Tulihan se sieltä: pitkään kytenyt plussaviikon syndrooma. Eli fiilis kun peilistä tuijottaa vain ruma ja läski ja kaikin puolin epäonnistunut ihmisyksilö.
Voi perseensuti taas. Eikä auta järkipuhe, vaikka kuinka palaan muistoissani kaksi vuotta taaksepäin, kun olin 95-kiloinen, leposykkeeni oli 80 enkä taatusti jaksanut juosta kuin kilometrin ja senkin jälkeen piti haukkoa henkeä kuin maljastaan eksynyt kultakala.
Ei auta vaikka muistelisin kaikkia niitä hetkiä, jolloin täsmälleen tämän painoisena eli noin 78-kiloisena olin onneni kukkuloilla uudesta vartalostani - uudesta minästäni.
Kun ahdistaa niin silloin aa niin kuin ahdistaa.
Positiivista tässä on se, että ei tee mieli syödä ahdistukseen suklaata. Johtuneeko siitä, että kaupat ovat kiinni. Hah, no sama se.
Päässä pyörii vain koko ajan ajatus siitä, etten voi olla millään tavalla kaunis, koska herra jumala painan melkein 80 kiloa. Ei naisen kuulu painaa 80 kiloa! Naisen kuulu olla pieni ja siro ja sellainen jota mies voi kantaa vaikka pikkusormensa varassa. Ihan sama vaikka olen 177-senttisenä ja 78-kiloisena normaalipainoinen, sillä minun pitäisi painaa korkeintaan 55 kiloa.
Apuaaaaaaaaaaaaaaaa.
Vihaan yhteiskuntaa ja kauneusihanteita, jotka saavat minut ajattelemaan näin. Vihaan itseäni, koska annan itseni ajatella näin.
Olen jo aikoja sitten ostanut bikinit, joita päätin käyttää heti kun pääsen normaalipainon puolelle. Ihan sama vaikka maha vähän pullottaisi ja reidet hankautuisivat edelleen yhteen, minä olen ansainnut pukeutua bikineihin!
Sovitin niitä äsken ja teki mieli vain kaivaa kaapista isoin mahdollinen vaatekappale, johon hukkua.
Mihin katosi se nainen, joka oli helvetin ylpeä kaikista ponnisteluistaan ja onnistumisistaan ja oli valmis näyttämään maailmalle närhen munat.
Aion löytää sen naisen jälleen huomenna 17 kilometrin juoksulenkillä. Perkele. Mutta tästä illasta ja yöstä selviän P!nkin avulla:
"Pretty, pretty please, don't you ever, ever feel
Like you're less than fuckin' perfect."
Like you're less than fuckin' perfect."
Kovin tuttu tunne...
VastaaPoistaEn ole koskaan ollut pieni, eikä minusta leveän lantion, isojen rintojen ja pituuden vuoksi koskaan sellaista taskuun mentävää saakaan. Ja luulen myös, että suureksi osaksi juuri sen takia painossa kuin painossa tunnen itseni jättilääksi. Eikö se vanha virsi mene, ettei nainen koskaan ole tyytyväinen vartaloonsa? Ja näin se taitaa ikävä kyllä olla....ainakin joinakin päivinä :)
Perhonen: Olen nykyisin ison osan ajasta sinut pituuteni, leveän lantioni ja leveiden hartioideni kanssa, mutta hitto sitten kun se alemmuuskompleksihetki iskee niin se iskee täysillä. Olo on ihan valtava ja itku kurkussa vertailee itseään kaikkiin malleihin ja pienikokoisiin ja siroihin naisiin: "Tuollainen minun kuuluisi olla." Onneksi olen matkani aikana oppinut hyväksymään itseni koko ajan paremmin, mutta kyllä noita surkeushetkiä aina välillä tulee ja tulee varmasti tulemaan. Mutta onneksi seuraavana päivänä on yleensä taas helpompi hymyillä. :)
VastaaPoista