautumaan vaa'an lukemiin välillä ehkä vähän turhankin lammasmaisesti, sillä olen tiedostanut, että ei ne kilot yksinkertaisesti katoa sormia näpäyttämällä. Mutta tänään tuntui, että nyt tämä touhu alkaa olla jo ihan naurettavaa.

Sitten oli taas aika nöyrtyä ja lähteä tarkastelemaan, missä vika. Olisi niin helppoa taas vetää esiin PCOS-kortti ja itkeä, kun ei mokoma typerä sairaus anna minun laihtua. Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että PCOS estää ketään laihtumasta. Ihan pirusti enemmän se voi työtä teettää, mutta ei se ketään laihdutukselle immuuniksi tee. Pelkästään oman historiani tarkastelu todistaa sen.

Itsesääli ja hormonivammailut on nyt siis raakattu ulos, joten voidaan keskittyä asiaan.

1) Ruoka: Viime viikon neljän kroissantin ja suklaariisimuropatukan jälkeen en ole koskenut herkkuihin eli malja sille! Mutta. Tässä on nyt koeteltu taas porsaanreikiä, ja olen ikään kuin laskua pehmentääkseni ostanut Lidlistä suklaamuromysliä (kyllä, hyvää on ja ihmekös tuo, kun tuoteselosteen mukaan tuotteesta 10 % on suklaata) ja tunkenut sitä maustamaton jogurtti/kiivi/banaani -iltapalani sekaan terveellisemmän myslin sijasta. Lisäksi olen syönyt jonkin verran leipää eli tarkemmin sanottuna kaksi höttösämpylää ja neljä ruisleivän palasta. No joo, ei sinänsä kauhean paha, mutta leipä on saanut mahani ihan mutkalle. Muromysli on onneksi ihan lopussa ja uutta paketti en aio ostaa. (Olen siis niitä ihmisiä, jotka eivät kykene heittämään ruokaa pois.) Sen lisäksi leipä saa taas kerran lentää ruokavaliostani hiiteen. Näkkäriä ja puuroa, kiitos.

2) Liikunta: Kukaan tuskin voi väittää, että minun pitäisi liikkua enemmän. Sen sijaan olen pohtinut, että olen viime aikoina mahdollisesti liikkunut liian kovilla tehoilla. Tänä syksynä vauhtikestävyyteni on kasvanut juoksussa jonkin verran, minkä seurauksena palauttava liikunta ja rennot hölkät ovat jääneet liian pienelle huomiolle, kun olen innostunut uudesta jaksamisesta ja paahtanut formulana eteenpäin. Aionkin siis pitkästä aikaa kaivaa esiin sykevyön. Suoraan sanottuna liikun miljoona kertaa mieluummin ilman sykemittaria, sillä mielestäni ihminen ei tarvitse moisia kapineita, koska on mahdollista, että numeroiden tuijottelun keskellä sitä unohtaa keskittyä siihen tärkeimpään eli oman kehon ja olon kuunteluun. No kai tässä on sitten pakko niellä omat käsityksensä ja antaa sykemittarille mahdollisuus. Tarkoitus on siis ainakin seuraavan seitsemän päivän ajan sisällyttää ohjelmistoon matalan sykkeen hölkkiä, joissa syke ei saisi nousta lukemasta 150 yli. Jos nousee, niin sitten kävellään, perkele, vaikka se kuinka tyhmältä tuntuisikin. Katsotaan, josko kroppakin suostuisi taas luopumaan kiloista, kun huomaa, että on vaihteeksi taas vähän iisimpää menoa tiedossa.

Näillä siis mennään. Ja se mentiinkö metsään, selvinnee ajan myötä.

Paino oli tänään 77,5 kiloa eli laskua viime viikosta parisataa grammaa, kiva! On muuten kiinnostavaa nähdä, miten painolle käy nyt kun päätin olla tämän marraskuun ilman herkkuja. Tulee ainakin testattua, onko herkuttelu ollut se syy, miksi painoni on junnannut paikoillaan viimeiset puoli vuotta. (Ihan niin kuin noin itsestään selvän asian toteamiseen mitään erityistä testausta tarvitsisi, voi äly.)

Tein äsken punnerrus- ja vatsalihasohjelmia eteenpäin, ja jälkimmäinen herättää nyt hieman hämmennystä. Päivän tehtävä oli suorittaa seuraavat sarjat: 21 - 24 - 18 - 18 - väh. 26, ja tein viimeisen sarjan kohdalla sata toistoa. Siis sata. Olisin jaksanut enemmänkin, mutta rupesi kyllästyttämään. Ilmeisesti vatsalihakseni ovat paremmassa kunnossa kuin mitä lähtötestin 28 toistoa antoivat ymmärtää. Juoksu ja ratsastus ovat kaiketi pitäneet vatsalihaksista huolta, ja tämän parin viikon ajan, jonka olen tuota vatsalihasohjelmaa suorittanut, ne ovat heränneet jostain horroksestaan. Ajattelinkin tehdä seuraavaksi lähtötestin uudestaan, ja jatkaa sitten sen mukaan.

Punnertaminen sen sijaan on ihan yhtä kamalaa kuin ennenkin.

Ihanaa, paino oli tänään 77,7 kilogrammaa eli viime viikosta humahdettiin alaspäin 800 grammaa. Turvotustahan nuo varmaankin pitkälti olivat, mutta silti ja ennen kaikkea ehkä juuri siksi on hyvä mieli. Opettelin viikon aikana taas hengittämään syvään ja rauhoittumaan. Olen saanut nukutuksi aika hyvin, ja ajoittaisia syöksylaskuja lukuun ottamatta olen voinut henkisestikin paremmin. Kroppakin tuntuu taas omemmalta.

Äsken tein punnerrus- ja vatsalihashaasteita eteenpäin. Pitäisi muuten varmaan hommata joku jumppamatto noita vatsalihasliikkeitä varten, kun ei tuo tavallinen räsymatto kauheasti pehmusta. Punnerruksissa olen käyttänyt polvien alla tuollaista puutarhaihmisille alun perin tarkoitettua vaahtomuovista pehmustetta, ja se onkin ollut todella toimiva ratkaisu. Ai niin! Ja tiedättekö muuten mitä. Nyt kun olen tehnyt kuukauden verran punnerruksia hieman raskaammalla tekniikalla, niin touhu on alkanut purra alleihin! Jumankvita. Olen laihtumisen jälkeen(kin) hävennyt käsivarsiani, sillä ne ovat oikeastaan kehoni ainut paikka, jossa laihtuminen näkyy rumasti: allit roikkuvat ja minulla on kainaloista käsivarsia pitkin kiirivät tosi pahan näköiset venymäarvet, joiden uurteet tuntee sormilla tunnustellessa. En tiedä, lähtevätkö nuo arvet tuosta mihinkään ja palautuuko iho koskaan täysin, mutta tavoitteeni onkin täyttää löllö osuus lihaksilla. Sitten voin vaikka sanoa, että arvet tulivat treenistä! Haa.

Punnertajan on helppo pullistella!

Olo on nyt jokseenkin hukassa. Onnistuin saamaan vaakaan toisen plussaviikon peräkkäin, sillä paino oli tänään 78,5 kg. Pitkän normaalipainossa rimpuilun jälkeen olen nyt ihan oikeasti taas lievän lihavuuden puolella (no itse asiassa olin jo viime viikolla). Voi perse.

Viime aikoina on ollut mieli muutenkin maassa. Melankolinen fiilis, jota vastaan olen yrittänyt taistella liikunnalla. On väsyttänyt ihan hirveästi, ja monena "aamuna" olen päässyt ylös sängystä vasta kahden aikoihin iltapäivällä. Tuntuu, etten saa levätyksi kunnolla ja kroppa on ihan solmussa. 

Kaiken kruunaa nouseva paino. Jokunen viikko sitten näytti vielä hyvältä, kun päätin ryhdistäytyä herkuttelukauden jälkeen ja pudotin esimerkillisesti painon 78 kilosta 77,4 kiloon. Sitten jotakin tapahtui ja yhtäkkiä paino olikin 78,2 ja nyt 78,5 kiloa.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä teen väärin. Siis kyllä, olen syönyt jätskiä ja suklaata ja pullaa, mutta määrät ovat olleet sellaisia, joilla en ole ennenkään lihonut. Viime viikollakin harrastin liikuntaa yhdeksän tuntia, joten jo sen yksistään olisi pitänyt polttaa herkkukalorit ja vähän enemmänkin. Kun kelaan aikaa vuoden taaksepäin, nykyisen kaltaisilla ruokailuilla ja liikunnoilla laihduin helposti. Nyt tuntuu kuin seisoisin Grand Canyonin pohjalla ja tuijottaisin edessäni kohoavaa kiviseinää. Miten ikinä tulen selviämään siitä, kun kaikki mikä tähän saakka on toiminut, näyttää yhtäkkiä olevan yhtä tyhjän kanssa.

Viime vuonna taistelin 87 kilon seinän kanssa. Se oli pientä tähän 78 kilon isoveljeen verrattuna. Luulisi, että seitsemän kuukauden jumituksen jälkeen pääsisin vihdoinkin eteenpäin, mutta päinvastoin. Välillä onnistuin pääsemään jopa 76,5 kiloon, mutta jostain syystä 78 kilon paino vetää kehoani puoleensa magneetin lailla.

Tämä numeroiden pyörittely tekee hulluksi! Tuntuu kuin ihoni olisi kauttaaltaan tatuoitu täyteen vaa'an lukemia, jotka huutavat epäonnistumista. Minne unohtui terve järki? Miksi näin kamala fiilis kahden kilon takia? Taustalla luultavasti piilee jotain isompaa, ja se on pelko, että entä jos en yksinkertaisesti enää pysty hallitsemaan tilannetta.

Toivon, ettei mieleni ole ohjaamassa minua samaan ahdistuneisuuteen kuin aikoinaan opiskeluvuosina. Keskityin silloin kouluun ja rutiineihin, jotta sain pidettyä itseni liikkeessä. Konkreettinen tekeminen helpotti pitämään möröt poissa.

Kun painon kanssa on ollut hankalaa, olen aina hokenut itselleni, että jos vain jatkan juoksemista, tulen onnistumaan. Aion pitää liikunnasta edelleen kiinni, mutta tähtien sijasta tuntuu kuin olisin juoksemassa kohti jotain tuntematonta ja pelottavaa, sillä jokin varoittaa minua, ettei kyse ole enää pelkästään vaikeista laihdutusajoista.

Kyllä taas koetellaan: paino oli tänään 78,2 kilogrammaa eli lisäystä viime viikosta kokonaiset 800 grammaa. Voi jee. Kaikkein jännintä on, että olo ei tunnu "lihoneelta" eikä kropassa ole turvotustakaan. Söin kyllä enemmän kuin edeltävällä viikolla, mutta en ole vetänyt mitään övereitä, ja olen liikkunut joka tapauksessa reippaasti. Mystistä on. Mietin sitten, että voisiko lisäys johtua niinkin arkisesta ja ihanasta asiasta kuin suoliston toiminta, joka on viime aikoina ollut normaalia hitaamman tuntuinen. Huoh. No, näillä mennään.

Vaaka tarjoili iloisia uutisia: paino on nyt 77,4 kg eli pudotusta viime viikosta tuli 600 grammaa. Jei! Kummasti se herkkujen siivoaminen päivittäisestä ruokavaliosta näköjään tehoaa. Nyt on hyvä fiilis, ja tästä on kiva suunnata eteenpäin.

Päivä 1: Tietosi

- ikä: 26 vuotta

- pituus: 177 cm

- paino: 78,0 kg

- vyötärö: 76 cm

- lantio: 104 cm

- reisi: 64 cm

- paitakoko: 40

- housukoko: 44

- lähtöpaino: n. 96 kg

- tavoitepaino: 71,0 kg

---

Paino oli siis tämän päivän mittauksessa tasan 78 kiloa eli painoa on tullut puolitoista kiloa siitä, mitä olen alimmillani tämän projektin aikana painanut. Tietysti lihominen on aina tympeää, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten tärkeintä on nyt suunnata eteenpäin. Olen kahden vuoden aikana tehnyt useita mahalaskuja, mutta aina noussut takaisin jaloilleni ja jatkanut, ja niin aion tehdä nytkin.

Jotenkin jännällä tavalla tuntuu, että ihan kuin olisin saanut uuden alun. Viimeiset kuukaudet ovat olleet yhtä rämpimistä, enkä ole saanut sellaista kunnollista draivia päälle. Motivaatio on ollut jossain suossa eikä keskittymiskykyni ole riittänyt herkuttelun hallitsemiseen. Nyt olo on jotenkin vapautunut. Omituista, että tällaisen tunteen saavuttamiseen piti ottaa kilollisesti takapakkia, mutta henkisesti tuntuu kuin olisin edistynyt.

Minulla on luultavasti ollut paineita onnistumisen suhteen, sillä moni on sanonut ihailevansa saavutuksiani (normaalipainoon pääsy ja puolimaratonin juoksu). On tietysti ihanaa, että ihmiset saavat inspiraatiota blogistani ja minusta on aivan uskomattoman hienoa kuulla, jos joku on saanut minulta lisäpotkua omaan projektiinsa. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin kasvanut, kun minusta on alkanut tuntua, että minun pitäisi olla jonkinlainen esimerkki. Kamppailen yhä edelleen samojen ongelmien kanssa kuin merkittävästi ylipainoisena, ja tämän puolentoista kilon lihomisen myötä tuntuu kuin olisin vapautunut itselleni asettamista täydellisyyden kahleista. Mokasin, mutta maailma ei kaatunut. En ollutkaan täydellinen, mutta miten järjettömän hyvältä epätäydellisyys voikaan tuntua. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen ja olla teräsnainen.

Kuinka kummallinen ihmismieli voikaan olla, sillä nyt laihduttaminen maistuu taas huomattavasti paremmalta. Ja näin sen pitääkin mennä. Jos homma on pelkkää väkisin vääntämistä, niin ei siitä tule kuin itku. Kun saavuttaa rauhan sisimpänsä kanssa ja nauttii ympäröivästä hetkestä, asiat kääntyvät aina parhain päin.

Voi läskeys sentään. Olen lihonut ihan oikeasti. Tämän toteamiseen ei siis tarvita mitään vaakaa, vaan riittää kun ottaa itsepetoksella pinnoitetut lasit silmiltä ja kurkkaa pikaisesti vyötärön suuntaan. Liikuntahan ei ole missään vaiheessa ollut se ongelma kuten näkyy esimerkiksi kahden viikon HeiaHeia-klipistä:

Tykkään liikkua, mutta tykkään myös ihan perkeleesti herkuista. Tykkään niistä niin paljon, etten mitenkään pysty liikunnalla kuluttamaan kaikkia niistä saatuja kaloreita. No juu, on PCOS ja varmaan maailman paskimmat geenit ja luutkin on joku keksinyt ja blaa blaa. Mutta eivätkä ne minua estäneet laihtumasta 96 kilosta parhaimmillaan 76,5 kiloon. Nyt uskon painon olevan jotain päälle 78 kiloa eli mitään katastrofaalista ei todellakaan ole tapahtunut, mutta tulee tapahtumaan ellen nyt tosissani muuta kurssiani pois suunnasta, johon olen viimeisten viikkojen aikana lipunut.

Aion pistää homman taas pyörimään ja ensimmäiseksi karsin turhat herkut pois päivittäiseltä ruokalistaltani. Voi kyynel ja raivari. Pidän jatkossa kerran viikossa Aino-päivän ja se saa riittää. Jösses, en minä tarvitse niitä irtokarkkeja, suklaita ja keksejä, joiden pariin olen jälleen langennut. Olen jopa kiskonut viime aikoina pitsaa ja se jos mikä on ollut turhaa! Minulla ei ole koskaan ollut mitään intohimoja suolaisiin mättöihin, joten niiden syöminen tuntuu herkkujakin älyttömämmältä. En ole syönyt ahdistukseen tai iloon tai mihinkään tunnetilaan. Olen syönyt, koska olen halunnut. Koska olen halunnut tuntea olevani normaali - ihminen joka saa syödä ilman pelkoa lihomisesta. (Ihan niin kuin syömisissäni olisi mitään normaalia.) Välillä sitä vain haluaa unohtaa ongelmansa. Halusin uskotella itselleni, että nyt kun olen ollut puolisen vuotta normaalipainon rajoissa, en enää yksinkertaisesti voi lihoa. Lol.

Tämä oli taas sarjassamme näitä "kantapään kautta" -juttuja. Joskus on vain pakko ottaa takapakkia oppiakseen. Minusta tuli hetkellisesti ylpeä, mutta nyt on taas aika nöyrtyä.

Hoplaa, elossa ollaan! Olen tällä hetkellä kylpylöimässä miesystävän kanssa, ja olenkin kahden päivän aikana uinut tosi paljon - ainakin jos yleiseen uintiaktiivisuuteeni vertaa. Uiminen on jees puuhaa, mutta jotenkin ei vain tule koskaan käytyä uimahallissa. Välillä aina mietin, että olisi kiva käydä vaikka kerran viikossa uimassa. Niveletkin kiittäisivät.

Keskiviikon punnitus jäi taas väliin, mutta laihtumista tuskin ainakaan on tapahtunut. Edelleenkin laihdutus on jotenkin taka-alalla. On vain mukavaa olla turhia stressaamatta, syödä hyvin ja liikkua paljon. Pääasia että paino pysyy siinä 77 kilon kieppeillä. No, ensi keskiviikkona paljastuu, onko tullut nautittua ruoasta vähän liikaa.

Minulla on nyt takana kolme liikunnatonta päivää, ja olo alkaa myös olla sen mukainen varsinkin kun olen lähipäivinä syönyt kaiken valtakunnan paskaa. Olen miettinyt, että ennen tällainen tunkkainen, lössähtänyt ja turvonnut olo oli arkipäivää, ja sitä piti ihan normaalina olotilana. Nyt kun tiedän paremmasta, haluan eroon tästä fiiliksestä mahdollisimman pian.

On pari syytä, miksi liikunnat ovat jääneet vähiin viime päivinä. Olin lauantaista maanantaihin reissussa huipun ystäväni luona, ja esimerkiksi sunnuntai meni lauantai-illasta toipuessa. Sen lisäksi onnistuin lauantaiaamun itsepuolustuskurssilla telomaan oikean jalkateräni niin, että se oli hetken aikaa todella kipeä ja pelotti, oliko siinä jokin pahemminkin rikki, mutta tällä hetkellä se on taas aika ok. Tunnin alkulämmittelynä tehdyt hyppelyt saivat myös pohjelihakseni todelliseen lukkoon, ja käveleminen varsinkin portaita alaspäin on ollut pari päivää kiehtovan tuntuista.

No, elämä voittaa ja tänään aion raahata ahterini taas lenkille. Mutta kaiken kaikkiaan nyt on niin pontso olo, että keskiviikon läskipunnitus saa jäädä suosiolla väliin.

Viime viikon liikuntakoostekin on vähän myöhässä, mutta tässä se tulee:

Alkuviikko meni levon ja palauttavien kävelylenkkien parissa. Olisi itse asiassa pitänyt puolimaratonin jälkeen levätä enemmänkin, sillä olin jossain vaiheessa viikkoa tosi väsynyt, ja jouduin parina päivänä ottamaan päiväunet, kun nukutti vaan niin älyttömästi. Että sinänsä toisaalta ehkä ihan hyväkin, että tässä tuli vietettyä nämä kolme päivää ilman minkäänlaisia fyysisiä aktiviteetteja.

Itsepuolustuskurssista muuten sen verran, että kolhuista ja mustelmista huolimatta ekasta tunnista jäi tosi hyvä fiilis, ja odotan innolla kaikkea, mitä kurssin aikana pääsee oppimaan. Maailma on aika paha paikka, ja koskaan ei tiedä, milloin joutuu todelliseen uhkatilanteeseen. Esimerkiksi se keskellä päivää tapetun kiinalaisnaisen tapaus sattui noin puolen kilometrin päässä kotoani. Olin pari päivää järjettömän ahdistunut ja pelotti pelkkä kävelylenkille meneminen. Lauantaisen itsepuolustustunnin päätteeksi kurssin opettaja piti meille lyhyen puheen siitä, miten jokaisella on oikeus puolustaa itseään ja miten itsepuolustuksen tulisi olla pakollista kouluissa. Olen välillä ihan älyttömän tunteellinen höpsö ja melkein rupesin itkemään, sillä nämä asiat ovat minulle vain jotenkin niin tärkeitä. Vihaan sitä, miten naisia kohdellaan heikkoina ja yleisenä arvostelun ja väkivallan kohteina enemmän kuin miehiä, vaikka eivät miehetkään tietenkään ole suojassa esimerkiksi väkivallalta. Haluan pystyä suojelemaan itseäni ja minulle tärkeitä asioita ja ihmisiä. Ei voi vain tuudittautua siihen tunteeseen, että paha tapahtuu aina jossain muualla eikä koskaan osu omalle kohdalle.

Paino keikkuu edelleen 77 kilon tietämillä. Tänään (keskiviikkona) vaaka nimittäin näytti lukemaa 77,1. Kai tässä oikeasti pitäisi pistää taas herkuttelut kuriin nyt kun puolimaratonista stressaaminenkin on takana. Mikäli siis ajattelin saavuttaa 71 kilon tavoitepainoni ennen seuraavaa elämää!

100 punnerruksen harjoitusohjelma on muuten nyt lopputestiä vaille suoritettu. Tein tänään viimeisen harjoituksen (22 - 22 - 30 - 30 - 25 - 25 - 18 - 18 - väh. 55 (tein 60)), ja punnerruksia kertyi yhteensä 250 kappaletta. Aika huisia! Yllättäen tämä kutosviikko meni paljon helpommin kuin vitosviikko, joka oli harvinaisen tuskallinen. Jos sata punnerrusta yhteen menoon ei onnistu, teen kutosviikon uudestaan ja yritän sen jälkeen uudestaan.

Tästä viikosta eteenpäin liikuntaviikkooni tulee sisältymään minulle ihan uudenlainen laji. Ilmoittauduin nimittäin kymmenen viikon ajan lauantaisin pidettävälle itsepuolustuskurssille, jonka järjestää eräs taekwondoseura. En ole koskaan kokeillut tai harrastanut kamppailulajeja, joten jännittää vähän, mutta toisaalta on ihan huippua päästä oppimaan, miten konkreettisesti puolustaa itseään, jos joku käy kimppuun.

Viime viikko meni liikuntojen osalta seuraavasti:

Perjantain talli jäi väliin, kun Oskulta oli kuulemma irronnut kenkä eikä kengittäjää ollut saatu enää ennen viikonloppua. Perjantai menikin sitten hölkkäilyn parissa. Viikon toinen juoksulenkki sijoittui tiistaille, jolloin kävin rauhallisesti jolkottelemassa 6 kilometriä aikaan 42:25. Lauantaina ja sunnuntaina kävin rennot kävelylenkit.

Yläkroppaan voimaa -projekti jatkui punnertamisen ja sauvakävelyn muodossa. Sauvakävely on jotenkin jäänyt vähiin viime aikoina, kun punnertaminen on vetänyt käsivarret sen verran tehokkaasti hyytelöksi, että välillä pelkkä käsien nostaminen on tuntunut vuosisadan urheilusuoritukselta. Joka tapauksessa maanantaina kävin pitkästä aikaa sauvakävelemässä ja tuli varmaan tehtyä henkilökohtainen kävelyn nopeusennätys: seitsemän kilometriä reilussa tunnissa. Ikinä varmaan ole kävellyt tuollaista matkaa noin nopeasti. Seuraavana päivänä olikin sitten pakaralihakset sen tuntuiset, että joku on tainnut oikeasti pistää lenkkipolun ylämäissä tassua toisen eteen.

Punnerruksissa tein 100 punnerruksen vitosviikon uusintakierroksen kaksi viimeistä harjoitusta, ja tällä kertaa selvisin kolmannesta päivästä kunnialla ilman, että kädet pettivät alta kertaakaan! Tein jopa viimeisen sarjan päälle viisi ylimääräistä karmean ärjynnän saattelemina. Ja kuten tuossa HeiaHeian yhteenvedon oikeassa reunassa näkyy, tänään punnersin jälleen ja uskaltauduin viimein kuudennelle viikolle. Katselin ekan päivän punnerruksia epäuskoisena: 40 - 50 - 25 - 25 - väh. 50. Että pitäisi niin kuin jaksaa tehdä yhden tehtävän aikana kahdesti viisikymmentä punnerrusta? Mutta niin se vain onnistui! Ihan hullua. En voi uskoa, että edessäni on enää kaksi tehtävää, joiden jälkeen olisi sen lopullisen testin vuoro.

Niin joo, ja keskiviikon punnitustulos oli 76,8 kiloa eli saman verran kuin viikkoa aiemmin. Jotenkin tämän kaiken puolimaratonhässäkän keskellä painoasiat ovat tupanneet jäämään taka-alalle eivätkä viikkopunnitukset tunnu niin merkityksellisiltä. Jonkin verran tämä näkyy myös syömisissä, sillä olen viime viikkoina syönyt oikeastaan mitä haluan (eli kilokaupalla herkkuja) ja ryhti on siltä saralta vähän hakusessa. Toivon, että sunnuntain jälkeen pystyn taas keskittymään syömisiin paremmin.

Viikko on vierähtänyt nopeasti. Olen viimeistellyt kirjalyhennelmän käännöstä, jonka deadline on maanantaina, joten blogiraasu on jäänyt ihan hunningolle. 

Aloitetaan keskiviikon punnitustuloksella, joka oli 76,8 kg. Lukema oli 300 grammaa enemmän kuin viime viikolla, mutta olin silti jotenkin tosi tyytyväinen tulokseen. Alan pikkuhiljaa luottaa, että olen vihdoinkin päässyt hivuttautumaan pois 78 kilon tuntumasta, ja tästä on hyvä jatkaa.

Olen ostanut kaikkia kivoja uusia juttuja! Yritin epätoivoisesti etsiä urheiluliikkeiden alevalikoimista samanlaista löytöä kuin nykyiset juoksulenkkarini, jotka hullun munkilla sain naurettavaan 30 euron hintaan. Pakko oli sitten hyväksyä se tosiasia, että aina ei voi voittaa. Kyllästyin koko alemeininkiin ja ostin uutukaiset juoksupopot 129 eurolla, jotka sinänsä olevinaan olivat alessa, sillä Intersport väitti normaalihinnaksi 170 euroa, mutta ainahan noissa annetaan järjetön lähtöhinta, jotta asiakas voi sitten olettaa tehneensä loistokaupat. No joo, tuollakin hinnalla kirpaisi lompakkoa (tai ennemminkin pihiä luonnettani), mutta kerrankos tuota saatana. Nyt on uudet lenkkarit odottamassa niitä päiviä, kun nyky-Adidaksista loppuu puhti. Juoksen nykyisellään sen about 1000 kilometriä vuodessa, joten ainakin kerran vuoteen lenkkarit pitäisi vaihtaa. Ellei jopa useammin, sillä kun tämä polvi nyt vain sattuu olemaan tämmöinen. Ja tässä ne uudet ihanat Nike Vomero+ 6:set sitten ovat:

Lisäksi ostin uuden mp3-soittimen vaikka entinen on hieno ja ehjä ja mainio. Mutta kun oli pakko saada. Kun se on niin pieni ja sen saa kätevästi esimerkiksi housujen vyötärölle kiinni. Ja maksoi vain 10,90 euroa eli käytännössä ilmainen! (Kyllä, minulla on Ikean jäsenkortti, ah.)

Vannon juostessa niskakuulokkeiden nimeen, mutta koska pipokausi lähestyy, päätin hommata uudet kuulokkeet, sillä en suostu enää ikinä käyttämään perusnappikuulokkeita, sillä ne eivät millään pysy korvissa vaan sinkoilevat vähän väliä joka paikkaan.

(ostospaikka ja kuvalähde)

Kyllä nyt kelpaa.

Kävin tänään juoksemassa viimeisen pitkän lenkin ennen kahden viikon päästä sunnuntaina juostavaa puolimaratonia. Matkaa kertyi 16,6 kilsaa aikaan 2:13:44. Juoksin siis rauhalliseen hölkkätahtiin, ja lenkistä jäi tosi hyvä mieli sekä henkisesti että fyysisesti. Voimia tuntui jäävän varastoon, ja se oli tarkoituskin. En halua enää tässä  vaiheessa repiä itseäni äärirajoille, sillä juoksutapahtuma on niin lähellä. Seuraavat pari viikkoa aionkin juosta vain lyhyitä 6-9 kilsan lenkkejä ja niitäkin luultavasti vain kahdesti viikossa. Tarkoitus on lähinnä pitää kroppa niin sanotusti juoksuvalmiudessa sitä kuitenkaan liikaa rasittamatta. Muutoin aion kävellä, ratsastaa ja levätä. Venyttelyt kuuluvat muutenkin jokailtaiseen traditioon, mutta nyt aion panostaa niihin erityisesti. Rennoilla lihaksilla on ihanaa juosta, ja venyttely auttaa myös pitämään polvet paremmassa kunnossa.

Jännittää kyllä ihan älyttömästi!

Jei! Kahden viime keskiviikon plussatulokset olivat ilmeisesti sittenkin turvotusta, vaikka jälkimmäisen keskiviikon kohdalla meinasikin usko jo loppua, kun paino kipusi taas yli 78 kilon. No, tänään kävin vaa'alla ja kyseinen kapine ilmoittu tuomionsa: 76,5 kg! Se on 400 grammaa vähemmän kuin heinäkuussa mitattu edellinen alin luku.

On tosi hyvä mieli. Kurkkukin alkaa olla lähes normaalin tuntuinen. Eilen kävin kävelemässä neljän kilometrin lenkin, ja tänään voisin tehdä vaikka saman. Katsotaan jos viikonloppuna pääsisin juoksemaan. Olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisesti: polven kannalta tämä mukasairastelu on ollut vain hyvä juttu, sillä se on saanut nyt kunnolla palautua viime lauantain pitkästä lenkistä.

Takana on pari ihan huippua liikuntapäivää! 

Torstaina eli eilen päätin uskaltautua 100 punneruksen viidennelle viikolle, ja olipa siinä ekan päivän tehtävässä tekemistä. Sarjoissa alkaa olla jo ihan kivasti toistoja (28 - 35 - 25 - 25 - väh. 35) ja vain minuutin tauot välissä. Kyllä tuntui pahalta, mutta onnistuin! Ja onnistuin olemaan fuskaamatta eli vein joka ikisellä punnerruksella rintakehän lattiaan enkä tehnyt mitään semipunnerruksia. Tässähän alkaa kohta olla ihan oikeasti ruista ranteessa!

Punnerrusten jälkeen kävin kipittämässä 6 kilometrin juoksunlenkin, joka taittui aikaan 41:11 eli minulle varsin rivakkaan tahtiin. Lähtiessä sää oli vielä ihan nätti, mutta viimeisen puolentoista kilometrin aikana taivas repesi ja loppulenkki mentiinkin sitten lenkkarit litisten ja vaatteiden liimaantuessa ihoon. Sateessa juoksu on ihanaa, mutta tietysti vähempikin vesimäärä olisi riittänyt. Onneksi oli kuitenkin kyse vain lyhyestä lenkistä. Pidemmän päälle likomärkänä lönköttely voisi alkaa kyrsimään.

Tänään kävin sitten ratsastamassa, ja kaikki meni jotenkin tosi hyvin. Tuntui että löysin istunnan ihan uudella tavalla, ja onnistuin istumaan samaan aikaan sekä ryhdikkäänä että rentona. Jees, mahtia.

Olen miettinyt jälleen kerran painoani, ja miksen oikein onnistu saamaan sitä alaspäin 78 kilosta. Luulen, että syy on jälleen kerran pääni sisällä, mutta tällä kertaa syy on loppujen lopuksi pelkästään positiivinen. Minulla yksinkertaisesti on niin hyvä olla itseni kanssa tässä kehossa, että ilmeisesti motivaationi painon pudottamiseen sen takia on vähän löysällä tuulella.

Katsotaan minne päivät vievät. En ole vielä luopunut toivosta 71 kilon saavuttamisen suhteen, ja hyvin todennäköisesti jatkan matkaani kyseistä kilolukemaa kohti, mutta toivon että osaan jatkossa ottaa vaakalukemat rennommin tekemäni oivalluksen seurauksena: olen tyytyväinen itseeni.

Voi jee, sanon minä. Paino oli tänään 78,1 kg eli lisäystä viime viikkoon 200 grammaa. Nyt ei enää selitykset auta vaan fakta on se, että tuli syötyä vissiin sitten vähän liikaa suklaata ja pullaa. Nam.

Mutta koska positiivinen ajattelu on parasta ja koska nyt on virallisesti syksy, julistettakoon että kesäkiloja en kerryttänyt! 1.6. paino oli 78,6 kg ja nyt 78,1 kg, että lehdet tunkekoot ne "näin pääset eroon kesäkiloista" -vinkkinsä jonnekin syvälle.

Eilinen juoksulenkki oli hyvä. Lauantain lenkki oli ilmeisesti vähän avannut paikkoja, sillä eilen sama 8,4 kilsan matka taittui seitsemän minuuttia nopeammin eli aikaan 1:00:05. Eli touko-kesäkuun vauhdeissa ollaan taas. Viikonloppuna aion käydä kokeilemassa 15 kilometrin lenkkiä, miltä se tuntuu ja miten polvi reagoi.

Painon kanssa mennään taas ihan päin hanuria, sillä eilinen punnitus antoi tulokseksi 77,9 kg eli kilon verran enemmän kuin viime viikolla. Syitä on aina kiva etsiä (sillä koskaanhan ei voi olla kyse siitä, että olisin syönyt liikaa!), ja tällä kertaa syytän typerää hellettä, e-pillerilaatan kolmatta viikkoa ja kevyttä liikkumista. Lista on sitten ihan tosissaan kirjoitettu, eikä mikään vitsi, heh.

Helle turvottaa ja sen huomaa esim. kintuista. Odotan oikeasti tosi paljon elokuun ja syyskuun viileneviä kelejä, jolloin aurinko kuitenkin vielä paistaa ja maa ei ole vielä jään ja lumen peitossa. Lempivuodenaikojani ovat juurikin kevät ja syksy. On ihanaa hengittää 5-15-asteista ilmaa. Viime syksy oli laihdutukseni kannata suorastaan ilmiömäinen, ja toivon että tänäkin vuonna syksy menisi kaikin puolin helpoimmin kuin tämä kesäaika.

Olen jo pidemmän aikaa seurannut plussaviikkojeni sijoittumista kalenteriin, ja sama kaava vaikuttaisi toistuvan suhteellisen tasaisesti: viikko ennen kuukautisten alkua painoni jostain syystä nousee juurikin jollain kilontapaisella. Joku pöllö kiertojuttu.

Osalla paino ilmeisesti putoaa liikunnan keventämisen myötä. Tietty riippuu varmaan, millaista liikuntaa harrastaa, mutta joka tapauksessa itselläni kroppa alkaa välittömästi turvota ja olo muuttua lössähtäneeksi, jos en pääse säännöllisesti juoksemaan ja hikoilemaan sankotolkulla nesteitä pihalle. Juoksu pitää myös aineenvaihduntani älyttömän hyvin käynnissä. Nyt kun olen kahden viikon aikana juossut tasan kahdesti yhteensä 12 kilometriä, niin kyllä sen huomaa. Voi vitsi kun kirkkovenettää. Polvi olisi nyt ok (todiste: pystyn kulkemaan portaissa alaspäin ilman sen kummempia viboja), mutta hellettä piisaa siihen malliin, että ei jestas sentään. Tosin olo alkaa tällä hetkellä olla se, että juoksemaan on päästävä. Säästä viis.

Summa summarum: Nesteitä nämä vain on, joten no panic!

Haluaisin juoksemaan jo senkin takia, että olen onnellinen uusien juoksukamojen omistaja! Ehdoton lempiurheiluliikkeeni Lidl hemmotteli taas pihiä (ja köyhää) juoksijaa, sillä putiikissa on tällä hetkellä myynnissä muun muassa juoksupaitoja, -capreja, -hameita ja -sukkia. Kävin tänä aamuna ostamassa kaksi juoksutoppia (harmaan ja punaisen), uudet caprit sekä parit sukat. Hame olisi ollut aika kiva, mutta sen alle olisin ehdottomasti tarvinnut jotkut sortsit, sillä en taatusti lähde hankauttamaan sisäreisiäni rikki lenkillä. Hame jäi siis odottamaan solakampia reisipäiviä. Kannattaa käydä kurkkaamassa lähin Lidl, sillä mielestäni nuo tuotteet ovat aivan yhtä hyviä kuin urheilukauppojen kalliit merkkikamat, ja omille ostoksilleni taisi tulla hintaa 28 euroa.

Vaaka näytti tismalleen samaa kuin viime viikolla eli 76,9 kilogrammaa. Tietysti toivoin, että paino olisi laskenut edes vähän, kun olen kuitenkin syönyt ihan järkevästi ja liikkunut, mutta näillä mennään. Pitää ajatella positiivisesti: jumittaminen 78 ja 79 kilon välimaastossa vaikuttaisi olevan historiaa ja olen siirtynyt jumittamaan 77 kilon tienoille. Seuraava askel on varmaan sitten jumitus 76 kilossa. Käyhän se näinkin, pääasia että pitkällä tähtäimellä paino hivuttautuu alaspäin.