Olo on nyt jokseenkin hukassa. Onnistuin saamaan vaakaan toisen plussaviikon peräkkäin, sillä paino oli tänään 78,5 kg. Pitkän normaalipainossa rimpuilun jälkeen olen nyt ihan oikeasti taas lievän lihavuuden puolella (no itse asiassa olin jo viime viikolla). Voi perse.

Viime aikoina on ollut mieli muutenkin maassa. Melankolinen fiilis, jota vastaan olen yrittänyt taistella liikunnalla. On väsyttänyt ihan hirveästi, ja monena "aamuna" olen päässyt ylös sängystä vasta kahden aikoihin iltapäivällä. Tuntuu, etten saa levätyksi kunnolla ja kroppa on ihan solmussa. 

Kaiken kruunaa nouseva paino. Jokunen viikko sitten näytti vielä hyvältä, kun päätin ryhdistäytyä herkuttelukauden jälkeen ja pudotin esimerkillisesti painon 78 kilosta 77,4 kiloon. Sitten jotakin tapahtui ja yhtäkkiä paino olikin 78,2 ja nyt 78,5 kiloa.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä teen väärin. Siis kyllä, olen syönyt jätskiä ja suklaata ja pullaa, mutta määrät ovat olleet sellaisia, joilla en ole ennenkään lihonut. Viime viikollakin harrastin liikuntaa yhdeksän tuntia, joten jo sen yksistään olisi pitänyt polttaa herkkukalorit ja vähän enemmänkin. Kun kelaan aikaa vuoden taaksepäin, nykyisen kaltaisilla ruokailuilla ja liikunnoilla laihduin helposti. Nyt tuntuu kuin seisoisin Grand Canyonin pohjalla ja tuijottaisin edessäni kohoavaa kiviseinää. Miten ikinä tulen selviämään siitä, kun kaikki mikä tähän saakka on toiminut, näyttää yhtäkkiä olevan yhtä tyhjän kanssa.

Viime vuonna taistelin 87 kilon seinän kanssa. Se oli pientä tähän 78 kilon isoveljeen verrattuna. Luulisi, että seitsemän kuukauden jumituksen jälkeen pääsisin vihdoinkin eteenpäin, mutta päinvastoin. Välillä onnistuin pääsemään jopa 76,5 kiloon, mutta jostain syystä 78 kilon paino vetää kehoani puoleensa magneetin lailla.

Tämä numeroiden pyörittely tekee hulluksi! Tuntuu kuin ihoni olisi kauttaaltaan tatuoitu täyteen vaa'an lukemia, jotka huutavat epäonnistumista. Minne unohtui terve järki? Miksi näin kamala fiilis kahden kilon takia? Taustalla luultavasti piilee jotain isompaa, ja se on pelko, että entä jos en yksinkertaisesti enää pysty hallitsemaan tilannetta.

Toivon, ettei mieleni ole ohjaamassa minua samaan ahdistuneisuuteen kuin aikoinaan opiskeluvuosina. Keskityin silloin kouluun ja rutiineihin, jotta sain pidettyä itseni liikkeessä. Konkreettinen tekeminen helpotti pitämään möröt poissa.

Kun painon kanssa on ollut hankalaa, olen aina hokenut itselleni, että jos vain jatkan juoksemista, tulen onnistumaan. Aion pitää liikunnasta edelleen kiinni, mutta tähtien sijasta tuntuu kuin olisin juoksemassa kohti jotain tuntematonta ja pelottavaa, sillä jokin varoittaa minua, ettei kyse ole enää pelkästään vaikeista laihdutusajoista.

Viime aikoina olen ollut kireä, hermostunut ja ahdistunut, vaikka esimerkiksi painon putoaminen on tuonut hyvää fiilistä. Siitä huolimatta tämäniltainen on konkreettinen todiste siitä, että vaikka olen menossa parempaan päin, en millään lailla ole vielä täysin selvillä vesillä. Oli paska olo, mikä johti kauppareissuun, jonka pääasiallinen tarkoitus oli ostaa suklaata. Eikä mitään Pätkis-suklaapatukkaa, vaan kunnon 300 gramman suklaalevy, jota yllättäen ei enää ole. Söin sen lähes kerralla. Olo on henkisesti kuin reilun vuoden takaisella minällä, joka söi pahaa oloaan pois.

Ei tähän laihtumiseni ja terveellisempi elämä kaadu, sillä tiedän, ettei tästä ole tulossa jokapäiväistä tapaa. Huomenna menen taas juoksemaan ja toivon ja uskon paremman olon löytyvän suklaahyllyn sijaan sateisilta kaduilta. Mutta silti on niin tympeää pitkän hyvin menneen kauden jälkeen huomata, että lohdun hakeminen syömisestä tulee varmaankin olemaan osa minua koko loppuelämäni. Demonit, niiden kanssa on vain opittava elämään.

Äyh, paino oli tänään 87,6 kg eli lisäystä viime viikosta 400 grammaa. No, maailma ei tähän lopu vaikka ottaakin päähän. Minulla on tällä hetkellä sekä mielessä että kehossa jokin solmu, ja tunnen ettei kaikki ole kohdallaan. Stressaa, väsyttää ja ahdistaa. Tarkoitus onkin nyt pitää itsensä liikkeessä ja syödä kuten tähänkin asti, sillä turha tässä on jäädä tuleen makaamaan.

Päivä on ollut kaunis ja pää ollut halkeamaisillaan murheista ja märehtimisestä. Koska kävin eilen juoksemassa, päätin käydä kiertämässä lenkkipolun tällä kertaa kävellen ja ottaa samalla kuvia. Oli vain pakko päästä pois neljän seinän sisältä ja keskittyä johonkin kauniiseen ja rauhoittavaan.

Ensimmäisenä kun astuin lenkkipolulle, minua oli vastassa seuraavanlainen otus:

Taisi raasu säikähtää minua melkoisesti, mutta odotti sentään sen verran, että kerkisin napata kuvan, ennen kuin katosi pusikkoon.

Mutta tästä se alkaa! Kuumanakin päivänä lenkkipolulla on suhteellisen siedettävä keli korkeiden puiden luomien varjojen ansiosta:


Oikealla reitillä ollaan. Ei ole muuten aavistustakaan mistä noille 7,5 ja 10 kilometrin reiteille poiketaan. Hiihtolatuja kuitenkin ilmeisesti tarkoittavat.


Yritin ottaa kuvan pienestä solisevasta purosta. Epäonnistuin. Kuvassa siis epämääräinen kasa saniaisia. (Tai jotain.)


Sitten pientä nousua kaukaisuuteen.


Kaukaisuudessa on kaunista.


Alaspäinkin on ihan mukava mennä.


Pieni puinen silta.


Ulpukan? Lumpeen? Lehtiä vedessä joka tapauksessa. Kovin kauniita.


Hetkiä, joiden ei soisi lipuvan ohi.


Taas on ähellettävä mäkeä ylös. Huippu sentäs jo häämöttää.


Jatka matkaasi viitan osoittamaan suuntaan.


Pitkä pätkä.


Kivenmurikka voi olla yllättävän monen mielestä kelpo kasvualusta.


Whii. Sitten mennään. (Tässä vaiheessa yleensä ainut päässäni pyörivä sana on "lopultakin".)


Vauhdikas lasku alhaalta päin kuvattuna. Otin kuvan myös ylhäältä, mutta koko mäki näytti kyseisessä kuvassa niin kesyltä, ettei mäestä sen mukaan olisi saanut hyviä kyytejä edes ilokaasulla varustellulla rattikelkalla.


Matka jatkuu.


Pieni puinen silta vol. 2.


Rennosti ottava puro. Mihinkäpä tässä kiire valmiissa maailmassa.


Lenkin pahin tappomäki näyttää kuvassa suorastaan lempeältä. Kuva ei paljasta mutkan takana jatkuvaa nousua.


Tässä vaiheessa ollaan jo kierroksen loppupuolella. Vielä ei ole kuitenkaan vara hengähtää.


Maisemista saa kuitenkin nauttia.


Viimeinen puristus. Hnngh.


Maalisuora häämöttää! Selvisin kuin selvisin tällä(kin) kertaa hengissä.


Viimeiset askelet.


Pölkky antaa luvan hengähtää.


Reitti on ihana, ja olen todella onnekas kun se löytyy noin kilometrin päästä kotoani. Huomenna taas juosten.

Jännittää ja pelottaa ja kauhistuttaa huominen punnitus niin että meinaa mennä kuset housuun. Entäs jos en olekaan laihtunut? Entäs jos olen LIHONUT?

Jos ei muuten niin jo pelkästään tämä jonninjoutava stressaus saa kropan ihan solmuun ja aineenvaihdunnan jumiin sekä aiheuttaa historian mahtavimman ödeeman.