perjantai 14. lokakuuta 2011

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?

Painon pudottamiseni on kai tullut vähän sivumennen ilmi, kun aikoinaan tuli puheeksi, että olen alkanut harrastaa juoksua. En kuitenkaan koskaan ole ilmoittanut perheelleni, että aionpa muuten pudottaa sen ja sen verran kiloja. Parempi pysyä asiasta hiljaa, jos vaikka kilot eivät suostuisikaan karisemaan, heh.

Isä on ollut tosi kannustava liikuntainnostukseni suhteen ja kyselee myös aina silloin tällöin, onko painoakin pudonnut. Hän muuten antoi minulle viime jouluna rahat, jotta sain ostettua sukset! Äidin suhtautumisesta en oikein tiedä. Tuntuu, ettei hänellä ole asiaan mitään sanottavaa. Se saattaa johtua, että hänellä itsellään on reilusti ylipainoa. Hän kyllä jokunen vuosi sitten laihdutti menestyksekkäästi lyhyessä ajassa painoa pois, mutta ne kilot tulivat  ilmeisesti yhtä lyhyessä ajassa ja korkojen kera takaisin. Hän on aikoinaan rampannut Painonvartijoissakin. Joskus hän paljasti nuorempana laihduttaneensa/pitäneensä painon paikoillaan siten, että söi välillä paljon ja sitten oli kokonaan syömättä ja kävi lenkillä niin että oli taju mennä. Samassa yhteydessä hän sanoi, että onneksi minä ja siskoni olemme tehneet asiat vähän järkevämmin. Siskonikin on ollut ylipainoinen, mutta hän onnistui lukioaikoina pudottamaan liikakilonsa ja on siitä lähtien pysynyt hoikkana vaikka on synnyttänyt kaksi lasta.

Mutta juu. Äiti varmaan toivoisi pystyvänsä itsekin laihtumaan, eikä osaa ehkä sen takia iloita täysin puolestani, minkä omalla tavallaan ymmärrän. Puhuimme noin viikko sitten puhelimessa, ja hän sanoi, ettei oikein viitsisi edes laihduttaa, kun ne kilot tulevat kuitenkin takaisin korkojen kanssa. Siitä tuli minulle aika surullinen olo. Miten laihdutus voisi koskaan edes onnistua, jos jo valmiiksi on sellainen olo, että vaikka onnistuisikin laihtumaan, niin ei siitä pitkällä tähtäimellä ole mitään hyötyä. Hän myös kertoi, että hänellä on polvissaan alkava nivelrikko. Äidillä ei oikeasti ole varmaan koskaan ollut mitään remppaa kropassa (ei verenpaine-, kolesteroli-, selkä- tai mitään muitakaan ongelmia), joten uutinen tuntui aika hurjalta. Se oli kuitenkin itselleni tärkeä muistutus siitä, että minun on oikeasti pidettävä kehostani huolta enkä saa päästää itseäni lihomaan.

2 kommenttia:

  1. Voi apua kuinka tutun kuuloista!
    Meillä tosin äitee kannustaa mua ihan satasella mutta omaan laihdutukseen suhtautuminen on aivan sama, nivelrikkoja myöten. On surullista katsoa kuinka toinen on luovuttanut entisten pettymysten myötä :(

    Oma kroppa on kuitenkin koko elämän pyhättö, ei sitä pitäisi päästää rapistumaan ennen aikojaan!

    VastaaPoista
  2. iive: Äiti varmaan jotenkin ajattelee, että vaivat kuuluvat vanhenemiseen. Mutta minä en enää suostu ajattelemaan, että olisi ikään kuin hyväksyttävää antaa kehonsa rapistua, koska se muka kuuluu asiaan. Totta kai on eri asia olla 26-vuotias kuin 56-vuotias, mutta 56-vuotiaana olon ei tarvite merkitä huonoa kuntoa. On paljon keski-ikäisiä ihmisiä ja vanhuksia, jotka ovat pitäneet itsestään huolta ja ovat huikeassa kunnossa. He ovat idoleitani. :)

    VastaaPoista