Minulla on nyt takana kolme liikunnatonta päivää, ja olo alkaa myös olla sen mukainen varsinkin kun olen lähipäivinä syönyt kaiken valtakunnan paskaa. Olen miettinyt, että ennen tällainen tunkkainen, lössähtänyt ja turvonnut olo oli arkipäivää, ja sitä piti ihan normaalina olotilana. Nyt kun tiedän paremmasta, haluan eroon tästä fiiliksestä mahdollisimman pian.

On pari syytä, miksi liikunnat ovat jääneet vähiin viime päivinä. Olin lauantaista maanantaihin reissussa huipun ystäväni luona, ja esimerkiksi sunnuntai meni lauantai-illasta toipuessa. Sen lisäksi onnistuin lauantaiaamun itsepuolustuskurssilla telomaan oikean jalkateräni niin, että se oli hetken aikaa todella kipeä ja pelotti, oliko siinä jokin pahemminkin rikki, mutta tällä hetkellä se on taas aika ok. Tunnin alkulämmittelynä tehdyt hyppelyt saivat myös pohjelihakseni todelliseen lukkoon, ja käveleminen varsinkin portaita alaspäin on ollut pari päivää kiehtovan tuntuista.

No, elämä voittaa ja tänään aion raahata ahterini taas lenkille. Mutta kaiken kaikkiaan nyt on niin pontso olo, että keskiviikon läskipunnitus saa jäädä suosiolla väliin.

Viime viikon liikuntakoostekin on vähän myöhässä, mutta tässä se tulee:

Alkuviikko meni levon ja palauttavien kävelylenkkien parissa. Olisi itse asiassa pitänyt puolimaratonin jälkeen levätä enemmänkin, sillä olin jossain vaiheessa viikkoa tosi väsynyt, ja jouduin parina päivänä ottamaan päiväunet, kun nukutti vaan niin älyttömästi. Että sinänsä toisaalta ehkä ihan hyväkin, että tässä tuli vietettyä nämä kolme päivää ilman minkäänlaisia fyysisiä aktiviteetteja.

Itsepuolustuskurssista muuten sen verran, että kolhuista ja mustelmista huolimatta ekasta tunnista jäi tosi hyvä fiilis, ja odotan innolla kaikkea, mitä kurssin aikana pääsee oppimaan. Maailma on aika paha paikka, ja koskaan ei tiedä, milloin joutuu todelliseen uhkatilanteeseen. Esimerkiksi se keskellä päivää tapetun kiinalaisnaisen tapaus sattui noin puolen kilometrin päässä kotoani. Olin pari päivää järjettömän ahdistunut ja pelotti pelkkä kävelylenkille meneminen. Lauantaisen itsepuolustustunnin päätteeksi kurssin opettaja piti meille lyhyen puheen siitä, miten jokaisella on oikeus puolustaa itseään ja miten itsepuolustuksen tulisi olla pakollista kouluissa. Olen välillä ihan älyttömän tunteellinen höpsö ja melkein rupesin itkemään, sillä nämä asiat ovat minulle vain jotenkin niin tärkeitä. Vihaan sitä, miten naisia kohdellaan heikkoina ja yleisenä arvostelun ja väkivallan kohteina enemmän kuin miehiä, vaikka eivät miehetkään tietenkään ole suojassa esimerkiksi väkivallalta. Haluan pystyä suojelemaan itseäni ja minulle tärkeitä asioita ja ihmisiä. Ei voi vain tuudittautua siihen tunteeseen, että paha tapahtuu aina jossain muualla eikä koskaan osu omalle kohdalle.

Olen tämän viikon potenut polvea, ja siitä syystä liikunnat ovat rajoittuneet punnerruksiin ja kävelylenkkeihin. Kävely on ihan jees ja olen viime aikoina jopa ruvennut tykkäämään siitä, mutta kyllä se vain pidemmän päälle on tylsää kuin mikä. Olisi kiva päästä taas juoksemaan varsinkin kun sitä puolimaratoniakin pitäisi treenata. Toisaalta tämän hetken tilanne on se, että mikäli sen meinaan juosta, minun on nyt käveltävä. Ja ovathan nuo kelitkin olleet taas sen verran lämpöiset, että eipä tuolla viitsi paljoa kirmailla, kun lämpöhalvaus odottaa jokaisen mutkan takana.

Tänään kävellessä polvi onneksi alkoi tuntua melko normaalilta. Ajattelin pitää huomenna vapaapäivän ja sunnuntaina testata, joko polvi kestäisi juoksuaskelia. Saa nyt nähdä, miten pitkät matkat jatkossa taittuvat, vähän pelottaa. Pitää varmaan paketoida koipi tuohon aiemmin tänä vuonna hankkimaani neopreenihässäkkään, ja testata auttaisiko se polvea kestämään. Olen käyttänyt sitä tämän viikon kävelylenkeilläkin, mutten osaa sanoa onko siitä ollut varsinaista apua.

Joka tapauksessa suunnitelmissa on juosta 19 kilometrin lenkki vielä kerran ja 21 kilsan niin ikään kerran ihan vain osoituksena itselle, että kyllä se puolimaraton taittuu, stna. Syyskuun 4. päivähän on sitten virallisen puolimaratonin aika, ja tavoite on juosta matka alle kolmen tunnin. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu siltä, että pääasia että pääsen maaliin ehjän polven kanssa.

Viime päivät ovat muutenkin olleet vähän blaah. On ollut kauhea yleinen väsymys ja tuskastuneisuus laihduttamiseen. Alkaa henkisesti syödä tämä loputon vaa'an vahtaaminen ja kalorivajeella elämiseen pyrkiminen. Eihän se homma varsinaisesti helpota tavoitepainoon pääsyn jälkeenkään, mutta olen vain jotenkin tosi väsynyt. Kohta kaksi vuotta olen vain taistellut, että vaaka näyttäisi viikoittain pienempiä lukuja. Välillä on näyttänyt ja välillä on taas jumitettu paikoillaan ja välillä keikuttu ylös ja alas. Toivoisin, että nuo viimeiset kuusi kiloa lähtisivät mahdollisimman pian, mutta itseni ja kroppani tuntien siihen voi mennä hyvinkin puoli vuotta tai kuka tietää miten kauan. Eikä asiaa auta, että paino tuntuu jumahtaneen 76,9-77,0 kiloon. En tiedä, mitä tehdä. Pitäisi kai vain odottaa ja olla kärsivällinen, sillä olen ennenkin jumini selättänyt. Mutta kun en vain enää jaksaisi. Olen yrittänyt kaiken aikaa olla positiivinen ja pitää yllä uskoa unelmaani. Nyt tuntuu, että tekisi mieli työntää se posiitivisuus sinne kuuluisaan perseeseen.

Ei, en aio luovuttaa, mutta sviddu. Henkisesti tämä on vain niin järjettömän kuluttavaa. Haluaisin valjastaa vaihteeksi laihduttamisen vaatimat voimavarat johonkin muuhun. Ois niinq kiva. Tälleen kahden vuoden jälkeen ja silleen.

~*~

Mutta kyllä se hymy on vielä olemassa. Eikä sitä niin kauheasti tarvitse aina esiin houkutella. Loppujen lopuksi onnistuttuhan tässä on. Välillä vain on vähän vaikeaa.

Cheers!

Kesä-Q

Olo alkaa pikkuhiljaa olla paranemaan päin, mutta takana on kieltämättä ollut varsin helvetillisiä päiviä eikä itku ole ollut kaukana.

Sunnuntaista lähtien ruoka ei ole joko pysynyt sisällä tai ei ole imeytynyt kunnolla. Ei ole ollut nälkä, ei ole tehnyt mieli syödä ja koko elimistö tuntuu hylkivän ja taistelevan ravintoa vastaan: sitä mukaa kun sinne väkisin ravintoa syötän se hankkiutuu siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Oksentanut en onneksi ole enää ensimmäisen vuorokauden jälkeen, mutta suolistosta ruoka ja nesteet soljuvat iloisesti pulpahdellen läpi ilman sen kummempia pysähdyksiä.

Maanantaina koin pahinta koskaan tuntemaani vatsakipua, joka pakotti minut kulkemaan kaksinkerroin ja lopulta kiskomaan muutaman Panacodin naamaan, kun pelkkä paikallaan makaaminen sattui liikaa. Onneksi lääke sentään imeytyi. En muista, että edes välilevynpullistuman aiheuttama kipu olisi lamaannuttanut minua vastaavalla tavalla.

Olo on heikko ja silmissä sumenee jos nousen pystyyn liian nopeasti. En ole astunut kotini ovesta ulos sitten lauantain.

Paino on pudonnut viikossa 5,4 kiloa eli painoni on nyt 74,5 kiloa. Viime viikolla se oli 79,9. Sisäinen hullu laihduttajani on tietysti ihan intsinä, mutta loppujen lopuksi toivon nyt vain, että saisin nestetasapainon kuntoon, ruoan imeytymään ja painon jonnekin 77-78 kilon nurkille. En minä halua tällaista järjetöntä kropan riutumista vaikka "palkintona" olisi kuinka pienet vaa'an lukemat.

Olen surullinen, koska juokseminen on nyt ihan mahdotonta, kun ainoat juoksuaskelet pyörtymättä voin ottaa sohvan ja vessanpöntön välillä. Vielä viime viikolla olin aivan innoissani, koska kunto tuntui olevan kasvussa ja lenkit taittuivat tuosta vain. Ja nyt sitten koko kroppa on jonkun pienen pöpön takia remonttikunnossa.

Argh.

P.S. On kaiken lisäksi virallinen Aino Ihana Maitosuklaa -päivä, eikä tee jätskiä lainkaan mieli. Olen oikeasti sairas! Byääh.

Viikonloppu tuli jotenkin löysäiltyä aika tehokkaasti. Olen syönyt vaikka mitä ja aika vapaasti, ja lauantaina pidetyn liikuntavapaapäivän jälkeen olo olikin ihan superlössähtänyt. Miten sitä voikin saada olonsa ennätysajassa väsyneeksi ja veteläksi, kun pirteän ja elinvoimaisen olotilan saavuttaminen tuntuu vaativan hulluna tekemistä ja keskittymistä?

Olen huomannut, että vapaapäivien jälkeen on kaikkein vaikeinta lähteä uudestaan liikkeelle. Olin eilen eli sunnuntaina ihan väsyksissä ja ajatus lenkkeilystä sai valloilleen hurjan haukotuscombon. No, silloin on kaikkein tärkeintä lähteä lenkille kun sitä kaikkein vähiten haluaisi eli ei muuta kuin tulta päin. Lenkin ensimmäinen puoli tuntia oli kuin tervassa rämpimistä: niveliä kolotti, lihakset olivat tönköt ja henkinen puolikin rakoili. Vaan sitten jokin ääni kuitenkin hokee mielessä, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Sen voimin töpsyttelin tönkköjalkoineni eteenpäin kunnes lopultakin keho heräsi eloon. Se on muuten mahtava tunne, kun lihakset yhtäkkiä löytävät jouston ja voiman, ja eteneminen muuttuu ikään kuin automaattiseksi ja pystyy ajattelemaan muutakin kuin seuraavaa askelta ja että jaksaako sen ottaa. Loppujen lopuksi hölkkäsin 11,4 kilometrin lenkkini ja kieltämättä olo oli lenkin jälkeen varsin kelpo verrattuna lenkkiä edeltävään tilaan.

Viikon liikunnat ylipäätään näyttivät tältä:


Tänään on tammikuun viimeinen päivä ja ajattelin käydä vielä kerran hölkkäämässä tuon 11,4 kilometrin lenkin. Kuun vaihtumisen myötä onkin tarkoitus kasvattaa lenkin mitta 14 kilometriin ja jännittää vähän. Toisaalta 11,4 kilometriä on taittunut suhteellisen helposti, joten eiköhän tuo pidempikin matka.

Mitä tulee painon pysymiseen alle 80 kilon tällä viikolla, niin apua, en tiedä. Mutta jos tulee plussaviikko niin sitten tulee. Onpahan sitten mitä pudottaa seuraavalla viikolla.

Rekisteröidyin HeiaHeiaan. Olen jo vuoden verran merkinnyt liikkumiseni omaan päiväkirjaansa, mutta ajattelin koota ne jatkossa myös tänne blogiini aina viikon päätteeksi, ja HeiaHeia vaikutti ihan näppärältä välineeltä siihen.

Osa noista ajoista on puhtaita arvioita, esimerkiksi tiistain ratsastus sekä torstain ratsastus ja pyöräily tallille ja tallilta kotiin. En seurannut noina kertoina lainkaan kelloa, mutta annetut ajat ovat sentään jollain lailla suuntaa-antavia.

Menneellä viikolla tuli siis harrastettua aika monipuolista liikuntaa yhteensä kuutena päivänä. Keskiviikon vapaapäivän käytinkin hyödyksi ahtamalla pitsaa ja jäätelöä kaksin käsin suuhuni, voi hyvänen aika sentään. Ja olo oli kyllä sinä iltana ja seuraavana päivänä jokseenkin hiilaripöhöinen. Vasta tänään on tuntunut, että kroppa ja aineenvaihdunta ovat alkaneet toimia. Yleinen vetämättömyys on tosin saattanut johtua myös epäilemästäni pujoallergiasta. Mutta pääasia, että olo on nyt parempi.

Minulla on ollut jotenkin nuupahtanut olo jokusen päivän ajan. Tuntuu, että kaikki energia on valunut jonnekin hämärään paikkaan. En tiedä johtuisiko tämä siitä, että kahden viikon aikana minulta lähti painoa 2,5 kiloa, ja ehkä se oli liikaa. Koska jokinhan tuon pudotuksen syynä on ollut, eli mahdollisesti olen syönyt liian vähän liikuntaan nähden ja nyt sitten väsyttää.

Ajattelin käydä kävelylenkillä tänään, sillä nyt ei jotenkin vain juoksu irtoa. Ostin toissapäivänä kävelysauvatkin, jos niitten avulla innostuisin kävelemisestä enemmän. Kävin testaamassa sauvoja niin ikään toissapäivänä ja vaikka tekniikka olikin jonkin verran hakusessa, niin kyllä niillä ihan eri tavalla sai kävelyyn vauhtia ja tempoa kuin ilman sauvoja.