Kävin äsken tavoistani poiketen lenkillä (kokonaiskesto reilu 50 minuuttia, josta 30 minuuttia hölkkää) päiväsaikaan. Sillä onhan keli mitä mahtavin: aurinko paistaa ja hanget hohtaa ja pakkastakin on vain vaivaiset 4 astetta. Kyllä, keli oli kelpo, mutta puuskuttaessani siinä naama punaisena ja hiki pipon alta virraten teki mieli kipata itsensä lumipenkkaan aina kun sirppanoita teinejä tuli vastaan.
Vainoharhoja, häpeää! Olen varma, että jokainen vastaantuleva ihminen salaa nauraa minulle ja luo vaivihkaisia sääliviä katseita suuntaani. Ja voihan video. Tiedän, että tällainen ajattelu on typerää varsinkin kun siinähän minä koko ajan sitä painoa olen pudottamassa ja kuntoa kohottamassa.
Mutta silti huomasin välillä vastaantulijoiden kohdalla painavani katseeni maahan, kun taas välillä onnistuin pitämään pääni ylpeästi pystyssä. Tulevien viikkojen haaste onkin pitää katse suunnattuna eteenpäin. Kiinnostavaa sinänsä vain huomata, miten teini-iän itsetunto-ongelmat ovat juurtuneet alitajuntaan: jos käännän katseeni pois, ehkä minuakaan ei huomata.
Vainoharhoja, häpeää! Olen varma, että jokainen vastaantuleva ihminen salaa nauraa minulle ja luo vaivihkaisia sääliviä katseita suuntaani. Ja voihan video. Tiedän, että tällainen ajattelu on typerää varsinkin kun siinähän minä koko ajan sitä painoa olen pudottamassa ja kuntoa kohottamassa.
Mutta silti huomasin välillä vastaantulijoiden kohdalla painavani katseeni maahan, kun taas välillä onnistuin pitämään pääni ylpeästi pystyssä. Tulevien viikkojen haaste onkin pitää katse suunnattuna eteenpäin. Kiinnostavaa sinänsä vain huomata, miten teini-iän itsetunto-ongelmat ovat juurtuneet alitajuntaan: jos käännän katseeni pois, ehkä minuakaan ei huomata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti