25

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Kun muistelen elämääni reilut pari vuotta taaksepäin, rupesin pudottamaan painoa ennen kaikkea ulkonäöllisistä syistä. Olin kesän 2009 aikana lihonut luultavasti viitisen kiloa (minulla ei tuolloin ollut vaa'assa paristoja enkä edes muista, milloin olisin edellisen kerran mitannut painoani, sillä välttelin tehokkaasti totuutta), ja alkusyksystä olo alkoi olla sellainen, että ei tämä voi näin jatkua.  Olin aloittanut kesän kynnyksellä seurustelemaan nykyisen miesystäväni kanssa, ja vaikka hän ei tarkoituksella sanonut mitään inhottavaa painostani tai vastaavaa, niin oma ulkonäkö itketti ja tunsin oloni huonoksi. Olen ennenkin täällä kirjoittanut, miten 177 senttimetrin pituus yhdistettynä ylipainoon voi koetella naiseutta aika pirunmoisella tavalla, ja luultavasti se fiilis kulminoitui kesän päätteeksi siihen, että päätin kokeilla Porin juoksukoulua ja toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni siitä, että vielä jonain päivänä olisin sen verran hyvässä kunnossa, että jaksaisin juosta esimerkiksi viisi kilometriä.

Taustalla oli toki myös terveydellisiä seikkoja. Olin saanut keväällä kuulla, että kolesterolini oli 5,8 ja verenpaineeni oli jo pitkään ollut 130/85 luokkaa. Tiesin, että jos jatkaisin entistä menoa, minulla olisi verenpainelääkitys ennen kolmekymmenvuotissyntymäpäivääni. Luvut ovat kuitenkin lukuja, ja niitä on vaikea tarkastella konkreettisesti, joten rehellinen vastaus on, että suurimmaksi osaksi rupesin pudottamaan painoa, koska halusin näyttää paremmalta. Pakko muuten sanoa, että en luultavasti alussa uskonut tosissani pystyväni  tähän. En ollut koskaan ollut normaalipainoinen, ja aikuisiällä olin alimmillani tainnut päästä 85 kilon painoon, mistä taas hitaasti mutta varmasti söin itseni takaisin yli 90 kiloon. Jostain syystä kuitenkin päätin vielä kerran yrittää.

Jossain vaiheessa laihdutusta havahduin siihen, mitä juokseminen ja painon putoaminen saivat aikaan yleisessä fiiliksessäni. Yhtäkkiä minulla olikin syytä olla ylpeä itsestäni ja mikä tärkeintä: opin olemaan ylpeä itsestäni. Epätoivoisena ja epäuskoisena aloitettu laihdutus kohti hoikempaa olotilaa oli muuttunut matkaksi sisimpääni. Muistaakseni olin 87-kiloinen, kun ensimmäisen kerran katsoin peiliin ja hymyilin itselleni. Tiesin, etten ollut täydellinen, mutta ei minun tarvinnutkaan olla ja se oli ihan ok. Olin muuttanut elämäni ja voiko kukaan oikeasti vaatia keneltäkään sen enempää? Tiesin, että olin matkalla ja että niin kauan kuin jatkaisin juoksemista, en voisi epäonnistua. Laihduttaminen pelkän laihduttamisen vuoksi jotenkin muuttui. Rupesin pikemminkin pyrkimään kokonaisvaltaiseen hyvään oloon, jonka yksi osa-alue painon pudottaminen oli. Enää ei ollut kaikkein tärkeintä, että vaaka näytti pienempiä lukemia, vaan aloin arvostaa voimaa ja fiilistä, jonka syksyinen juoksulenkki loskan seassa lenkkarit litimärkinä ja silmälasit huurussa minussa herätti. Tunsin vapautuvani kahleista, jotka olivat tukahduttaneet minua koko elämäni ajan.

Olen ollut normaalipainossa puolisen vuotta ja oloni on mainio. Tällä hetkellä yritän pudottaa painoani pelkästään siitä syystä, että jonain päivänä mahtuisin koon 42 housuihin. Se ei taida loppujen lopuksi olla riittävän hyvä syy, sillä painan melko lailla saman verran kuin puoli vuotta sitten, lol. Olen tosi tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen saavuttanut, ja ehkä siksi laihduttaminen on viime aikoina vähän tökkinyt. Jos voin hyvin sisäisesti, miksi edes yrittäisin muuttua ulkoisesti? Tämä on ehkä tärkein kysymys, jonka parissa olen viime aikoina aikaani viettänyt. Turhamaisuus minussa pyrkii kohti 71 kiloa, mutta minussa on niin paljon muutakin. Potentiaalia, voimaa, rohkeutta ja sisua. Ja mikään niistä ei toteutuakseen vaadi minua olemaan yhtään sen kevyempi kuin nyt olen.