Ihanaa, paino oli tänään 77,7 kilogrammaa eli viime viikosta humahdettiin alaspäin 800 grammaa. Turvotustahan nuo varmaankin pitkälti olivat, mutta silti ja ennen kaikkea ehkä juuri siksi on hyvä mieli. Opettelin viikon aikana taas hengittämään syvään ja rauhoittumaan. Olen saanut nukutuksi aika hyvin, ja ajoittaisia syöksylaskuja lukuun ottamatta olen voinut henkisestikin paremmin. Kroppakin tuntuu taas omemmalta.

Äsken tein punnerrus- ja vatsalihashaasteita eteenpäin. Pitäisi muuten varmaan hommata joku jumppamatto noita vatsalihasliikkeitä varten, kun ei tuo tavallinen räsymatto kauheasti pehmusta. Punnerruksissa olen käyttänyt polvien alla tuollaista puutarhaihmisille alun perin tarkoitettua vaahtomuovista pehmustetta, ja se onkin ollut todella toimiva ratkaisu. Ai niin! Ja tiedättekö muuten mitä. Nyt kun olen tehnyt kuukauden verran punnerruksia hieman raskaammalla tekniikalla, niin touhu on alkanut purra alleihin! Jumankvita. Olen laihtumisen jälkeen(kin) hävennyt käsivarsiani, sillä ne ovat oikeastaan kehoni ainut paikka, jossa laihtuminen näkyy rumasti: allit roikkuvat ja minulla on kainaloista käsivarsia pitkin kiirivät tosi pahan näköiset venymäarvet, joiden uurteet tuntee sormilla tunnustellessa. En tiedä, lähtevätkö nuo arvet tuosta mihinkään ja palautuuko iho koskaan täysin, mutta tavoitteeni onkin täyttää löllö osuus lihaksilla. Sitten voin vaikka sanoa, että arvet tulivat treenistä! Haa.

Punnertajan on helppo pullistella!

Vaaka tarjoili iloisia uutisia: paino on nyt 77,4 kg eli pudotusta viime viikosta tuli 600 grammaa. Jei! Kummasti se herkkujen siivoaminen päivittäisestä ruokavaliosta näköjään tehoaa. Nyt on hyvä fiilis, ja tästä on kiva suunnata eteenpäin.

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Kun muistelen elämääni reilut pari vuotta taaksepäin, rupesin pudottamaan painoa ennen kaikkea ulkonäöllisistä syistä. Olin kesän 2009 aikana lihonut luultavasti viitisen kiloa (minulla ei tuolloin ollut vaa'assa paristoja enkä edes muista, milloin olisin edellisen kerran mitannut painoani, sillä välttelin tehokkaasti totuutta), ja alkusyksystä olo alkoi olla sellainen, että ei tämä voi näin jatkua.  Olin aloittanut kesän kynnyksellä seurustelemaan nykyisen miesystäväni kanssa, ja vaikka hän ei tarkoituksella sanonut mitään inhottavaa painostani tai vastaavaa, niin oma ulkonäkö itketti ja tunsin oloni huonoksi. Olen ennenkin täällä kirjoittanut, miten 177 senttimetrin pituus yhdistettynä ylipainoon voi koetella naiseutta aika pirunmoisella tavalla, ja luultavasti se fiilis kulminoitui kesän päätteeksi siihen, että päätin kokeilla Porin juoksukoulua ja toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni siitä, että vielä jonain päivänä olisin sen verran hyvässä kunnossa, että jaksaisin juosta esimerkiksi viisi kilometriä.

Taustalla oli toki myös terveydellisiä seikkoja. Olin saanut keväällä kuulla, että kolesterolini oli 5,8 ja verenpaineeni oli jo pitkään ollut 130/85 luokkaa. Tiesin, että jos jatkaisin entistä menoa, minulla olisi verenpainelääkitys ennen kolmekymmenvuotissyntymäpäivääni. Luvut ovat kuitenkin lukuja, ja niitä on vaikea tarkastella konkreettisesti, joten rehellinen vastaus on, että suurimmaksi osaksi rupesin pudottamaan painoa, koska halusin näyttää paremmalta. Pakko muuten sanoa, että en luultavasti alussa uskonut tosissani pystyväni  tähän. En ollut koskaan ollut normaalipainoinen, ja aikuisiällä olin alimmillani tainnut päästä 85 kilon painoon, mistä taas hitaasti mutta varmasti söin itseni takaisin yli 90 kiloon. Jostain syystä kuitenkin päätin vielä kerran yrittää.

Jossain vaiheessa laihdutusta havahduin siihen, mitä juokseminen ja painon putoaminen saivat aikaan yleisessä fiiliksessäni. Yhtäkkiä minulla olikin syytä olla ylpeä itsestäni ja mikä tärkeintä: opin olemaan ylpeä itsestäni. Epätoivoisena ja epäuskoisena aloitettu laihdutus kohti hoikempaa olotilaa oli muuttunut matkaksi sisimpääni. Muistaakseni olin 87-kiloinen, kun ensimmäisen kerran katsoin peiliin ja hymyilin itselleni. Tiesin, etten ollut täydellinen, mutta ei minun tarvinnutkaan olla ja se oli ihan ok. Olin muuttanut elämäni ja voiko kukaan oikeasti vaatia keneltäkään sen enempää? Tiesin, että olin matkalla ja että niin kauan kuin jatkaisin juoksemista, en voisi epäonnistua. Laihduttaminen pelkän laihduttamisen vuoksi jotenkin muuttui. Rupesin pikemminkin pyrkimään kokonaisvaltaiseen hyvään oloon, jonka yksi osa-alue painon pudottaminen oli. Enää ei ollut kaikkein tärkeintä, että vaaka näytti pienempiä lukemia, vaan aloin arvostaa voimaa ja fiilistä, jonka syksyinen juoksulenkki loskan seassa lenkkarit litimärkinä ja silmälasit huurussa minussa herätti. Tunsin vapautuvani kahleista, jotka olivat tukahduttaneet minua koko elämäni ajan.

Olen ollut normaalipainossa puolisen vuotta ja oloni on mainio. Tällä hetkellä yritän pudottaa painoani pelkästään siitä syystä, että jonain päivänä mahtuisin koon 42 housuihin. Se ei taida loppujen lopuksi olla riittävän hyvä syy, sillä painan melko lailla saman verran kuin puoli vuotta sitten, lol. Olen tosi tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen saavuttanut, ja ehkä siksi laihduttaminen on viime aikoina vähän tökkinyt. Jos voin hyvin sisäisesti, miksi edes yrittäisin muuttua ulkoisesti? Tämä on ehkä tärkein kysymys, jonka parissa olen viime aikoina aikaani viettänyt. Turhamaisuus minussa pyrkii kohti 71 kiloa, mutta minussa on niin paljon muutakin. Potentiaalia, voimaa, rohkeutta ja sisua. Ja mikään niistä ei toteutuakseen vaadi minua olemaan yhtään sen kevyempi kuin nyt olen.

Haa, tein äsken 100 punnerruksen lopputestin, ja tadaa: sata kevennettyä punnerrusta putkeen onnistui! En saavuttanut sitä ihan luvatussa kuudessa kalenteriviikossa, vaan taisin käyttää koko ohjelman läpi viemiseen kolme ja puoli kuukautta. Tein monet harjoitusviikoista kahteen otteeseen, ja osa kalenteriviikoista meni ties minkä syitten takia kokonaan punnertamatta tai yhden tai kahden punnerruskerran voimin. Sen vuoksi ohjelman suorittaminen siis vähän venyi, mutta ei se mitään.

Tavoitteeni on jatkaa punnertamista, sillä on ihanaa, kun yläkropassa on nyt selkeästi enemmän voimaa kuin kesän alussa. Minulla ei valitettavasti ole tarjota mitään hienoja ennen ja jälkeen -kuvia, mutta sanallisesti voin kertoa, että alleista en eroon päässyt, mutta sen sijaan ainakin omaan silmään koko yläkroppa näyttää lihaksikkaammalta - punnertaminen ei siis vaikuta pelkkiin haboihin, vaan olkapäät, rintakehä ja hartiat ovat kiinteytyneet ja/tai saaneet uutta muotoa. Ja ehkä ne allitkin ovat pikkasen kiinteämmät kuin ennen.

Ohjelman suorittaminen oli paikoin aivan järkyttävää painajaista, ja varsinkin viides viikko oli suorastaan infernaalinen, ja kyseisen viikon harjoitusten aikana ähisin ja ärjyin naama punaisena, ja hiki valui noroina otsaa pitkin ja tippui nenän päästä lattialle. Kaikesta huolimatta voin suositella ohjelmaa ihan kaikille, joilla on oikeasti tahtoa ja motivaatiota kehittää yläkropan lihaksistoa. Jossain vaiheessa huomasin, että keho rupesi oikein vaatimaan punnertamista, mikä sinällään auttoi puskemaan harjoitusten läpi. Vähän samalla tavalla kuin jos harrastaa juoksua, eikä hetkeen ole käynyt juoksemassa, niin jossain vaiheessa tulee se fiilis, että jalat ohjaavat väkisin lenkille. Kaikkein eniten motivoi tietysti edistyminen. Hei, jos ekassa harjoituksessa sain tehtyä yhteensä 35 punnerrusta ja viimeisessä lopputestiä edeltävässä harjoituksessa 250 punnerrusta, niin kyllä sopii olla ylpeä itsestään.

Seuraavaksi aloitan ohjelman uudestaan ja tällä kertaa ihan oikeilla punnerruksilla ilman polvien tukea. Ai saakeli, taas sitä mennään.

29.8.2009

Paino noin 96 kg

Porin juoksukoulun ensimmäinen tehtävä: Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla.

4.9.2011

Paino 76,9 kg

Tehtävä: Juokse puolimaraton.

Ja minä juoksin. Virallisia tuloksia ei ole vielä tullut, mutta omalla kellollani sain loppuajaksi 2:43:38. Olen ihan älyttömän tyytyväinen! Keskimääräinen vauhtini oli noin 7,8 km/h, ja ylitin kyllä kaikki odotukseni. Tavoitteenihan oli juosta matka kolmeen tuntiin, ja vaikka salaa tietysti aina toivoo, että jos sitä vähän nopeammin, niin päivän kunto on kuitenkin suuri kysymysmerkki siihen asti, kunnes lopulta on aika lähteä juoksemaan.

Onnistuin menneellä viikolla ilmeisesti tasapainottamaan liikunnan ja levon täsmälleen nappiin, sillä lähtöviivalla kroppa oli rento mutta energinen. Matkan ensimmäinen puolikas sujuikin helposti. Toisella puoliskolla jaloissa alkoi painaa, mikä luultavasti johtui pitkien matkojen rutiinin puutteesta. Henki kulki hyvin, mutta lihakset tosiaan alkoivat hyytyä. Viimeiset viisi kilometriä olivat haastavia, mutta jatkoin juoksemista tasaista tahtia, ja kilometri kilometriltä maali lähestyi. Varsinkin viimeinen kilometri oli rankka, sillä se oli aika ilkeää ylämäkeä. Mutta toisaalta siinä vaiheessa tiesin, että olin niin lähellä maalia, että voimia ei tarvinnut enää säästellä, vaan saatoin puristaa kaikki mahdolliset viimeiset voimanrippeet kehostani.

Maalia edeltänyt loppuspurtti jäi 100 metrin mittaiseksi, sillä siinä ylämäessä en yksinkertaisesti kyennyt muuta kuin pistämään tossua toisen eteen ilman sen kummempia turbovaihteita.

Sää oli tosi nätti ja aurinko paistoi. Henkilökohtaisesti vähän pilvisempi keli olisi ollut mieluisampi, mutta onneksi mennään jo reilusti syksyn puolella, eli mistään varsinaisesta helteestä ei ollut kyse. Join joka ikisellä huoltopisteellä joko vettä, mehua ja/tai urheilujuomaa, ja parilta pisteeltä nappasin mukaani banaaninpätkän. Niiden voimin jaksoin juosta matkan ilman mitään äkkihyytymisiä.

Erityismaininta pitää antaa lukijalleni Akulle, joka tuli moikkaamaan, ja oli tosi kivaa tavata hänet kasvokkain. Kiitos seurasta ja toivottavasti nähdään viimeistään vuoden päästä uudestaan puolimaratonilla!

Olo on nyt tosi hyvä. Olen tullut kahden vuoden takaisesta niin älyttömän pitkän matkan. Olen niin kiitollinen itselleni siitä, että silloin joskus uskalsin yrittää muuttaa elämäni, ja vaikka välillä olen ottanut askelia taaksepäin, en ole luovuttanut vaan olen jatkanut matkaani. Tänään tunnen sen vahvemmin kuin koskaan, miten suurenmoinen minä olen. Asetin itselleni tavoitteen, ja toteutin sen hymyillen ja onnellisena.

Kuva on kehno, mutta mitali sitäkin hienompi!

Kiitos teille kaikille lukijoille, kun olette kulkeneet kanssani ja kannustaneet ihanin sanoin. En halua sanoa mitään muuta kuin että jos teillä on unelma, pitäkää siitä kiinni ja toteuttakaa se. Vaikka se tällä hetkellä tuntuisi mahdottomalta, rohkeudella ja suurella sydämellä teette siitä mahdollista.

Tautihoureissani sain loistavan idean - jota varmasti kadun myöhemmin - julkistaa 25-blogin ensimmäiset viralliset tissiliivi- ja bikinikuvat! Otin nimittäin uudet edistymiskuvat (jaa mitkä kun paino on pysynyt samassa, öh, kohta viisi kuukautta) ja tallennellessani niitä koneelle satuin kurkkaamaan viime vuoden kesäkuussa ottamiani kuvia. Niitä siis en ole koskaan aiemmin julkaissut täällä, mutta tänään koen olevani siihen valmis varsinkin kun näen, mitä reilun 10 kilon pudotus vuoden aikana on saanut aikaan:

 

Näytän tuossa viimeisessä kuvassa muuten ihan joltain lössähtäneeltä spurgulta! Oikeanpuoleiset kuvat on siis otettu 11.6.2010 ja painan niissä noin 89 kiloa. Vasemmat kuvat on otettu tänään ja  viime keskiviikon punnituksen mukaan paino on sen 78 kiloa. Asennot eivät ole ihan identtiset, mutta ero tulee luultavasti siitä huolimatta selväksi. Katsoin noita kuvia tänään ihmeissäni. Olen pudottanut painoa sen verran hitaasti, että muutoksia ei oikein huomaa ennen kuin tällaisista vertailuista. Liikunta on muokannut kroppaa tosi hyvin, eikä minulla esimerkiksi ole jäänyt laihtumisen jäljiltä roikkuvaa nahkaa oikeastaan minnekään. Paitsi tietty allit ovat sellaiset, että jos osaisin heiluttaa käsiäni tarpeeksi nopeasti, lähtisin allieni turvin taatusti lentoon.

Niin joo. Ja vasempien kuvien "rusketus" johtuu valaistuksesta (tosin ekasta kuvasta on havaittavissa noloa t-paita-rusketusta varsinkin rintakehän alueella). En ole tänä(kään) kesänä oikein innostunut uimarannalla lötköttelystä bikineissä. Ensi kesänä sitten!

Muutoksen näkee myös kasvoissa. Jos ei muuten niin en ainakaan näytä enää yhtä surulliselta kuin kaksi vuotta sitten noin 95-kiloisena otetussa otoksessa:

Mahtia! Ihanaa viikkoa kaikille!

Voi veljet. Huippufiilis senkun jatkuu! Kävin tänään juoksemassa 15,6 kilometrin lenkin ja paras juttu on tietysti se, että polvi kesti vaikkei ihan sataprosenttinen ollutkaan. Mutta toinen loistojuttu oli, että juoksin lenkin aikaan 1:54:48 eli keskimääräinen vauhti oli 8,1 km/h. Se on minulle aika hiton hyvin, kun ajattelee, että pyrin juoksemaan puolimaratonin kolmeen tuntiin, mihin riittää noin 7 kilometrin tuntivauhti. Kunto on noussut ihan sikana, kerta pystyn taittamaan jo reilut viisitoistaa kilsaa kahdeksan kilometrin tuntivauhtia! Olen niin onnellinen! Polvivammailua seurannut juoksutauko taisi loppujen lopuksi tehdä kropalle kaikin puolin vain hyvää, vaikka pää meinasikin hajoilla tylsääkin tylsemmillä kävelylenkeillä.

---

Sitten The Biggest Loser -juttuja. Perjantain jaksossa nähtiin mielestäni yksi kauden ehdottomia kohokohtia (edellinenhän oli Daniel ja juoksumatto), kun Tara muiden kilpailijoiden hänelle antamista lisäpainoista huolimatta voitti koskemattomuushaasteen. Se on vain niin mieletöntä. Tara on huippu ja ihan idoli.

Tara, my girl, you definitely kick some serious ass!

(kuvalähde)

Siinä missä Daniel opetti minua uskomaan mahdottoman tekemiseen mahdolliseksi, Tara on opettanut minulle sen, että kaikista kateellisista ihmisistä ja heidän tielleni asettamista esteistä huolimatta ainut tehtäväni on ammentaa vastoinkäymisistä voimaa ja näyttää, ettei mikään eikä kukaan pysäytä minua.

Takana on pari ihan huippua liikuntapäivää! 

Torstaina eli eilen päätin uskaltautua 100 punneruksen viidennelle viikolle, ja olipa siinä ekan päivän tehtävässä tekemistä. Sarjoissa alkaa olla jo ihan kivasti toistoja (28 - 35 - 25 - 25 - väh. 35) ja vain minuutin tauot välissä. Kyllä tuntui pahalta, mutta onnistuin! Ja onnistuin olemaan fuskaamatta eli vein joka ikisellä punnerruksella rintakehän lattiaan enkä tehnyt mitään semipunnerruksia. Tässähän alkaa kohta olla ihan oikeasti ruista ranteessa!

Punnerrusten jälkeen kävin kipittämässä 6 kilometrin juoksunlenkin, joka taittui aikaan 41:11 eli minulle varsin rivakkaan tahtiin. Lähtiessä sää oli vielä ihan nätti, mutta viimeisen puolentoista kilometrin aikana taivas repesi ja loppulenkki mentiinkin sitten lenkkarit litisten ja vaatteiden liimaantuessa ihoon. Sateessa juoksu on ihanaa, mutta tietysti vähempikin vesimäärä olisi riittänyt. Onneksi oli kuitenkin kyse vain lyhyestä lenkistä. Pidemmän päälle likomärkänä lönköttely voisi alkaa kyrsimään.

Tänään kävin sitten ratsastamassa, ja kaikki meni jotenkin tosi hyvin. Tuntui että löysin istunnan ihan uudella tavalla, ja onnistuin istumaan samaan aikaan sekä ryhdikkäänä että rentona. Jees, mahtia.

Olen miettinyt jälleen kerran painoani, ja miksen oikein onnistu saamaan sitä alaspäin 78 kilosta. Luulen, että syy on jälleen kerran pääni sisällä, mutta tällä kertaa syy on loppujen lopuksi pelkästään positiivinen. Minulla yksinkertaisesti on niin hyvä olla itseni kanssa tässä kehossa, että ilmeisesti motivaationi painon pudottamiseen sen takia on vähän löysällä tuulella.

Katsotaan minne päivät vievät. En ole vielä luopunut toivosta 71 kilon saavuttamisen suhteen, ja hyvin todennäköisesti jatkan matkaani kyseistä kilolukemaa kohti, mutta toivon että osaan jatkossa ottaa vaakalukemat rennommin tekemäni oivalluksen seurauksena: olen tyytyväinen itseeni.

Sain tänään päätökseen 100 punneruksen kolmannen viikon uusintakierroksen (seuraan siis edelleen keskimmäistä saraketta kevennetyin punnerruksin), ja nyt on hyvä fiilis! Kannatti uusia tuo viikko, sillä harjoitukset menivät nyt helpommin tuntuisesti kuin ekalla kerralla, ja on positiivinen olo neljännen viikon suhteen.

Pakko muuten sanoa, että punnertamiset alkavat vähitellen näkyä kropassakin. Haba on niin sanotusti kasvanut. Sen lisäksi yläkroppa on muutenkin kiinteytynyt, minkä huomaa esimerkiksi löllyköistä, jotka muodostuvat rintaliivien kohdalle kainaloihin. Siis sellaiset liivien yläreunan yli tursuavat ulokkeet, nam. No joka tapauksessa ne ovat kadonneet punnertamisen myötä. Siis kääk! Lisäksi olen jo pitkään käyttänyt 85B-kokoisia rintsikoita (joskus lihavampana käytin myös 90B), mutta kun tänään mittasin rinnanympäryksen rintojen alta, se oli 82 senttimetriä. Eli taitaa olla, että tavoitepainoon päästyäni joudun päivittämään rintsikkaosastoni 80B-kokoisilla liiveillä. Alliensuojelijoille sen sijaan tiedoksi, että allini voivat edelleen hyvin ja paksusti.

Näkyvät muutokset kannustavat jatkamaan punnertamista. Koko tuo 100 punneruksen touhu on välillä nimittäin tuntunut ihan saatanalliselta touhulta, ja välillä olen ihan tosissani joutunut pakottamaan itseni punnerrusten pariin. Mutta nyt on sellainen olo, että jees, täältä tullaan!

On ihmeellistä, mikä merkitys psykologialla ja henkisellä tasapainolla on laihdutuksessa. Olen jo pitkään ollut samaa mieltä ihmisten kanssa, jotka sanovat, että laihdutus tapahtuu pään sisällä.

Viime viikolla jokin loksahti paikoilleen. Myrskyävänä vellova sisimpäni löysi viimein tyynemmille vesille, ja ruokavalioni siistiytyi kuin itsestään. Päivittäisistä kalorimääristä putosi pois arviolta 500-1000 kaloria, ja jos olin painon aiemmin saanut noilla periaatteessa ylimääräisillä syömisillä pidettyä paikoillaan, niin niiden jäätyä pois looginen seuraamus olisi painon putoaminen.

Ja miten kävi: päivän paino 77,0 kg (BMI 24,6). Jösses sentään! Viikossa pois 1,9 kiloa. Koko kevään ja alkukesän palloilin 78 ja 79 kilon välissä, joten varmasti pudotuksesta osa oli syömispöhöä + mahdollista hellelisää, mutta silti. En olisi ikinä uskonut. Tästä on ihan järkyttävän ihana lähteä jatkamaan matkaa. Tosin ensi viikon painotavoite on vakauttaa paino tuohon 77 kilon kieppeille, sillä tämä pudotus oli sen verran iso, että parempi laittaa jäitä hattuun.

Sitten muuta: Tein äsken 100 punnerruksen kolmosviikon kolmostehtävän, ja onnistuin! Ähelsin yhteensä 88 punnerrusta, ja periaatteessa kai voisin seuraavaksi jatkaa neljännelle viikolle, mutta pysyn alkuperäisessä suunnitelmassani ja teen viikon kolme uudestaan. Kävin muuten äsken ripustamassa pyykkejä pyykkituvan kuivaushuoneen naruille ja käsien nostelu tuntui aika kirpakalta, huh.

Rasti seinään! Tänään juoksin 8,4 kilometrin vakiolenkkini ensimmäisen kerran alle tuntiin, sillä loppuaika oli 57:51. Ihan huippua! Minähän olen tunnettu temmoltaan rauhallisista hölkkäilyistä, mutta tänä keväänä jaloista on ruvennut irtoamaan ihan uutta vauhtia.

Helmikuun lopussa polvivammailujen ja kolmen viikon juoksutauon jälkeen tuon 8,4 kilsan taittamiseen meni 1:09:56, huhtikuun lopussa mentiin jo aikaan 1:02:45 ja tänään sitten yhtäkkiä huhtikuun aikaa noin viisi minuuttia nopeammin! Se on minulle paljon se. 15 kilometrin pitkät ja rauhalliset hölkät, lenkkipolun mäkijuoksut sekä palauttavat kävelylenkit ovat ilmeisesti tehneet taikansa, kun yhtäkkiä kunto kesti paljon reippaamman yhtäjaksoisen juoksun kuin mihin olen aiemmin tottunut. Aika mahtavaa. On ihan älyttömän motivoivaa nähdä edistyvänsä. Ei se taida ihan puppua olla, kun asiantuntijat kehottavat vaihtelemaan lenkkien reittejä ja pituuksia lepoa unohtamatta. Viime syksyn ja talven kiersin käytännössä pelkästään tuota 8,4 kilometrin reittiä ilman että kunnossa tuntui tapahtuvan sen ihmeempiä loikkauksia eteenpäin, mutta tämä kevät on kyllä tehnyt ihan ihmeitä.

Vaikka en ulkopuolisen silmissä ehkä näytä yhtä virtaviivaiselta kuin gepardi eikä menoni välttämättä ihan vastaa sen vauhtia, niin pääasia että tunnen sisäisen kissapetoni elävän, voivan hyvin ja voimistuvan päivä päivältä.

(kuvalähde)

Kuukausi vaihtui rauhallisissa tunnelmissa eli en juhlinut vappua sen kummemmin. Vappu ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle mikään erityinen juhlapäivä. Kouluaikana se oli tietysti kiva, jos se sattui arkipäivälle, niin sai ylimääräisen vapaan.

Tein yhteenvedon huhtikuun liikunnoista:

- juoksu 64,3 km
- kävely 38,2 km
- sauvakävely 7 km
- pyöräily 20 km
- ratsastus 6 h 15 min
- punnerrukset 180 kpl

Yhteensä kilometrejä kertyi 129,5 eli oli vähän nihkeä kuukausi pitkälti vatsataudin takia, joka pisti minut kanveesiin viikoksi. Painossakaan ei tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia vaan lukemat ovat melko samat kuin maaliskuun lopussa.

Menneen viikon liikunnat:


Kuten näkyy, lenkkeily maistui. Kuntoni on nyt selkeästi nousukiidossa ja juoksuinto ja -motivaatio on korkealla. Tänään (tai no eilen) juoksin uuden ennätysmatkani eli 15,6 kilometriä! Olin alun perin katsonut kartasta 15 kilometrin lenkin, mutta vaikka minulla oli kartta mukanani lenkillä, onnistuin kääntymään kahdessa risteyksessä väärään suuntaan, mistä tuli sitten lisää tuo 600 metriä. Etukäteen jännitti ihan älyttömästi lähteä juoksemaan 15 kilometrin lenkkiä, mutta matka taittui itse asiassa yllättävän helposti ja voimiakin tuntui jäävän varastoon. Kun matkaa oli jäljellä noin puoli kilometriä, kasvoilleni nousi typerä hymy ja tuntui kuin pystyisin ihan mihin vain. Voi vitsi, juoksu on ihan oikeasti tehnyt minusta aivan uuden ihmisen.

Puolimaratoniin on aikaa neljä kuukautta, ja hyvältä näyttää. Tarkoitukseni on nyt toukokuussa juosta tuota 15 kilometrin lenkkiä, kesäkuussa 17 kilometrin, heinäkuussa 19 kilometrin ja elokuussa 21 kilometrin. Näin ollen olisin syyskuun alussa enemmän kuin valmis juoksemaan virallisen puolimaratonin. Tuntuu ihan mielettömältä: minä olen ihan kohta puolimaratonkunnossa! Hitto, kukapa olisi uskonut. Elo-syyskuun vaihteessa tulee kaiken lisäksi täyteen kaksi vuotta siitä kun aloitin juoksukoulun vaatimattomilla parin minuutin juoksupätkillä, eli voisiko juoksutapahtuma sattua nostalgioinnin kannalta parempaan aikaan.

Voi kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja käydä sanomassa vuoden 2009 96-kiloiselle minälleni, että jumalauta nainen, sinä et tiedäkään, millaisia voimavaroja sisälläsi on. Toisaalta en tiedä, olisiko mikään pystynyt valmistamaan minua siihen, millaisen tunteiden ja ajatusten pyörremyrskyn tulisin kokemaan.

On niin hieno tunne rikkoa itselleen asettamia rajoja ja olla joka päivä ylpeä siitä mitä on.

(Kuvalähde)

Maaliskuu alkaa olla pulkassa, ja on siis perinteikkään kuukausiyhteenvedon aika.

Tässä kuussa haasteeni oli herkutella korkeintaan kymmenenä päivänä, ja yllättäen ne kaikki kymmenen päivää tuli käytettyä, heh. Omalla tavallaan herkkuhaasteesta oli hyötyä, koska pääsin irrottautumaan jokapäiväisestä herkuttelusta, joka helmikuun aikana alkoi taas hivuttautua takaisin arkeeni. Mutta toisaalta hamstrasin osaan noista kymmenestä herkkupäivästä enemmän herkkuja kuin olisin haasteettomana kuukautena tehnyt. Esimerkiksi eilen viikon virallisena Aino Ihana Maitosuklaa -päivänä mussutin lisäksi 150 grammaa irtokarkkeja (joista suurin osa suklaata), koska oli fiilis, että sai syödä oikein luvan kanssa. Eli herkkuhaaste antoi tilaa porsaanrei'ille ja niitä minä kyllä tehokkaasti käytinkin. Kaiken kaikkiaan herkkuhaaste oli kuitenkin toimiva ja auttoi minua.

Liikkumaan pääsin tehokkaammin kuin helmikuussa, mikä oli ihanaa. Oikea polvi juilii ajoittain, mutta vaikuttaa kestävän suht hyvin kunhan muistan pitää vapaapäiviä liikunnasta ja korvata osan hölkkälenkeistä kävelylenkeillä. Uudet lenkkarit luultavasti ja toivottavasti auttavat asiaa entisestään. Kuun liikunnat näyttävät tältä:

- juoksu 88,9 km
- kävely 57 km
- sauvakävely 38,4 km
- ratsastus 4 h 45 min

Yhteensä kilometrejä kertyi 184,3, mikä on hyvä tulos. Olen laskeskellut, että 150-200 kuukausikilometriä on minulle sopiva määrä. Tammikuussa liikuin 291,5 kilometriä, mikä johti kropan väsymiseen ja polven kipeytymiseen. Nyt olo on hyvä ja voimakas, ja huhtikuu mennään läpi samoin eväin.

Olen myös ruvennut merkkaamaan punnerrukset ylös kalenteriini, ja niitä kertyi tässä kuussa yhteessä 350 kappaletta, jei. Punnersin keskimäärin kolmena tai neljänä kertana viikossa 30 punnerrusta kerrallaan. Helmikuun punnerrushaasteesta oli siis pitkäaikaisempaakin hyötyä, sillä olen tykästynyt punnertamiseen ja ehdottomasti aion pitää sen jatkossakin mukana ohjelmistossa. Käsivarteni ovat parin kuukauden aikana kiinteytyneet ja kaventuneet kivasti.

Painon saralla maaliskuuhun mahtui kaksi huippuhetkeä: 23.3. painoindeksin 25,0 ja 30.3. normaalipainon saavuttaminen.

Ei siis lainkaan hullumpi kuukausi! Tästä on loistava jatkaa kohti kesää.

P.S. Muistakaa muuten Likkojen Lenkki 21.5. Tampereella. Tällä hetkellä minä ja Kati olemme osallistumassa lenkille, ja mukaan todellakin mahtuu lisää porukkaa! Tarkoitus on kiertää kävellen 7,5 kilometrin reitti näteissä Pyynikin maisemissa, ja illemmalla sitten mahdollisesti käydä syömässä jossain kivassa ravintolassa ja/tai nauttimassa lasillinen juomaa baarissa. Ihan kaikki ovat tervetulleita mukaan! Eikä haittaa vaikka joku tulisi kauempaakin, sillä voin tarjoita yöpymispaikan.

Viime viikosta painoa oli lähtenyt 300 grammaa, mikä tarkoittaa, että uusi painoni on tasan 78 kiloa ja BMI 24,9! Olen normaalipainoinen, herra paratkoon.

300 grammaa nyt ei paljoakaan kropassa näy, mutta pään sisällä tämä on aivan käsittämätön voitto. En oikeasti tiedä, milloin olen viimeksi ollut normaalipainoinen vai olenko ollut koskaan. Lapsenakin hätyyttelin tehokkaasti kaikkia ikäluokan kasvukäyriä sekä pituus- että etenkin leveyssuunnassa.

Tähtään jatkossakin painonpudottamisen kanssa rauhalliseen "kilo kuukaudessa" -tahtiin. Sitä vauhtia olen tähänkin asti keskimäärin pudottanut, ja se tuntuisi olevan sopiva määrä ottaen huomioon sekä kehoni että mieleni tarpeet.

Päivän luvut: 78,3 kg ja BMI 25,0. Minä ihan oikeasti tein sen.

Tällä hetkellä olen jokseenkin sanaton, mutta kunhan saan ajatukseni koottua, kirjoitan fiiliksistä ja jatkosuunnitelmista tarkemmin.

Nyt olen vain että wau. Uskomatonta.

Viime viikko oli liikuntojen osalta vähän vaihteleva. Alkuviikon otin kevennetysti, koska en ollut ihan varma, miten maanantainen kaatuminen lenkillä vaikutti polviini, mutta ilmeisesti selvisin loppujen lopuksi pelkillä julmannäköisillä mustelmilla. Maanantai-iltana vasemman polven koukistaminen ja ojentaminen sattui aivan järkyttävästi, mutta onneksi lepo taisi auttaa.

Eilen sunnuntaina minulla oli todella energinen ja kevyt olo, ja päätin ottaa härkää sarvista ja palata puolimaratonharjoittelun pariin. Toisaalta pelotti ihan älyttömästi, kestääkö oikea polveni pitkän matkan ja miten kuntoni riittää, sillä edellisen kerran olin juossut pitempää lenkkiä (11,4 km) tammikuussa. Helmikuu meni todella vähillä juoksumäärillä ja nyt maaliskuussa olin juossut enimmillään 8,4 km lenkkiä.

Päätin kuitenkin testata päivän kunnon tosissani, ja kiersin 13,5 kilometrin lenkin! En ollut koskaan ennen juossut moista matkaa, ja siltä se kyllä lenkin aikana tuntuikin, lol. Reitti osoittautui kaiken lisäksi varsin mäkiseksi, ja juuri kun olin palautunut edellisestä ylämäestä, niin yhtäkkiä edessä oli jälleen uusi nousu. Jossain vaiheessa olin että kuolenko nyt vai kymmenen metrin päästä. Mutta kummasti syksyn ja talven aikana rakentamani pohjakunto piti, ja selvitin kuin selvitinkin matkan hölkäten loppuun asti. Voi vitsi, olin kotiin päästyäni aivan ryytynyt, mutta samalla oli ihan järjetön voittajafiilis. En muista, milloin olisin viimeksi antanut juostessa vastaavalla tavalla aivan kaikkeni ja jatkanut juoksua, vaikka voimat tuntuivat olevan aivan lopussa ja matkaa kotiin vielä viisi kilometriä. Puolimaratonkin on enää vajaan kahdeksan kilometrin päässä!

Mahtavaa oli myöskin se, että juoksin ilman polvitukea ja polveni kesti. Tosin nyt kroppani on kaikin puolin vähän hellänä etenkin pohkeista ja alaselästä, joten tänään päästän sen helpommalla ja käyn sauvakävelemässä. Huomenna fiiliksestä riippuen käyn joko kävelemässä tai hölkkäämässä 8,4 kilometrin vakiolenkkini.

Herkkukuri ja liikunta alkavat lopultakin näyttää tuloksia, sillä vaaka tarjoili tänään kivan lukeman eli 78,9 kiloa! Ihan mahtavaa. Puoli kiloa vielä matkaa jäljellä, ja jos tällä kertaa yrittäisin olla päätymättä takaisin 80 kilon kieppeille, niin ehkä joskus pääsisin perillekin, hehee. Hitaasti hyvä tulee ja itselleni tulee liian nopsaa laihduttaessa päälle vain karmea stressi ja kirkkovenetys.

Sitten housujuttuja.

Otin tänä aamuna uudet kuvat siitä, miten olen edistynyt tavoitteessani mahtua viime kesänä ostamiini Elloksen koon 44 farkkuihin. Ja hyvinhän niihin nykyään mahdutaan:

Alla vertailun vuoksi 29.8.2010 otetut kuvat. Tuolloin painoni oli noin 87,5 kg eivätkä housut mahtuneet kiinni muuten kuin väkivalloin. Erityisvierailijana kuvassa upeat Vapaa Valinnan alushousut.


Siitä se röllykkä siis on vähitellen kaventunut ja persauskin on vastentahtoisesti suostunut luovuttamaan muutaman sentin hoikemmalle tulevaisuudelle.

Eilen kävi hassu juttu, kun kaivelin vaatekaappia. Löysin nimittäin kesällä 2009 ostamani 44-kokoiset farkut, jotka olivat luonnollisesti jääneet käyttämättä, koska eivät silloin mahtuneet kunnolla 95-kiloisen kroppani päälle. Sovitin eilen kyseisiä housuja, ja en voinut muuta kuin nauraa, sillä ne olivat auttamatta liian isot. Olin sitten onnistunut laihtumaan housuista läpi ilman, että olin älynnyt niitä missään vaiheessa käyttää.

Rupesin sitten miettimään, että onkohan noissa Elloksen pöksyissä jotenkin niukempi mitoitus, sillä tällä hetkellä kahdet omistamani 44-kokoiset housut ovat liian isot. Toiset ovat nuo yllämainitut ja toiset ovat H&M:n mustat housut, joita olen käyttänyt viime kesästä. Ne ovat viime kuukausina ruvenneet valumaan käytössä koko ajan alaspäin, vaikka olen käyttänyt niiden alla pitkiä kalsareita. Luultavasti housuista tulee käyttökelvottomat siinä vaiheessa, kun välihousujen käyttäminen on silkkaa liioittelua.

Oli miten oli, olen iloinen!

Minun oli tarkoitus tehdä itsestäni "ennen ja jälkeen" -tyyppinen postaus sitten kun saavutan tavoitteeni. Helmikuun syöpöttelyjen ja viime viikon plussakilon (joka on päässäni muodostunut kymmeneksi plussakiloksi) jälkeen olen kuitenkin suistunut johonkin itseni epäilemisen syövereihin. Vähättelen saavutuksiani aina kun luen muiden blogaajien saavutuksista: "Minussa on pakko olla jotain vikaa, kun minulla menee 12 kilon pudottamiseen 12 kuukautta, kun muilla siihen menee vain 12 viikkoa."

Näin yhtäkkiä itseni kamalan isona, vaikka vielä vähän aikaa sitten hymyilin omalle peilikuvalleni, jossa näin onnistujan. Yhtäkkiä ilon kyynelet olivat muuttuneet surun ja pettymyksen kyyneliksi.

On siis aika katsoa todellisuutta sellaisena kuin se on.

Kaivelin koneeni uumenista kuvia itsestäni, kun painoni oli noin 90-95 kiloa. En edes jaksanut sutata kasvoja pois, sillä jotenkin noissa kuvissa välittyy se, miten epämukavalta minusta on tuntunut, kun minua on kuvattu.

Ensimmäinen kuva on muistaakseni keväältä 2008. Paino liikkui tuolloin luultavasti 90 kilon pahemmalla puolella. Olin edellisenä keväänä pudottanut painoa 95 kilosta 85 kiloon, ja tuon kuvan ottohetkellä näyttäisi siltä, että olin tehokkaasti kerännyt niistä ison osan takaisin. Pakko muuten mainita, että käytän edelleen noita samoja ulkoiluhousuja! Ovathan ne vähän väljät, mutta niissä on vyötäröllä napakka leveä kuminauha, joten ovat ainakin toistaiseksi pysyneet hyvin jalassa.

Toinen kuva on otettu marraskuussa 2008. Naama on turpea vartalosta puhumattakaan. Olin tuolloin pikkujoulumiitissä Himoksella, joten vastaavia superedustavia otoksia löytyy kyseisestä tapahtumasta enemmänkin.

Kolmas kuva on heinäkuulta 2009. Muistan kuvaajani Kristiinan kehottaneen minua ottamaan tulevaisuuteen katsovan humanistin ilmeen, mutta mielestäni näytän kuvassa vain surulliselta. Eikä ihme, sillä tuossa vaiheessa painoni liikkui jo 95 kilon tietämissä. En harrastanut tuolloin käytännössä lainkaan liikuntaa ja kesä oli mennyt syödessä ja sohvalla istuessa.

Tiesin lähestyväni sitä pistettä, jolloin minun oli oikeasti päätettävä, halusinko jatkaa itseni lihottamista kohti sataa kiloa ja siitä yli vai halusinko vielä kerran yrittää muuttaa elämäni.

Kristiinan kautta sain tietää Porin juoksukoulusta, jonka avulla elo-syyskuun vaihteessa aloitin ja opettelin juoksemaan. Ensimmäinen harjoitus oli: "Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla." Siitä minä aloitin ja tässä minä olen tänään:

Ero kolmannen ja neljännen kuvan välillä on noin 15 kiloa ja normaalipainoon minulla on siis matkaa parisen kiloa. Ja kyllä! Viimeisessä kuvassa minulla on vihdoinkin jalassani ne kuuluisat Elloksen koon 44 farkut, jotka viime kesänä ostin, mutta jotka eivät silloin vielä mahtuneet päälleni. Ihmeitä tapahtuu ja liian pieninä ostetut vaatteet voivat joskus jopa mahtuakin ylle!

Tämä postaus oli ensisijaisesti minulle, sillä tarvitsin tätä todella.

Olen fiksautunut ajatusmaailmaan, että painoni putoaa vain jos käyn juoksulenkeillä. Olen tietoisesti pistänyt koko laihdutushomman vähän läskiksi sen jälkeen kun polveni kipeytyi: "En pääse juoksemaan, niin en laihdu kumminkaan, joten mennään nyt tälleen vähän puolivillaisesti sitten."

Herkkusaldo viime keskiviikosta lähtien:
- Aino Ihana Maitosuklaa (Minun pitäisi muuten ihan oikeasti ruveta saamaan jotain korvausta siitä, miten paljon tätä tuotetta blogissani mainostan! Valio, anyone?)
- 145 g suklaata (no kun Vapaa Valinnasta saa sellaisen kolme KitKatia sisältävän pakkauksen eurolla)
- 300 g irtokarkkeja
- 3/4 pellillistä pannukakkua

"Ja kun eihän sauvakävely mitenkään voi laihduttaa, kun eihän se ole juoksua. No, käydään nyt sauvakävelyllä kumminkin, jos se vaikka hyvällä tuurilla auttaisi pitämään painon samana."

Mitä näyttää vaaka: 79,0 kg. 1,3 kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Painoindeksi 25,2. Matkaa jäljellä 600 grammaa. Huumorintajua kropallani ainakin tuntuu olevan.

Takana oli toki yksi plussaviikko ja viikko, jolloin paino pysyi samana, mutta hämmentävää tämä pudotus silti oli. Jotenkin tuntuu, että minulla on vielä paljon opittavaa, ja alan vähitellen ymmärtää niitä tarinoita ihmisistä, jotka ovat jopa useamman vuoden kituuttaneet 1000-1300 kalorin ruokavaliolla ilman että paino tuntuu putoavan minnekään. Sitten he ravitsemusterapeutin neuvosta nostavat kalorit jonnekin 1800-2000 tuntumaan, ja paino lähtee putoamaan.

Tänään itkin, koska olin onnellinen.

PS. Katsokaa tätä käyrää, miten lähellä se alkaa olla!


Edit: Tuosta herkkulistasta muuten puuttuu miesystävän tuoma 160 gramman suklaalevy, mutta sitä ei ilmeisesti muistini laske suklaaksi, koska ei ole itse ostettu!

!!!

Uusi painoni on läskipunnituksen perusteella 81,1 kiloa, mikä tarkoittaa että painoindeksini alkaa nyt virallisesti 25:llä! Iiik. Lähtö- tai ehkä pikemminkin loppulaskenta on nyt alkanut, kun matkaa painoindeksiin 25,0 on enää 2,7 kiloa. Wow, vau.

!!!!!