Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?

Mielestäni vaikka miten monella naisella on upea kroppa, ja esimerkiksi Gossip Girlin Leighton Meester on kertakaikkisen ihana!

Päätin valita tähän kuitenkin kaksi naista, jotka ovat erityisesti sykähdyttäneet minua ja joiden vartaloista olen saanut inspiraatiota omalla matkallani.

Ensimmäinen on tietysti America's Next Top Modelin kymppikauden voittaja Whitney Thompson. Hän vain on yksinkertaisesti mieletön ja kaunis ja upea. Hänellä on samantyyppinen ruumiinrakenne kuin minulla, ja sen vuoksi hän edustaakin minulle realistista mielikuvaa siitä, millainen minäkin voin ja haluan olla kunhan tästä vähän kiinteydyn ja saan lisää itsevarmuutta.

 (kuvalähde)

 (kuvalähde)

(kuvalähde)

Alimmassa kuvassa vasemmalla on niin ikään Huippiksen voittanut Jaslene. Whitney jyrää moiset nälkäkurjet mennen tullen.

Toinen vartaloidolini on huikea 190-senttinen lentopalloilija Gabrielle Reece. Hän oli vieraana yhdellä The Biggest Loser -kaudella, ja muistan etten saanut silmiäni irti hänestä. Vau. Muuta en voi sanoa. Mikä voima hänestä kumpuaakaan. Hän edustaa minulle juuri sitä vahvaa naistyyppiä, joka kantaa pitkän kroppansa ylpeänä ja on todella hyvässä kunnossa. Tuollaiseen kuntoon minäkin haluan itseni pikkuhiljaa ja askel kerrallaan treenata!

(kuvalähde)

(kuvalähde)

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?

Olen 177 senttimetriä pitkä ja se on ollut minulle välillä ongelma. Olen kokenut olevani kömpelö ja liian iso, sillä kyllähän naisen nyt pitää olla pieni ja hento ja sellainen, että mies jaksaa kantaa sylissä, eikä missään nimessä saa olla miestä pidempi, sillä sehän on jo suorastaan pöyristyttävää! Tästä naisiin kohdistuvasta odotuksesta minun on ollut vaikea taistella eroon. Kokoni (ei siis pelkkä painoni) on koetellut sitä, miten koen itseni naisena. Pituuteni lisäksi ruumiinrakeenteni on vähän kolho: minulla on leveät hartiat ja keijumainen sirous loistaa poissaolollaan.

Viime aikoina PCOS on ollut pinnalla muun muassa blueberryn blogissa. Uskon, että pituuteni takana piilee ainakin osittain kyseinen sairaus. Kun kuukautishäiriöitäni alettiin teini-iässä tutkia, verikokeissa selvisi, että testosteronitasoni olivat lievästi koholla. Tästä seurauksena oli myös lievää hirsutismia eli minulla kasvoi viehättäviä karvoja paikoissa, joissa niitä ei yleensä naisilla kasva: huulten yläpuolella, rinnoissa, hartioissa ja navan seudulla. Sen lisäksi käsivarsi- ja jalkakarvoitukseni oli myös runsaampaa. (Tähän liittyen näin jälkeenpäin ajattelen oli aika karmaisevaa, kun äiti kerran moitti minua jalkakarvojeni ajamisesta, sillä näytin kuulemma ihan apinalta nyt kun ne olivat kasvaneet tuuheampana takaisin, vaikka mistään karvojen ajelusta karvaisuus ei edes johtunut! Tämä tapahtui siis teininä, kun PCOS:aa ei ollut viedä todettu.) Lisäksi ääneni on suht matala.

Epäonnistuneiden keltarauhashormonikuurien jälkeen sain lopulta vuonna 2004 lähetteen keskussairaalaan tutkimuksiin, missä minulla todettiin PCOS. Sain e-pillerit, joita olen syönyt siitä asti. Monet pitävät e-pillereitä epäilyttävinä, mutta minulle ne ovat olleet taivaan lahja. Tunnen yksinkertaisesti oloni normaaliksi nyt kun hormonitasapainoni on kohdallaan, kuukautiseni tulevat säännöllisesti, minulla ei enää kasva karvoja epämääräisissä paikoissa. Mukava lisäbonus on tietysti se, että käyttämiäni Diane Novia käytetään myös aknen hoitoon, joten ihoni pysyy mainiossa kunnossa vaikka välissä mussuttaisinkin suklaalevyn poikineen.

Takaisin asiaan. Uskon siis, että kohonnut testosteronitaso antoi minulle pituuteen lisäsenttejä, mikä teki teininä jo muutenkin epämukavan olon vieläkin epämukavemmaksi. Pidin pituuttani heikkoutena ja kuljin ryhti kumarassa, kun yritin tekeytyä huomaamattomaksi. Yleisesti ottaen olin ja olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä ja ujo, joten suuri koko oli suoranainen vitsaus. Pidin itseäni rumana jättiläisenä, josta kukaan ei koskaan voisi olla kiinnostunut.

Muutin opiskelemaan syksyllä 2004 vieraalle paikkakunnalle, ja asiat jotenkin helpottuivat, kun pääsin eroon synnyinkuntani ihmisistä ja paikoista. E-pillerit tehosivat ja aloin lopultakin tuntea itseäni naiseksi, vaikka painoa olikin. Sain ekan poikaystävän, jonka kanssa olin 2,5 vuotta, ja hän antoi minulle positiivista palautetta ulkonäöstäni. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin oloni kauniiksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Sittemmin tapailin yhtä mulkvistia, jonka mielestä minun ei tulisi käyttää korkokenkiä, koska olen niin pitkä. Haista huilu, mokoma itsetunnoton paska, hah.

Kahden viimeisen vuoden aikana, kun olen pudottanut painoa ja ruvennut harrastamaan liikuntaa, olen oppinut kaikin puolin hyväksymään itseni ja näkemään pituuteni vahvuutena. Tunnen voiman kasvavan sisälläni ja katson nykyään maailmaa suoraan silmiin. En enää suostu piilottelemaan itseäni ja peräänny nurkkaan, vaan otan oman tilani ja teen sen pää pystyssä ja selkä suorassa. Olen edelleen keskivertonaista kookkaampi, mutta se ei ole enää negatiivinen vaan positiivinen seikka. Välillä on niitä päiviä, kun haluaisin olla 155-senttinen ja 45-kiloinen kedon kukkanen, mutta kun katson peiliin ja minua vastaan katsoo pitkä, voimakas ja vahvatahtoinen nainen, en voi muuta kuin rakastaa itseäni ja olla tyytyväinen joka ikiseen senttiini.

Että osaakin olla vaikeaa omaksua uusi punnerrustekniikka. Sain eilen 100 punnerruksen lähtötestissä kaksikymmentäviisi punnerrusta, mutta sitten rupesi epäilyttämään, olinko tehnyt niitä sittenkään puhtaasti. Aiemmin tänään testailin uutta tekniikka ja tarkkailin kehon asentoa, ja niin se vain on, että persaus meinaa väkisin kohota punnerruksen yläasentoon noustessa. Pitää varmaan tehdä tuo lähtötesti lähipäivinä uudestaan, ja sitten en kyllä hyväksy ainuttakaan epäpuhtaasti tehtyä punnerrusta. Pakko sanoa, että tämä uusi punnerrustapa on ihan järkyttävän paljon raskaampi entiseen verrattuna. Käsien varaan tulee huomattavasti enemmän painoa. No, ei se haba kasva, ellei siltä vaadi!

---

Alan muuten vähitellen lisätä taas juoksun määrää, sillä puolimaratonin jälkeen oikea polvi on ollut suorastaan erinomaisessa kunnossa kesään verrattuna. Pyrin nostamaan viikottaiset juoksut takaisin noin 25-30 kilometrin paikkeille. Saa nähdä, miten viikon seitsemän päivää riittävät, sillä yksi päivä on varattu ratsastukselle, toinen itsepuolustuskurssille (jota ei kylläkään ole tällä viikolla) ja lepopäiviä pyrin pitämään yhdestä kahteen. Näin ollen kävelylenkit siirtyisivät syrjään juoksun tieltä, mutta pitää katsoa, mitä mieltä polvi on moisesta. 

Siinä missä polvi on ollut viime aikoina ok, selkäni on jossain ihme lukossa. Kipupiste on tarkalleen ottaen vasemmalla alhaalla, enkä oikein tiedä, onko kireys lihaksessa vai hermossa vai jossain ihan muualla. Olen pyrkinyt venyttelemään ja eilen yritin laukaista kivun lihasrelaksanteilla, mutta ei auttanut. Seuraavaksi voisin kokeilla nappailla parin päivän ajan buranaa, josko kyse olisi jostain tulehduksesta. Ja ehkäpä työasentoihin ja sohvalla röhnöttämisen aiheuttamaan huonoon ryhtiin voisi myös kiinnittää huomiota... Iskiaskivut ja välilevynpullistuman kokeneena nämä selkäjutut ovat aina vähän pelottavia.

Päivä 1: Tietosi

- ikä: 26 vuotta

- pituus: 177 cm

- paino: 78,0 kg

- vyötärö: 76 cm

- lantio: 104 cm

- reisi: 64 cm

- paitakoko: 40

- housukoko: 44

- lähtöpaino: n. 96 kg

- tavoitepaino: 71,0 kg

---

Paino oli siis tämän päivän mittauksessa tasan 78 kiloa eli painoa on tullut puolitoista kiloa siitä, mitä olen alimmillani tämän projektin aikana painanut. Tietysti lihominen on aina tympeää, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten tärkeintä on nyt suunnata eteenpäin. Olen kahden vuoden aikana tehnyt useita mahalaskuja, mutta aina noussut takaisin jaloilleni ja jatkanut, ja niin aion tehdä nytkin.

Jotenkin jännällä tavalla tuntuu, että ihan kuin olisin saanut uuden alun. Viimeiset kuukaudet ovat olleet yhtä rämpimistä, enkä ole saanut sellaista kunnollista draivia päälle. Motivaatio on ollut jossain suossa eikä keskittymiskykyni ole riittänyt herkuttelun hallitsemiseen. Nyt olo on jotenkin vapautunut. Omituista, että tällaisen tunteen saavuttamiseen piti ottaa kilollisesti takapakkia, mutta henkisesti tuntuu kuin olisin edistynyt.

Minulla on luultavasti ollut paineita onnistumisen suhteen, sillä moni on sanonut ihailevansa saavutuksiani (normaalipainoon pääsy ja puolimaratonin juoksu). On tietysti ihanaa, että ihmiset saavat inspiraatiota blogistani ja minusta on aivan uskomattoman hienoa kuulla, jos joku on saanut minulta lisäpotkua omaan projektiinsa. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin kasvanut, kun minusta on alkanut tuntua, että minun pitäisi olla jonkinlainen esimerkki. Kamppailen yhä edelleen samojen ongelmien kanssa kuin merkittävästi ylipainoisena, ja tämän puolentoista kilon lihomisen myötä tuntuu kuin olisin vapautunut itselleni asettamista täydellisyyden kahleista. Mokasin, mutta maailma ei kaatunut. En ollutkaan täydellinen, mutta miten järjettömän hyvältä epätäydellisyys voikaan tuntua. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen ja olla teräsnainen.

Kuinka kummallinen ihmismieli voikaan olla, sillä nyt laihduttaminen maistuu taas huomattavasti paremmalta. Ja näin sen pitääkin mennä. Jos homma on pelkkää väkisin vääntämistä, niin ei siitä tule kuin itku. Kun saavuttaa rauhan sisimpänsä kanssa ja nauttii ympäröivästä hetkestä, asiat kääntyvät aina parhain päin.

Olen törmännyt useassa blogissa "30 päivää" -haasteeseen, ja välillä on tehnyt mieli tarttua siihen itsekin, mutta kysymysten sävy on ollut vähän ääh. Tuntuu, että haaste on ennemminkin tarkoitettu joillekin jo valmiiksi normaali-/alipainoisille tytöille, jotka koluavat netistä thinspo-kuvia ja tykkäävät porskuttaa eteenpäin Pepsi Maxin ja laksatiivien avulla.

Sailan blogista löysin kuitenkin haasteesta ns. terveemmän version, jonka ajattelin aloittaa huomenna, kun on virallinen vaakapäivä ja saan alkutietoihin päivitetyt mitat. Suomensin kysymykset, jotka liitän tähän, jos joku muukin haluaa lähteä haasteeseen mukaan.

Päivä 1: Tietosi (Ikä / Pituus / Paino / Vyötärö / Lantio / Reisi / Paitakoko / Housukoko / Lähtöpaino / Tavoitepaino)

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?

Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?

Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?

Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?

Päivä 12: Mitä syöt yleensä?

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?

Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?

Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?

Päivä 17: Lempiruokasi?

Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?

Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?

Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?

Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?

Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!

Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?

Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta?

Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?

Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?

Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?

Päivä 28: Oletko kokenut vastoinkäymisiä elämäntapamuutoksesi aikana? Miten selvisit esteistä?

Päivä 29: Millainen mies/nainen on mielestäsi kaunis?

Päivä 30: Kerro itsestäsi kymmenen asiaa ja päivitä ensimmäisenä päivänä antamasi tiedot!

Tulipa mieleen, että tarkoitus oli aloittaa 100 punnerruksen harjoitusohjelma uudestaan ja tällä kertaa tehdä punnerrukset ilman polvien tukea. Jotenkin sitä ajattelin, että kun saan tehtyä sata kevennettyä punnerrusta putkeen, niin "oikeat" punnerruksetkin sujuisivat vähän helpommin kuin aiemmin. No voin sanoa, että mallikelpoisen etunojapunneruksen tekeminen ilman polvia on edelleen käsittämättömän vaikeaa eli toisin sanoen mahdotonta! En yksinkertaisesti saa pidettyä kroppaa suorana ja samaan aikaan laskettua itseäni lähelle lattiaa. Tai saan, mutta en pääse enää pelkkien käsien avulla sieltä ylös. Hohhoo.

No, ei tässä mitään. Suunnitelmiin tulee vain pieni muutos. Itsepuolustuskurssilla on treenattu varsinaisten itsepuolustustekniikoiden lisäksi paljon myös lihaskuntoa, ja opin siellä, miten tehdä kevennetyt punnerrukset tehokkaammin ja raskaammin. Aiemmin olen pitänyt sääret ja reidet 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden eli niin sanotusti punnertanut perse pystyssä. Kädetkin ovat olleet ilmeisesti liian edessä.

KuntoPlussan sivuilla on video siitä, miten olen aiemmin punnertanut sillä erotuksella, että käteni ovat tosiaan olleet väärässä paikassa. Jatkossa aion punnertaa ennemminkin näin:

 

RunToWin

Harjoittelin äsken uutta tekniikkaa ja pidin lantion alhaalla ja toin kädetkin oikeaoppisempaan paikkaan. Ja kieltämättä tuntui aika paljon ärjymmältä enkä taatusti saa tehtyä tuolla tavalla sataa punnerrusta putkeen! Aiemmat punnerrukseni ovat olleet melko kevyttä kamaa oppimaani uuteen tapaan verrattuna. Aionkin tehdä tuon 100 punnerruksen ohjelman läpi uudestaan ensin näillä raskaammilla kevennetyillä punnerruksilla (upea termi), ja josko sen jälkeen vihdoinkin pääsisin raskaan sarjan punnerrusten pariin. Tällä hetkellä hyppy aiemmista lällyistä punnerruksista ilman polvia tehtäviin on nimittäin liian suuri. Mutta en luovuta!

Voi läskeys sentään. Olen lihonut ihan oikeasti. Tämän toteamiseen ei siis tarvita mitään vaakaa, vaan riittää kun ottaa itsepetoksella pinnoitetut lasit silmiltä ja kurkkaa pikaisesti vyötärön suuntaan. Liikuntahan ei ole missään vaiheessa ollut se ongelma kuten näkyy esimerkiksi kahden viikon HeiaHeia-klipistä:

Tykkään liikkua, mutta tykkään myös ihan perkeleesti herkuista. Tykkään niistä niin paljon, etten mitenkään pysty liikunnalla kuluttamaan kaikkia niistä saatuja kaloreita. No juu, on PCOS ja varmaan maailman paskimmat geenit ja luutkin on joku keksinyt ja blaa blaa. Mutta eivätkä ne minua estäneet laihtumasta 96 kilosta parhaimmillaan 76,5 kiloon. Nyt uskon painon olevan jotain päälle 78 kiloa eli mitään katastrofaalista ei todellakaan ole tapahtunut, mutta tulee tapahtumaan ellen nyt tosissani muuta kurssiani pois suunnasta, johon olen viimeisten viikkojen aikana lipunut.

Aion pistää homman taas pyörimään ja ensimmäiseksi karsin turhat herkut pois päivittäiseltä ruokalistaltani. Voi kyynel ja raivari. Pidän jatkossa kerran viikossa Aino-päivän ja se saa riittää. Jösses, en minä tarvitse niitä irtokarkkeja, suklaita ja keksejä, joiden pariin olen jälleen langennut. Olen jopa kiskonut viime aikoina pitsaa ja se jos mikä on ollut turhaa! Minulla ei ole koskaan ollut mitään intohimoja suolaisiin mättöihin, joten niiden syöminen tuntuu herkkujakin älyttömämmältä. En ole syönyt ahdistukseen tai iloon tai mihinkään tunnetilaan. Olen syönyt, koska olen halunnut. Koska olen halunnut tuntea olevani normaali - ihminen joka saa syödä ilman pelkoa lihomisesta. (Ihan niin kuin syömisissäni olisi mitään normaalia.) Välillä sitä vain haluaa unohtaa ongelmansa. Halusin uskotella itselleni, että nyt kun olen ollut puolisen vuotta normaalipainon rajoissa, en enää yksinkertaisesti voi lihoa. Lol.

Tämä oli taas sarjassamme näitä "kantapään kautta" -juttuja. Joskus on vain pakko ottaa takapakkia oppiakseen. Minusta tuli hetkellisesti ylpeä, mutta nyt on taas aika nöyrtyä.

Hoplaa, elossa ollaan! Olen tällä hetkellä kylpylöimässä miesystävän kanssa, ja olenkin kahden päivän aikana uinut tosi paljon - ainakin jos yleiseen uintiaktiivisuuteeni vertaa. Uiminen on jees puuhaa, mutta jotenkin ei vain tule koskaan käytyä uimahallissa. Välillä aina mietin, että olisi kiva käydä vaikka kerran viikossa uimassa. Niveletkin kiittäisivät.

Keskiviikon punnitus jäi taas väliin, mutta laihtumista tuskin ainakaan on tapahtunut. Edelleenkin laihdutus on jotenkin taka-alalla. On vain mukavaa olla turhia stressaamatta, syödä hyvin ja liikkua paljon. Pääasia että paino pysyy siinä 77 kilon kieppeillä. No, ensi keskiviikkona paljastuu, onko tullut nautittua ruoasta vähän liikaa.

Haa, tein äsken 100 punnerruksen lopputestin, ja tadaa: sata kevennettyä punnerrusta putkeen onnistui! En saavuttanut sitä ihan luvatussa kuudessa kalenteriviikossa, vaan taisin käyttää koko ohjelman läpi viemiseen kolme ja puoli kuukautta. Tein monet harjoitusviikoista kahteen otteeseen, ja osa kalenteriviikoista meni ties minkä syitten takia kokonaan punnertamatta tai yhden tai kahden punnerruskerran voimin. Sen vuoksi ohjelman suorittaminen siis vähän venyi, mutta ei se mitään.

Tavoitteeni on jatkaa punnertamista, sillä on ihanaa, kun yläkropassa on nyt selkeästi enemmän voimaa kuin kesän alussa. Minulla ei valitettavasti ole tarjota mitään hienoja ennen ja jälkeen -kuvia, mutta sanallisesti voin kertoa, että alleista en eroon päässyt, mutta sen sijaan ainakin omaan silmään koko yläkroppa näyttää lihaksikkaammalta - punnertaminen ei siis vaikuta pelkkiin haboihin, vaan olkapäät, rintakehä ja hartiat ovat kiinteytyneet ja/tai saaneet uutta muotoa. Ja ehkä ne allitkin ovat pikkasen kiinteämmät kuin ennen.

Ohjelman suorittaminen oli paikoin aivan järkyttävää painajaista, ja varsinkin viides viikko oli suorastaan infernaalinen, ja kyseisen viikon harjoitusten aikana ähisin ja ärjyin naama punaisena, ja hiki valui noroina otsaa pitkin ja tippui nenän päästä lattialle. Kaikesta huolimatta voin suositella ohjelmaa ihan kaikille, joilla on oikeasti tahtoa ja motivaatiota kehittää yläkropan lihaksistoa. Jossain vaiheessa huomasin, että keho rupesi oikein vaatimaan punnertamista, mikä sinällään auttoi puskemaan harjoitusten läpi. Vähän samalla tavalla kuin jos harrastaa juoksua, eikä hetkeen ole käynyt juoksemassa, niin jossain vaiheessa tulee se fiilis, että jalat ohjaavat väkisin lenkille. Kaikkein eniten motivoi tietysti edistyminen. Hei, jos ekassa harjoituksessa sain tehtyä yhteensä 35 punnerrusta ja viimeisessä lopputestiä edeltävässä harjoituksessa 250 punnerrusta, niin kyllä sopii olla ylpeä itsestään.

Seuraavaksi aloitan ohjelman uudestaan ja tällä kertaa ihan oikeilla punnerruksilla ilman polvien tukea. Ai saakeli, taas sitä mennään.

Minulla on nyt takana kolme liikunnatonta päivää, ja olo alkaa myös olla sen mukainen varsinkin kun olen lähipäivinä syönyt kaiken valtakunnan paskaa. Olen miettinyt, että ennen tällainen tunkkainen, lössähtänyt ja turvonnut olo oli arkipäivää, ja sitä piti ihan normaalina olotilana. Nyt kun tiedän paremmasta, haluan eroon tästä fiiliksestä mahdollisimman pian.

On pari syytä, miksi liikunnat ovat jääneet vähiin viime päivinä. Olin lauantaista maanantaihin reissussa huipun ystäväni luona, ja esimerkiksi sunnuntai meni lauantai-illasta toipuessa. Sen lisäksi onnistuin lauantaiaamun itsepuolustuskurssilla telomaan oikean jalkateräni niin, että se oli hetken aikaa todella kipeä ja pelotti, oliko siinä jokin pahemminkin rikki, mutta tällä hetkellä se on taas aika ok. Tunnin alkulämmittelynä tehdyt hyppelyt saivat myös pohjelihakseni todelliseen lukkoon, ja käveleminen varsinkin portaita alaspäin on ollut pari päivää kiehtovan tuntuista.

No, elämä voittaa ja tänään aion raahata ahterini taas lenkille. Mutta kaiken kaikkiaan nyt on niin pontso olo, että keskiviikon läskipunnitus saa jäädä suosiolla väliin.

Viime viikon liikuntakoostekin on vähän myöhässä, mutta tässä se tulee:

Alkuviikko meni levon ja palauttavien kävelylenkkien parissa. Olisi itse asiassa pitänyt puolimaratonin jälkeen levätä enemmänkin, sillä olin jossain vaiheessa viikkoa tosi väsynyt, ja jouduin parina päivänä ottamaan päiväunet, kun nukutti vaan niin älyttömästi. Että sinänsä toisaalta ehkä ihan hyväkin, että tässä tuli vietettyä nämä kolme päivää ilman minkäänlaisia fyysisiä aktiviteetteja.

Itsepuolustuskurssista muuten sen verran, että kolhuista ja mustelmista huolimatta ekasta tunnista jäi tosi hyvä fiilis, ja odotan innolla kaikkea, mitä kurssin aikana pääsee oppimaan. Maailma on aika paha paikka, ja koskaan ei tiedä, milloin joutuu todelliseen uhkatilanteeseen. Esimerkiksi se keskellä päivää tapetun kiinalaisnaisen tapaus sattui noin puolen kilometrin päässä kotoani. Olin pari päivää järjettömän ahdistunut ja pelotti pelkkä kävelylenkille meneminen. Lauantaisen itsepuolustustunnin päätteeksi kurssin opettaja piti meille lyhyen puheen siitä, miten jokaisella on oikeus puolustaa itseään ja miten itsepuolustuksen tulisi olla pakollista kouluissa. Olen välillä ihan älyttömän tunteellinen höpsö ja melkein rupesin itkemään, sillä nämä asiat ovat minulle vain jotenkin niin tärkeitä. Vihaan sitä, miten naisia kohdellaan heikkoina ja yleisenä arvostelun ja väkivallan kohteina enemmän kuin miehiä, vaikka eivät miehetkään tietenkään ole suojassa esimerkiksi väkivallalta. Haluan pystyä suojelemaan itseäni ja minulle tärkeitä asioita ja ihmisiä. Ei voi vain tuudittautua siihen tunteeseen, että paha tapahtuu aina jossain muualla eikä koskaan osu omalle kohdalle.

Paino keikkuu edelleen 77 kilon tietämillä. Tänään (keskiviikkona) vaaka nimittäin näytti lukemaa 77,1. Kai tässä oikeasti pitäisi pistää taas herkuttelut kuriin nyt kun puolimaratonista stressaaminenkin on takana. Mikäli siis ajattelin saavuttaa 71 kilon tavoitepainoni ennen seuraavaa elämää!

100 punnerruksen harjoitusohjelma on muuten nyt lopputestiä vaille suoritettu. Tein tänään viimeisen harjoituksen (22 - 22 - 30 - 30 - 25 - 25 - 18 - 18 - väh. 55 (tein 60)), ja punnerruksia kertyi yhteensä 250 kappaletta. Aika huisia! Yllättäen tämä kutosviikko meni paljon helpommin kuin vitosviikko, joka oli harvinaisen tuskallinen. Jos sata punnerrusta yhteen menoon ei onnistu, teen kutosviikon uudestaan ja yritän sen jälkeen uudestaan.

Tästä viikosta eteenpäin liikuntaviikkooni tulee sisältymään minulle ihan uudenlainen laji. Ilmoittauduin nimittäin kymmenen viikon ajan lauantaisin pidettävälle itsepuolustuskurssille, jonka järjestää eräs taekwondoseura. En ole koskaan kokeillut tai harrastanut kamppailulajeja, joten jännittää vähän, mutta toisaalta on ihan huippua päästä oppimaan, miten konkreettisesti puolustaa itseään, jos joku käy kimppuun.

Tämä päivä on mennyt rauhallisesti lepäillessä. Minkäänlainen liikunta ei ole todellakaan inspiroinut, sillä etureidet ovat mukavasti kipeät. Sen verran olen kuitenkin liikkunut, että puolenpäivän aikoihin kävin pyörällä Lidlissä ostamassa aiemmin mainostamani pari juoksupaitaa ja juoksuhousut, jotka eivät sitten loppujen lopuksi olleetkaan sääriä nuolevaa mallia vaan polvesta alaspäin suorat.

Liikunnasta puheen ollen viime viikon liikunnat näyttivät kokonaisuudessaan tältä:

Maanantain ja perjantain liikuntojen yksityiskohdat eivät näy tuossa kunnolla, joten listaan ne erikseen:

maanantai:

- kevennetty punnerrus 190 kpl (vko 6 - pv 1: 40 - 50 - 25 - 25 - väh. 50)

- kävely 1 km, 10 min (juoksulenkin yhteydessä)

- juoksu 8,4 km, 1:05:07

perjantai:

- kevennetty punnerrus 217 kpl (vko 6 - pv 2: 20 - 20 - 23 - 23 - 20 - 20 - 18 - 18 - väh. 53)

- pyöräily 10 km, 45 min

- ratsastus 1 h

Sunnuntai luonnollisesti oli viikon kohokohta. Ihan mieletöntä, että minä ihan oikeasti juoksin puolimaratonin.

Tällä hetkellä on aika hassu olo, sillä alan vähitellen tajuta, että jatkossa voin taas juoksennella ihan miten huvittaa ilman, että tarvitsee miettiä koko ajan puolimaratoniin treenaamista. Ilmoittauduin tosiaan tuohon tapahtumaan jo viime vuoden joulukuussa, ja siitä lähtien se on pyörinyt mielessäni. Kestää varmaan hetken sopeutua tähän uuteen tilanteeseen, että olen tosiaankin juossut puolimaratonin ja nyt voin lakata stressaamasta sen asian suhteen. Mitään täysmaratonhaaveita minulla ei tällä hetkellä tosiaankaan ole, sillä ensinnäkään en usko, että polveni kestäisi maratonharjoittelun, ja toisekseen minua ei pätkääkään innosta ajatus 42,2 kilometrin matkasta, heh. Nyt on ihanaa vain juosta omia rakkaita vakiolenkkejä sen kummempia tavoitteita asettamatta.

29.8.2009

Paino noin 96 kg

Porin juoksukoulun ensimmäinen tehtävä: Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla.

4.9.2011

Paino 76,9 kg

Tehtävä: Juokse puolimaraton.

Ja minä juoksin. Virallisia tuloksia ei ole vielä tullut, mutta omalla kellollani sain loppuajaksi 2:43:38. Olen ihan älyttömän tyytyväinen! Keskimääräinen vauhtini oli noin 7,8 km/h, ja ylitin kyllä kaikki odotukseni. Tavoitteenihan oli juosta matka kolmeen tuntiin, ja vaikka salaa tietysti aina toivoo, että jos sitä vähän nopeammin, niin päivän kunto on kuitenkin suuri kysymysmerkki siihen asti, kunnes lopulta on aika lähteä juoksemaan.

Onnistuin menneellä viikolla ilmeisesti tasapainottamaan liikunnan ja levon täsmälleen nappiin, sillä lähtöviivalla kroppa oli rento mutta energinen. Matkan ensimmäinen puolikas sujuikin helposti. Toisella puoliskolla jaloissa alkoi painaa, mikä luultavasti johtui pitkien matkojen rutiinin puutteesta. Henki kulki hyvin, mutta lihakset tosiaan alkoivat hyytyä. Viimeiset viisi kilometriä olivat haastavia, mutta jatkoin juoksemista tasaista tahtia, ja kilometri kilometriltä maali lähestyi. Varsinkin viimeinen kilometri oli rankka, sillä se oli aika ilkeää ylämäkeä. Mutta toisaalta siinä vaiheessa tiesin, että olin niin lähellä maalia, että voimia ei tarvinnut enää säästellä, vaan saatoin puristaa kaikki mahdolliset viimeiset voimanrippeet kehostani.

Maalia edeltänyt loppuspurtti jäi 100 metrin mittaiseksi, sillä siinä ylämäessä en yksinkertaisesti kyennyt muuta kuin pistämään tossua toisen eteen ilman sen kummempia turbovaihteita.

Sää oli tosi nätti ja aurinko paistoi. Henkilökohtaisesti vähän pilvisempi keli olisi ollut mieluisampi, mutta onneksi mennään jo reilusti syksyn puolella, eli mistään varsinaisesta helteestä ei ollut kyse. Join joka ikisellä huoltopisteellä joko vettä, mehua ja/tai urheilujuomaa, ja parilta pisteeltä nappasin mukaani banaaninpätkän. Niiden voimin jaksoin juosta matkan ilman mitään äkkihyytymisiä.

Erityismaininta pitää antaa lukijalleni Akulle, joka tuli moikkaamaan, ja oli tosi kivaa tavata hänet kasvokkain. Kiitos seurasta ja toivottavasti nähdään viimeistään vuoden päästä uudestaan puolimaratonilla!

Olo on nyt tosi hyvä. Olen tullut kahden vuoden takaisesta niin älyttömän pitkän matkan. Olen niin kiitollinen itselleni siitä, että silloin joskus uskalsin yrittää muuttaa elämäni, ja vaikka välillä olen ottanut askelia taaksepäin, en ole luovuttanut vaan olen jatkanut matkaani. Tänään tunnen sen vahvemmin kuin koskaan, miten suurenmoinen minä olen. Asetin itselleni tavoitteen, ja toteutin sen hymyillen ja onnellisena.

Kuva on kehno, mutta mitali sitäkin hienompi!

Kiitos teille kaikille lukijoille, kun olette kulkeneet kanssani ja kannustaneet ihanin sanoin. En halua sanoa mitään muuta kuin että jos teillä on unelma, pitäkää siitä kiinni ja toteuttakaa se. Vaikka se tällä hetkellä tuntuisi mahdottomalta, rohkeudella ja suurella sydämellä teette siitä mahdollista.

Alan olla aika innoissani sunnuntaista. Pari päivää on ollut fiilis, että jees, ihan mahtavaa päästä juoksemaan jälleen pitkää matkaa. Jännittää ja pelottaa vieläkin, mutta kyseiset tuntemukset jäävät koko ajan enemmän ja enemmän taustalle.

Kävin eilen hyvin rauhallisen 6 kilometrin hölkkälenkin. Tänään puolestaan olen käynyt ratsastamassa tunnin, pyöräilemässä 10 kilometriä ja punnertanut kuudennen viikon toisen päivän mukaisesti. Uskomatonta, että tuokin tappo-ohjelma alkaa olla loppusuoralla. Huomisen mitä todennäköisimmin lepään. On mahdollista, että käyn tyyliin jonkun neljän kilometrin kävelylenkin, mutta vain siinä tapauksessa, jos kroppa on hyvin tukkoisen oloinen.

Sunnuntaina sitten on aika juosta. Voi vitsi. Se on niin lähellä. Kaukainen haave, jota en olisi kaksi vuotta sitten edes osannut kuvitella toteuttavani. Ajattelin, etteivät minunlaiseni ihmiset yksinkertaisesti pysty tekemään mitään sellaista. Kaksi vuotta sitten otin ensimmäisiä askeliani Porin juoksukoulun tahdissa, ja tässä minä olen nyt. Ihan uskomaton tunne.

---

Olisin halunnut harjoitella puolimaratonille enemmän kuin mitä loppujen lopuksi harjoittelin. Oikea polvi on rajoittanut menoani viimeiset puolitoista kuukautta, sillä päätin ottaa varman päälle ja pudottaa viikottaisia juoksumääriäni noin kolmanneksella ja korvata niitä kävelyllä. Elokuun liikuntasaldo näyttääkin tältä:

- juoksu 90,8 km

- kävely 55,9 km

- sauvakävely 7,0 km

- pyöräily 28,2 km

- ratsastus 4 h (3 krt)

- kevennetyt punnerrukset 1313 kpl (!)

Kilometrejä kertyi yhteensä 181,9, mikä on hyvin. Tärkein tavoitteeni toteutui, sillä polvet ovat kuin ovatkin siinä kunnossa, että uskallan lähteä juoksemaan niillä puolimaratonin. Vaikka menneiden viikkojen aikana mieleni teki välillä juosta huomattavasti enemmän, sain onneksi pidettyä järjen päässä. Ja elokuun kaksi pitkää lenkkiä (15,6 ja 16,6 km) osoittivat, että kunto on kohdillaan: juoksu oli helppoa ja voimia jäi varastoon. Ehkä varovaisuudesta ja kävelylenkeistä oli loppujen lopuksi hyötyä kunnonkin kannalta. Vältyin yltiöpäiseltä ja maaniselta treenaamiselta, johon olisin saattanut hyvinkin päätyä, mikäli oikea polveni olisi toiminut koko ajan moitteetta. Kaikella on tarkoituksensa, ja haluan uskoa, että polven oikkuilu antoi minulle tärkeän oppitunnin levon ja palauttavan liikunnan merkityksestä. Mutta oli miten oli. Pohjatyö on nyt tehty, ja ylihuomenna nähdään, minne se minut kantaa.

P.S. Ai niin! Ilouutisia kaikille köyhille ja/tai piheille juoksijoille: Lidliin tulee maanantaina myyntiin taas juoksukamoja. Ajattelin käydä parin pitkähihaisen juoksupaidan lisäksi poimimassa itselleni kokopitkät juoksuhousut, sillä uskon viimeinkin olevani henkisesti valmis sonnustautumaan mokomiin.