25

Keskiviikon läskipunnitus oli tänään ystäväni, sillä vaaka näytti 84,6 kilogrammaa eli reilun kilon vähemmän kuin viime viikolla! Painoindeksi on nyt tasan 27 ja olen haltioissani. Paino on ruvennut yhtäkkiä laskemaan minulle varsin nopeaa tahtia ja uskon, että siihen on kaksi syytä:

1) lisääntynyt liikunta
2) leivästä luopuminen

Olen korvannut leivän puurolla ja näkkileivällä, ja yllättävän vähän olen leipää kaivannut. Kai tässä on pakko antaa jotain myönnytystä hiilihydraatittoman ruokavalion puolestapuhujille, vaikka varsinaista karppaajaa minusta ei koskaan tulekaan. Puuron ja näkkärin ohella mussutan edelleen onnellisena (tummaa) pastaa. Hiilihydraateista luopuminen ei muutenkaan olisi kohdallani järkevää, koska liikun aika paljon enkä syö punaista enkä siipikarjan lihaa. Oli miten oli, tällä hetkellä selkeästikin teen jotain oikein, joten samalla linjalla jatketaan.

Helmikuun lopusta olen pudottanut 8,1 kiloa ja jäljellä on 6,2 mokomaa. Viime syksyn 96 kilon aloituspainosta olen tullut alaspäin reilut 11 kiloa. Mennyt laihdutusvuosi on ollut kohdallani täysin erilainen kuin aiemmat laihdutusyritelmäni. Tällä kertaa olen oikeasti ollut halukas ja valmis tekemään töitä uusien elämäntapojen oppimiseen. Alussa silmissäni toki kiinsivät ainoastaan pienemmät vaa'an lukemat, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kyse on jostain paljon suuremmasta.

Varsinkin niinä hetkinä, kun vaaka junnasi viikosta toiseen (merkitsemiäni läskipunnitustuloksia on kertynyt yhteensä 32 kappaletta, joista kolmasosa on näyttänyt joko plussaa tai nollaa edellisen viikon tulokseen verrattuna), motivaatio ja pitkäjänteisyys ovat olleet koetuksella, jolloin olen vain pakottanut itseni keskittymään kokonaiskuvaan. Hammasta purren olen hokenut lenkkipolulla itselleni, että jossain vaiheessa tämä kaikki maksaa itsensä takaisin. Ja niin se on maksanutkin. Perkeleellistä ja hidasta touhua painonpudotukseni on välillä ollut, mutta ensimmäisen kerran elämässäni minä en aio antaa periksi tässä asiassa.

Lopetin tukeutumasta tekosyihin, sillä jos niitä alkaa keksiä, loppua ei tule. Lakkasin ajattelemasta, että "sää on liian kuuma tai sää on liian kylmä juoksemiseen" tai että "ulkona on liian valoisaa ja kaikki näkevät läskini ja nyt ulkona on liian pimeää että ei sinne huvita lähteä kun rupeaa masentamaan". Syömisten rajoittaminen on ollut vaikeampaa, ja edelleen syöminen on akilleen kantapääni ja vaatii keskittymistä. Mutta parempaan suuntaan olen senkin asian kanssa menossa. Olen kuitenkin päässyt eroon jokailtaisesta tyhjyyden tunteesta ja sen täyttämisestä suklaalla, kekseillä tai jäätelöllä. Nyt tajuan, että tyhjyyden tunne oli vain itseni luoma illuusio, jota ruokin ja pidin hengissä herkuilla.

Juokseminen on pelastanut minut. En olisi koskaan ennen voinut uskoa, että liikunnasta muodostuu minulle rutiini, joka korvaa ja auttaa minua unohtamaan jokailtaisen herkuttelun. Ei suhtautumiseni jäätelöön ja suklaaseen edelleenkään tervettä ole, sillä syön suklaalevyn tai jäätelötonkallisen kerralla, jos sellainen edessäni nököttää. Jollain lailla hallitumpaa syömiseni kuitenkin nykyään on, sillä pystyn etukäteen päättämään, milloin syön sen Aino Ihana Maitosuklaa -kaloritujauksen. En käytännössä enää juuri koskaan lähde hetken mielijohteesta kauppaan ostamaan herkkuja, kun ennen se oli päivittäinen tapa. Enää minun ei tarvitse tai sitten en vain yksinkertaisesti viitsi.

Matka jatkuu. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni ja voin paremmin kuin koskaan.