Olin pari päivää reissussa ystäväni luona Turussa ja oli hauskaa! Syömiset ja juomiset nyt menivät ihan miten sattui, mutta sitähän tämä elämä on: välillä laihduttamiseen tulee taukoja ja välillä niitä on syytäkin pitää. Saa nähdä, mitä keskiviikon läskipunnitus näyttää, mutta olipa tulos mitä tahansa, eteenpäin jatketaan. Tänä iltana on ruvennut olemaan vähän sellainen olo, että pääsisipä juoksemaan, mutta huomiseen taitaa jäädä. Joka tapauksessa mukava huomata, että ruotuun palaaminen ei vaikuttaisi olevan ihan hirveän kamalaa, vaan keho ja mieli suorastaan toivovat siirtymistä taas vähän terveellisempään elämään.
Viikon liikunnat jäivät neljään kertaan, mutta hyvinhän tuota ahteria tuli siitä huolimatta ulkoilutettua. Sain jälleen kerran tallilta autokyydin kotiin, vaikka olin kaikin puolin valmistautunut tulemaan jalan takaisinkin. Sen verran mukavuudenhalua minusta löytyy, etten suinkaan kieltäydy, jos kyytiä tarjotaan.Olen päättänyt, että kun menen käymään ennen joulua kotikotona, sanon äidilleni kaikista hänen esittämistään kokooni liittyvistä kommenteista, miten ne ovat tuntuneet minusta inhottavilta ja nöyryyttäviltä. Painon putoamisen myötä minusta on tullut jollain lailla rohkeampi, enkä enää suostu olemaan yleinen vitsinaihe. Viimeisen puolentoista vuoden aikanakin häneltä on tullut ihan ihmeellisiä kommentteja, kun olen maininnut jotain juoksuharrastuksestani tai pienenevästä vaatekoostani. Reilu vuosi sitten kun jaksoin juosta yhden jyrkän ja pitkän mäen ylös, ja kerroin siitä iloisena äidille, hänen kommenttinsa oli seuraava: "No kannattaako niitä mäkiä juosta." Syyskuussa pukeuduin mummoni hautajaisiin koon 42 paitapuseroon, joka oli minulle täsmälleen sopivan kokoinen ja hyvin istuva, ja äitini vain kauhisteli: "Voi kamala, kokoa 42. Mahtuu varmaan sen takia kun sinulla on niin pienet rinnat. Ja se varmaan kutistuu pesussa!" Siis mitä helvettiä. Haluaisin kovasti tietää, miksi kaikessa mitä teen tai mitä olen, on jotain väärää. Kun olin teini, minusta olisi kuulemma pitänyt tulla kuulantyöntäjä, koska olen niin iso. Niin, muutahan siihen ei tietysti tarvitakaan. Ja ilmeisestikin erinomaisen hauskaa on esitellä minut uusille ihmisille isosiskoni V:n "isona pikkusiskona". Ihhihhii, kun onkin niin perkeleellisen hauskaa. Grrrr.
Ja sitä paitsi. Rintani ovat kokoa B ja minulle aivan täydelliset.
Läheisten kommentointi sattuu kaikkein eniten, siksi onkin ihan käsittämätöntä, miten varsinkin äidit tyttäriään kohtelevat näissä ulkonäköasioissa. Ota todellakin asia äitisi kanssa puheeksi. Todennäköisesti hän ei kuitenkaan halua pahoittaa mieltäsi, vaan käyttäytyy muuten ajattelemattomasti. Kyllä vanhemmillakin on vastuu sanomistaan ja tekemisistään ei pelkästään lapsilla. Mutta vanhemmatkin voivat oppia!
VastaaPoistaUskomattomia nuo äitisi kommentit ja varmasti satuttaneet paljon.
VastaaPoistaOma äitini ei ole muistaakseni juuri kommentoinut negatiivisesti ulkonäköäni, mutta sattui ihan tarpeeksi erään serkkuni kommentti teini-iässä. Vieläkin muistan sen ja kyse yhdestä kommentista!
Itselläni on muutama tuttava, jotka arvostelevat pienten (7-9 v.) tyttäriensä ulkonäköä ja painoa ja se on mielestäni todella julmaa, törkeätä ja inhottavaa. Ja lisäksi täysin turhaa. Riittäisi yksi kysymys varmasti lopettamaan ko.käytöksen: Miltä sinusta tuntuisi, jos oma äitisi (tai miehesi tai joku muu todella läheinen) tekisi saman sinulle? Mutta ilmeisesti nämä tuttavani ovat liian itsekeskeisiä/pinnallisia/kylmiä kuvittelemaan itsensä tyttäriensä paikalle. ARGH.
Hienoa, että tunnet nyt voivasi kohdata äitisi tässä asiassa.
Itse olen joutunut aikoinaan myös kestämään kommentteja vanhemmiltani painoni, kokoni suhteen. Eniten oikeastaan silloin kun kasvuni pysähtyi ja aloin saamaan naisellisia muotoja. Kommentit pyöristymisestä, painon nousemisesta olivat oikeastaan jokapäiväistä. Usein vielä vitsin muodossa jotenkin.. hehheh, naurattaa niin paljon. NOT.
VastaaPoistaSaamasi kommentit kuulostavat tutuilta :/ ikävä kyllä. En ymmärrä miksi äidin voi olla niin vaikeaa sanoa "oi kun näytät hyvältä", tai " onpas hienoa, että olet nykyään hyvinvoivaisempi uuden elämäntyylisi myötä" mutta ei, tuollaisia kommentteja on turha odottaa. Mitä sen sijaan saa? Arvostelua, näpäytyksiä ; kaikkea muuta mutta ei missään nimessä kannustavia sanoja.
Tiedätkö mistä se johtuu? -Kateudesta
Kuun kerroin aikoinaan äitille, nykyisestä ruokavaliostani niin arvaa mitä; viikon päästä hän kertoi kuinka oli tehnyt aamulla munakkaita ja ostanut pähkinöitä ja siemeniä joita oli laittanut salaatin sekaan jne jne. Kaikki kommentit ovat kateutta..
Itse kun käyn kotona vierailemassa, niin usein käyn tekemässä juoksulenkin metsässä. Viime kerralla sanoin, että tulen 1,5h päästä takaisin niin vastalause oli vain mulkaisu ja hymähdys kera sanojen "soita jos tarvitsee tulla hakemaan autolla". Olen tullut siihen tulokseen, että jollain tasolla äitin kaikki kommentit ovat kateutta. Positiivista palautetta kun ei vajaan 7 kilon pudotuksestakaan tunnu saavan sitten niin millään, suurempi huolenaihe tuntuu olevan se, että en vain pudota enä painoa (vaikka ylimääräistä on vielä reippaasti..)
Itse olen myös saanut rohkeutta ja itsevarmuutta viimeisen, no, 1,5 vuoden aikana roimasti lisää. Olen kuulemma muuttunut ihmisenä, en ole kuulemma sama ihminen kuin 3 vuotta sitten jolloin tapasin yhden kaverini. Tuo kommentti on ehkä paras, minkä ikinä olen saanut, ja siitä kiitän läheisintä ystävääni.
Tulipas tästä nyt vuodatus, mutta aihe on sellainen joka todellakin koskettaa ja saa vereni kiehumaan.
Hienoa, että olet päättänyt ottaa härkää sarvista ja sanoa äitillesi kuinka kommentit satuttavat sinua!
Tietenkin tuo kateus sopii siis minun äiti-tytär suhteeseeni, en voi yleistää että jokaisessa suhteessa olisi näin. :)
VastaaPoistaTM & Taina: Itse asiassa juttelin äitini kanssa eilen puhelimessa, ja sain kakaistua ulos ahdistukseni noista "kuulantyöntäjä" ja "iso pikkusisko" -jutuista. Äiti pyysi anteeksi ja sanoi, ettei ollut tarkoittanut missään nimessä pahaa. En sitten enää viitsinyt noita muita asioita ottaa esille, tuntui että noissa kahdessa tärkeimmässä jutussa oli jo sydämentykytystä kerrakseen. Uskomattoman vaikeaa muuten sanoa jostain itseään harmittavasta asiasta, sillä olen tottunut koko elämäni vain hiljaa nielemään kaiken. Kaipa tämä on sitten yksi myönteinen muutos uudessa elämässäni, että pystyn puhumaan vaikeista jutuista. :)
VastaaPoistaBella: Voi ei. :/ Inhottavaa kun sinäkin joudut kuuntelemaan tuollaista. Tuo lenkkikommentti kuulostaa ihan kamalalta. Mikseivät vanhemmat voisi kannustaa ja olla iloisia siitä, että heidän tyttärensä käy pitkillä lenkeillä, sillä sehän on mahtavaa! Onneksi isäni on sentään suhtautunut positiivisesti juoksemiseeni ja sanonut kommentteja kuten "hieno juttu ja jatka samaan malliin!" Ihmetyttää äitiemme nyrpeys. Ehkä se on sitten sitä kateutta, kuten sanoit. Mutta sanoivatpa äitimme sitten meistä ja meille mitä tahansa, niin ollaan ylpeitä itsestämme. :)