25

Olo on nyt jokseenkin hukassa. Onnistuin saamaan vaakaan toisen plussaviikon peräkkäin, sillä paino oli tänään 78,5 kg. Pitkän normaalipainossa rimpuilun jälkeen olen nyt ihan oikeasti taas lievän lihavuuden puolella (no itse asiassa olin jo viime viikolla). Voi perse.

Viime aikoina on ollut mieli muutenkin maassa. Melankolinen fiilis, jota vastaan olen yrittänyt taistella liikunnalla. On väsyttänyt ihan hirveästi, ja monena "aamuna" olen päässyt ylös sängystä vasta kahden aikoihin iltapäivällä. Tuntuu, etten saa levätyksi kunnolla ja kroppa on ihan solmussa. 

Kaiken kruunaa nouseva paino. Jokunen viikko sitten näytti vielä hyvältä, kun päätin ryhdistäytyä herkuttelukauden jälkeen ja pudotin esimerkillisesti painon 78 kilosta 77,4 kiloon. Sitten jotakin tapahtui ja yhtäkkiä paino olikin 78,2 ja nyt 78,5 kiloa.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä teen väärin. Siis kyllä, olen syönyt jätskiä ja suklaata ja pullaa, mutta määrät ovat olleet sellaisia, joilla en ole ennenkään lihonut. Viime viikollakin harrastin liikuntaa yhdeksän tuntia, joten jo sen yksistään olisi pitänyt polttaa herkkukalorit ja vähän enemmänkin. Kun kelaan aikaa vuoden taaksepäin, nykyisen kaltaisilla ruokailuilla ja liikunnoilla laihduin helposti. Nyt tuntuu kuin seisoisin Grand Canyonin pohjalla ja tuijottaisin edessäni kohoavaa kiviseinää. Miten ikinä tulen selviämään siitä, kun kaikki mikä tähän saakka on toiminut, näyttää yhtäkkiä olevan yhtä tyhjän kanssa.

Viime vuonna taistelin 87 kilon seinän kanssa. Se oli pientä tähän 78 kilon isoveljeen verrattuna. Luulisi, että seitsemän kuukauden jumituksen jälkeen pääsisin vihdoinkin eteenpäin, mutta päinvastoin. Välillä onnistuin pääsemään jopa 76,5 kiloon, mutta jostain syystä 78 kilon paino vetää kehoani puoleensa magneetin lailla.

Tämä numeroiden pyörittely tekee hulluksi! Tuntuu kuin ihoni olisi kauttaaltaan tatuoitu täyteen vaa'an lukemia, jotka huutavat epäonnistumista. Minne unohtui terve järki? Miksi näin kamala fiilis kahden kilon takia? Taustalla luultavasti piilee jotain isompaa, ja se on pelko, että entä jos en yksinkertaisesti enää pysty hallitsemaan tilannetta.

Toivon, ettei mieleni ole ohjaamassa minua samaan ahdistuneisuuteen kuin aikoinaan opiskeluvuosina. Keskityin silloin kouluun ja rutiineihin, jotta sain pidettyä itseni liikkeessä. Konkreettinen tekeminen helpotti pitämään möröt poissa.

Kun painon kanssa on ollut hankalaa, olen aina hokenut itselleni, että jos vain jatkan juoksemista, tulen onnistumaan. Aion pitää liikunnasta edelleen kiinni, mutta tähtien sijasta tuntuu kuin olisin juoksemassa kohti jotain tuntematonta ja pelottavaa, sillä jokin varoittaa minua, ettei kyse ole enää pelkästään vaikeista laihdutusajoista.