Hyvä olo alkaa palata kroppaan ja sitä mukaa myös mieleen. Päätettyäni olla hetken aikaa erossa herkuista minun on ollut helpompi ja vapaampi olla. Jokaista hetkeä ei tarvitse kuluttaa siihen, kun joko suunnittelen syöpöttelyä tai pohdin jälkeenpäin ettei olisikaan pitänyt syödä. Nyt tuntuu taas siltä, että ehken sittenkään ole tuhoontuomittu vaan saan nostettua itseni jaloilleni hetkellisestä alhostani.
Olen myös kokeillut pari kertaa vauhdin lisäämistä juoksulenkkeihini, sillä minusta on alkanut tuntua, että nykyinen jolkottelutahtini ei enää tunnu tarpeeksi pahalta. Hah hah. Eihän se nyt sovi, että juokseminen tuntuisi pelkästään hyvältä. Tänään ja viime lauantaina kokeilin, mitä saisin kropastani irti, ja käsittämättömän puuskutuksen, polttelevien lihasten ja hikoilun myötä sain kierrettyä jo varsin tutuksi tulleen 4,3 kilometrin lenkkipolun noin 35 minuutissa, kun aiemmin olen kuluttanut reittiin noin 38-40 minuuttia. En ole enää pitkään aikaan juossut sekuntikellon kanssa, joten nuo ajat voivat jonkin verran heittää, sillä perinteisellä rannekellolla on välillä hankala mitata aikaa. Mutta viitisen minuuttia olen siis nipistänyt ajasta pois ja ainakin minun tapauksessani se tuntuu paljolta! On tuntunut hyvältä koetella vähän rajojaan ja uskaltautua pois mukavuusalueelta, jonne olin joksikin aikaa ylirauhallisilla hölkkäilyilläni jymähtänyt. Juoksun jälkeen on ollut mukavaa pitkästä aikaa olla hengästynyt ja koittaa saada eloa tutiseviin kinttuihin.
Välillä tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, sillä näistä juoksujutuista ei pysty mitenkään tunnistamaan vuoden takaista huonokuntoista minääni. Syöpöttelijäminäni sen sijaan on yhä olemassa ja hyvissä voimissaan, ja suoraan sanoen minulla ei ole aavistustakaan, miten saisin sen osan itsessäni muutettua. En tiedä, onko se edes mahdollista. Juoksijan löytäminen minussa oli lastenleikkiä siihen nähden, millaista taistelua olen koko ikäni käynyt ahmattiminäni kanssa ja luulen, että tulen aina käymäänkin. On järjettömän raskasta yrittää suhtautua kohtuudella johonkin, johon on kehittänyt addiktion.
Olen myös kokeillut pari kertaa vauhdin lisäämistä juoksulenkkeihini, sillä minusta on alkanut tuntua, että nykyinen jolkottelutahtini ei enää tunnu tarpeeksi pahalta. Hah hah. Eihän se nyt sovi, että juokseminen tuntuisi pelkästään hyvältä. Tänään ja viime lauantaina kokeilin, mitä saisin kropastani irti, ja käsittämättömän puuskutuksen, polttelevien lihasten ja hikoilun myötä sain kierrettyä jo varsin tutuksi tulleen 4,3 kilometrin lenkkipolun noin 35 minuutissa, kun aiemmin olen kuluttanut reittiin noin 38-40 minuuttia. En ole enää pitkään aikaan juossut sekuntikellon kanssa, joten nuo ajat voivat jonkin verran heittää, sillä perinteisellä rannekellolla on välillä hankala mitata aikaa. Mutta viitisen minuuttia olen siis nipistänyt ajasta pois ja ainakin minun tapauksessani se tuntuu paljolta! On tuntunut hyvältä koetella vähän rajojaan ja uskaltautua pois mukavuusalueelta, jonne olin joksikin aikaa ylirauhallisilla hölkkäilyilläni jymähtänyt. Juoksun jälkeen on ollut mukavaa pitkästä aikaa olla hengästynyt ja koittaa saada eloa tutiseviin kinttuihin.
Välillä tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, sillä näistä juoksujutuista ei pysty mitenkään tunnistamaan vuoden takaista huonokuntoista minääni. Syöpöttelijäminäni sen sijaan on yhä olemassa ja hyvissä voimissaan, ja suoraan sanoen minulla ei ole aavistustakaan, miten saisin sen osan itsessäni muutettua. En tiedä, onko se edes mahdollista. Juoksijan löytäminen minussa oli lastenleikkiä siihen nähden, millaista taistelua olen koko ikäni käynyt ahmattiminäni kanssa ja luulen, että tulen aina käymäänkin. On järjettömän raskasta yrittää suhtautua kohtuudella johonkin, johon on kehittänyt addiktion.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti