Hei kaikki.

Tämä on blogini kolmassadasneljäskymmenesseitsemäs ja samalla viimeinen teksti. Aloin kirjoittaa blogiani 23.2.2010. Ensimmäisessä tekstissä on virke: "En tiedä, millaista on olla normaalipainoinen, koska en koskaan ole ollut."

Nykyään minä tiedän, millaista se on. Se on ihanaa. Mutta ei pelkästään siksi, että vaaka näyttää nykyään noin kahdeksantoista kiloa vähemmän siitä mitä olin painavimmillani, vaan myös siksi, että opin matkani aikana rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Se on ehkä mielettömin tunne maailmassa.

Meillä on tapana arvottaa itseämme vaa'an lukemien kautta. Elämässämme on kuitenkin monia lukemia, jotka antavat meistä paremman kuvan. Juoksin syyskuussa puolimaratonin eli 21,1 kilometriä. Punnersin viime viikolla 555 kertaa. Olen muuttanut yhden elämän. Sen tärkeimmän. Omani.

Se kaikki on paljon tärkeämpää kuin mikään vaa'an lukema koskaan. Itsensä ylittäminen ja rohkeus hypätä tuntemattomaan.

Kiitos teille kaikille ihanille lukijoille, jotka olette kommenteillanne tai hiljaisella läsnäolollanne tukeneet minua ja kulkeneet kanssani tämän matkan. Tuntuu uskomattoman haikealta jättää tämä blogi, mutta minun on tullut aika siirtyä eteenpäin.

Ihanaa loppuvuotta ja muistakaa halata itseänne! Olette sen ansainneet.

Minulla on ollut jotenkin tosi vapautunut olo tänään tekemäni päätöksen jälkeen. Toki kyse ei ollut mistään hetken päähänpistosta, vaan olen miettinyt tätä asiaa tosi kauan. Mutta nyt tuntuu joka tapauksessa hyvältä. Kävin sauvakävelemässä ja hymyilytti. Näin sen pitääkin olla.

---

Viikon liikuntakooste näyttää tältä:

 

- juoksua 24,7 km (keskiviikkona 6 km, torstaina 8,4 km ja lauantaina 10,3 km)

- kävelyä 3,0 km (juoksulenkkien yhteydessä tehdyt lämmittelyt ja jäähdyttelyt)

- sauvakävelyä 14,0 km

- pyöräilyä 10,0 km

- ratsastusta 1 h 20 min

- punnerruksia 555 kpl

Ensi viikolla on tarkoitus ruveta toden teolla treenaamaan voimapyörän kanssa, mutta muuten liikunnat pysynevät aika samana. Lauantaina on itsepuolustuskurssin viimeinen kerta, ja saa nähdä, mikä kohta kropasta silloin menee remonttiin. Jossain vaiheessa pitäisi muuten ruveta käyttämään CityDealista ostamaani kymmenen kerran sarjalippua joogaan. Jännittää vähän, sillä en ole koskaan joogannut, mutta jotenkin minulla on sellainen fiilis, että tulen nauttimaan siitä todella paljon.

Sain eilen kotiin uuden hirveän parhaan ystäväni: voimapyörän. Tutustuin kyseiseen kapineeseen netissä, ja moni kehui sitä verrattomaksi vatsalihaksien ja koko ylä- ja keskikropan treenikaveriksi, ja koska hinta ei todellakaan ollut paha (omani ostin Prismasta 11,90 eurolla), päätin hankkia moisen kidutusvälineen. Eilen kokeilin voimapyörää pari kertaa, ja on muuten yllättävän raskas, ja hyvä niin. Vatsalihasten tekeminen on jäänyt tällä viikolla kokonaan, koska miljoonan toiston tekeminen tympäisee, ja toisaalta tuntuu, etten osaa kunnollisia tekniikoita. Voimapyörä vaikuttaa simppeliltä: rullailee edes takaisin (kiinnittäen tietysti asentoon huomiota) ja toistoja ei ilmeisesti tarvitse tehdä kovin montaa, kun lihakset jo huutavat armoa.

Tänään oli tarkoitus treenata voimapyörällä ihan oikeasti, mutta punnerrusohjelman viidennen viikon kolmas harjoitus (20 - 20 - 24 - 24 - 20 - 20 - 22 - väh. 50) veti yläkropan sen verran hyytelöksi, että voimapyöräilystä ei tullut yhtään mitään. Pitää varmaan hajauttaa punnerrukset ja voimapyöräharjoitukset eri päiville. Mutta eiköhän minusta näillä eväillä kunnon kaappi ensi kesään mennessä saada, hah.

Pelkäsin muuten etukäteen tuota viidettä viikkoa ihan hulluna, sillä kun tein punnerrusohjelmaa ensimmäistä kertaa, viikko osoittautui aivan karmaisevaksi. Tällä kertaa se ei ollut ihan niin kamalaa, mutta ihan riittävän kamalaa kuitenkin. Ilmaan lennelleistä kirosanoista en saanut kuvaa, mutta lattiasta treenin jälkeen ottamani kuva todistaa, että raivolla ja antaumuksella on tullut punnerrettua. Viimeinen 50 punnerruksen sarja oli oikeasti tappaa.

---

Painoasioissa olen saavuttanut jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän itseni kanssa. Okei, maailmani ei todellakaan romahda, jos painoni on jymähtänyt 78 kiloon. Itse asiassa se vaihtoehto, että olisin loppuelämäni 78-kiloinen, ei ole ollenkaan hullumpi ajatus. Töitähän se tulee hulluna vaatimaan, että ylipäätänsä saa pidettyä painon samana, mutta aika hyvinhän se on tuossa kilolukemassa maaliskuusta asti killunut, joten miksei siis jatkossakin.

Kenties 78 kiloa on yksinkertaisesti kropalleni se luonnollinen paino. Koska puhdas tosiasia on, että jo pelkkä ruumiinrakenteeni on luotu ennemminkin nostamaan painoja kuin tanssimaan balettia. Miksi pitäisi taistella jotain sellaista vastaan, joka minä pohjimmiltani olen? Ehkä tämä kaikki punnertaminen on ollut alitajuista siirtymistä seuraavaan vaiheeseen, jossa en niinkään yrittäisi tehdä itsestäni pienempää ja sirompaa vaan kehittää voimaani ja lihaksia. Koko ikäni olen kuollakseni toivonut, että olisi siro ja sulavaliikkeinen. Kyllähän miehetkin tykkää enemmän tytöistä, jotka saa helposti kaapattua kainaloon. No voi voi ja kyynel sentään.

Laihtuminen ja menneet reilut kaksi vuotta ovat opettaneet minua näkemään itseni aivan uudessa valossa. Asiat, jotka ennen näin heikkouksina, ovat nykyään vahvuuksiani. Jotenkin aina ajattelin, että koska olen 177 senttiä pitkä, pituuteni menee ihan hukkaan, jos en muiltakin mitoiltani vastaa mallien mittoja. Mutta haluanko minä oikeasti näyttää mallilta? No enpä oikeastaan. Ehkä aiemmin halusin, mutta en enää. Olen saanut viime aikoina yläkroppaani järjettömän paljon voimaa, ja jos minulle annettaisiin mahdollisuus valita, laihtuisinko välittömästi 71-kiloiseksi ja mahtuisin lopultakin maagisiin koon 42 housuihin, mutta menettäisin samalla vaivalla punnertamani lihakset, vai haluanko edelleen olla 78-kiloinen ja jatkaa kohti vahvempaa ja tasapainoista tulevaisuuttani, joka ei ole enää niin riippuvainen vaa'an lukemista, minun ei tarvitsisi miettiä kahta kertaa.

Minusta tuntuu, että laihduttamiseni alkaa olla tulossa tiensä päähän. On turha taistella jonkin asian puolesta, joka ei loppujen lopuksi ole edes tarkoitettu minua varten. Onko tämä luovuttamista? Ehkä jonkun mielestä. Minulle tämä on kuitenkin askel eteenpäin kohti maailmaa, jossa kaikki ovet ovat avoinna.

Voi kakkapylly, sanon minä. Keskiviikkopunnitus näytti lukemaa 78,4 kg eli nousua jälleen ja tällä kertaa 400 gramman verran. Että ihan helvetin hyvin tämä herkkujen rajoittaminen näyttäisi toimivan. Viikko ei mennyt täysin herkutta, mutta edelleenkin herkuttelun määrä entiseen verrattuna on suorastaan minimaalinen: Viime torstaina käytiin Ikeassa, ja elintarvikeosastolla kävin napostelemassa jonkin verran maistiaiskulhoissa olevia sipsejä, pipareita, kaurakeksejä ja suklaata, mutta eihän niitä nyt kaksi käsin kehtaa naamansa lappaa, joten määrä sinänsä jäi varsin pieneksi. Eilen tiistaina kävimme elokuvissa, missä söin suklaasydämen ja pari irtokarkkia, ja sen jälkeen ravintolassa, missä söin jälkkäriksi Baileys-juustokakkua (ja oli muuten pirun hyvää). Ja siinä kaikki. Muutenkin syömiset ovat menneet hyvin. Liikuttua tulee. Tilanne alkaa siis pikkuhiljaa tuntua jokseenkin toivottomalta. Tuntuu, ettei mikään tehoa. Olin ihan oikeasti varma, että painoni junnaaminen johtuisi herkuista, mutta niiden määrän radikaalilla vähentämisellä ei tunnu olevan mitään vaikutusta.

Nyt sanon, että argh, ja vetäydyn murjottamaan ja miettimään asioita.

P.S. NaNoWriMo-projektistani kiinnostuneille voin sentään kertoa, että se etenee hyvin! Koossa on 28 406 sanaa, eli jee!

Liikuntaviikko on taas takana, ja suunnitelmien mukaisesti onnistuin liikkumaan vähän kevyemmin, vaikka kertyihin noita liikuntakertoja ihan kivasti:

Viikkoon mahtui kaksi juoksulenkkiä, joista keskiviikon 8,4 kilsan lenkille otin mukaan sykemittarin. Tarkoitukseni oli pitää syke koko ajan alle 150 ja se onnistuikin tosi hyvin! Yhdessä jyrkemmässä ylämäessä jouduin kerran kävelemään noin 5-10 sekuntia, mutta muuten syke pysyi hyvin aisoissa, ja keskisykkeeksi tuli loppujen lopuksi 137. Aikamoista hiippailua tuo meno kyllä oli, sillä normaalisti tunnin pintaan juoksemani lenkki taittui tällä kertaa aikaan 1:14:10, hohoo. Sykekokeilu oli ihan hauska, mutta vähän turhan paljon se meni sykkeiden kyttäämiseksi, kun kelloa piti koko ajan vilkuilla. Minulla ei nimittäin ole sykekellossa mitään sellaista hienoa ominaisuutta, joka rupeaisi huutamaan "hiljennä plösö ennen kuin sydämes halkeaa!", kun syke ylittää tietyn rajan. Tänään jätinkin sykemittarin suosiolla kotiin ja kävin juoksemassa kymmenen kilometriä ihan siihen tahtiin, mikä itsestä hyvältä tuntui.

Yksi kiinnostava huomio tuossa keskiviikon hitaassa hölkässä oli. Oikea polveni nimittäin päätti kipeytyä. Aiemmin tänä syksynä törmäsin jollain nettisivulla tai keskusteluforumilla tekstiin, jonka mukaan osalle ihmisistä hidas hölköttely ei sovi vaan pistää polvet palasiksi. Luulen, että minä lukeudun noihin ihmisiin, koska nyt kun vauhtikestävyyteni on noussut ja olen päässyt juoksemaan noin 8,5-9,0 kilometrin tuntivauhtia aiemman 7,5-8,0 km/h sijasta, polvissani ei ole ollut mitään häikkää. Kyse on jotenkin jalkojen asennosta ja siitä miten ne osuvat maahan. Hitaassa vauhdissa kantapää ilmeisesti osuu maahan enemmän vartalon alla kuin nopeammassa juoksussa, jossa jalka ojentuu enemmän eteen. Tällöin rasitus polville ei ole niin suuri. Testasin sitä tänään lenkillä, kun yhden nousun jälkeen vauhtini oli suhteellisen hidas ja polveen rupesi pistämään. Lisäsin vauhtia ja kipu katosi. Joudun siis varmaan jättämään nuo liioitellun hitaat lenkit jatkossa väliin, mutta eipä tuohon kuole. Kävely on keksitty.

Juostua tuli siis viikon aikana 18,4 kilometriä. Muuta liikuntaa kertyi seuraavasti:

- 8,7 km kävelyä

- 15,5 km pyöräilyä

- 1 h 30 min ratsastusta

- 1 h 30 min itsepuolustuskurssia

- 450 kevennettyä punnerrusta (neljännen viikon uusintakierros: sain lisättyä viimeisten sarjojen minimimäärään joka kerta kymmenen toistoa enemmän viikon ensimmäiseen kierrokseen verrattuna)

- 300 vatsalihasliikettä

Ajattelin muuten ruveta treenaamaan vatsalihaksia voimapyörän avulla. Kyseinen kapine ei olisi mikään kallis sijoitus ja on lukemani mukaan aika killeri keskivartalon treenaaja. Onko kellään kokemusta voimapyörästä, ja millaisia tuloksia sillä on saanut aikaan?