Viime yönä kirjoittamassani tekstissä kaipailin miinusviikkoa, ja sainhan minä sellaisen sitten. Paino on nyt 87,5 kg eli pudotusta viime viikosta 100 grammaa, heh. Mutta hei, pääasia että plussaviikot eivät jatkuneet, ja joka ikinen sadan gramman pudotus vie minua lopulta lähemmäs päämäärääni.
Juolahti mieleeni, että painoni on yläasteelta saakka vaihdellut noin 85-95 kilon välimaastossa. Alle 80-kiloinen olen tainnut viimeksi olla ala-asteella eli joskus sata vuotta sitten. Painohistoriaani ei liity rajuja laihtumis- tai lihomiskausia, vaan painoni on teini-iästä lähtien tasaisesti ollut tuon kymmenen kilon sisällä. Olenkin miettinyt, että entäs jos kehoni pyrkii pitämään painoni 90 kilon kieppeillä. Olen ollut sen painoinen 10-15 vuotta, joten kenties se on kropalleni normaali olotila. Ehkä minusta sen takia tuntuu, etten millään meinaa laihtua, vaikka oikeasti liikun ja jopa kontrolloin syömistäni. Miten opettaa keholle, että sen voisi olla ihan hyvä alle 80-kiloisenakin?
Viime syksynä laihduin 96 kilosta 90 kiloon parissa kuukaudessa. Sen jälkeen matka on ollut hidasta. Vuodenvaihteessa lihoin takaisin kolme kiloa, ja helmikuun lopussa kun aloitin tämän blogin pitämisen painoni oli 92,7 kg. Puolessa vuodessa olen saanut nipistettyä 5 kiloa pois. Enkä taatusti syö nyt yhtään sen enempää tai liiku yhtään sen vähempää kuin viime syksynä. Energiantarve toki pienenee painon putoamisen myötä, mutten usko, että sillä on kohdallani tässä näin suurta merkitystä.
Luulen, että minun kannattaa nyt unohtaa kaikki aikarajat ja tavoiteaikataulut kokonaan. Liikun nimittäin nyt painolukemissa, joita kroppani on tottunut pitämään turvallisen painon alarajoina, ja minun on pakko antaa sille aikaa sopeutua. En siis edelleenkään aio turhautumispuuskissani heittäytyä ihmedieeteille, vaan jatkan matkaani kuten tähänkin asti: liikkumalla, syömällä järkevää ja monipuolista ruokaa sekä rajoittamalla herkkukarkeloinnit 1-2 kahteen kertaan viikossa. Keskiviikon läskipunnitus säilyy myös ohjelmistossa, sillä tarvitsen sitä kontrollin säilyttämiseksi.
Sitä paitsi oikeasti olen sitä mieltä, että kehoni on kaunis roikkuvista alleista ja käsivarsien raskausarvista huolimatta. Jäntevyys, vahvuus ja lihakset alkavat vähitellen pilkistää esiin rasvakerroksen alta. Tunnen olevani elinvoimainen, terve, voimakas ja onnellinen. Minulla on kauniit vaaleat luonnonkiharat hiukset, ja hoikistuneen vyötäröni ja vähemmän hoikistuneen lantioni suhde on suorastaan naisellinen eikä missään mielessä ruma tai piiloteltava asia. En enää pelkää katsoa peiliin, sillä nykyään hymyilen itselleni.
Juolahti mieleeni, että painoni on yläasteelta saakka vaihdellut noin 85-95 kilon välimaastossa. Alle 80-kiloinen olen tainnut viimeksi olla ala-asteella eli joskus sata vuotta sitten. Painohistoriaani ei liity rajuja laihtumis- tai lihomiskausia, vaan painoni on teini-iästä lähtien tasaisesti ollut tuon kymmenen kilon sisällä. Olenkin miettinyt, että entäs jos kehoni pyrkii pitämään painoni 90 kilon kieppeillä. Olen ollut sen painoinen 10-15 vuotta, joten kenties se on kropalleni normaali olotila. Ehkä minusta sen takia tuntuu, etten millään meinaa laihtua, vaikka oikeasti liikun ja jopa kontrolloin syömistäni. Miten opettaa keholle, että sen voisi olla ihan hyvä alle 80-kiloisenakin?
Viime syksynä laihduin 96 kilosta 90 kiloon parissa kuukaudessa. Sen jälkeen matka on ollut hidasta. Vuodenvaihteessa lihoin takaisin kolme kiloa, ja helmikuun lopussa kun aloitin tämän blogin pitämisen painoni oli 92,7 kg. Puolessa vuodessa olen saanut nipistettyä 5 kiloa pois. Enkä taatusti syö nyt yhtään sen enempää tai liiku yhtään sen vähempää kuin viime syksynä. Energiantarve toki pienenee painon putoamisen myötä, mutten usko, että sillä on kohdallani tässä näin suurta merkitystä.
Luulen, että minun kannattaa nyt unohtaa kaikki aikarajat ja tavoiteaikataulut kokonaan. Liikun nimittäin nyt painolukemissa, joita kroppani on tottunut pitämään turvallisen painon alarajoina, ja minun on pakko antaa sille aikaa sopeutua. En siis edelleenkään aio turhautumispuuskissani heittäytyä ihmedieeteille, vaan jatkan matkaani kuten tähänkin asti: liikkumalla, syömällä järkevää ja monipuolista ruokaa sekä rajoittamalla herkkukarkeloinnit 1-2 kahteen kertaan viikossa. Keskiviikon läskipunnitus säilyy myös ohjelmistossa, sillä tarvitsen sitä kontrollin säilyttämiseksi.
Sitä paitsi oikeasti olen sitä mieltä, että kehoni on kaunis roikkuvista alleista ja käsivarsien raskausarvista huolimatta. Jäntevyys, vahvuus ja lihakset alkavat vähitellen pilkistää esiin rasvakerroksen alta. Tunnen olevani elinvoimainen, terve, voimakas ja onnellinen. Minulla on kauniit vaaleat luonnonkiharat hiukset, ja hoikistuneen vyötäröni ja vähemmän hoikistuneen lantioni suhde on suorastaan naisellinen eikä missään mielessä ruma tai piiloteltava asia. En enää pelkää katsoa peiliin, sillä nykyään hymyilen itselleni.
Hitsi kuinka pitkällä sitä onkaan siinä vaiheessa, kun pitää siitä ihmisestä, joka siellä peilissä hymyilee. :)
VastaaPoistaKuulemma keho pyrkii pitämään yllä ja pyrkimään takasin aina niihin korkeimpiin kerran saavuttamiinsa painolukemiin. Että kun on kerran ollut läski, niin helpommin päätyy läskiksi uudelleen.
VastaaPoistaOuti: Niinpä! Tuntuu ihan kummalliselta. :3
VastaaPoistaKristiina: Näinhän se vissiin on. Jotkut puhuvat myös kehon biologisesta painosta, en sitten tiedä pitääkö teoria paikkaansa. Voi toisaalta olla, että tämä 85-95 kilon painohaarukka on täysin oman pääni sisällä ja stressaamalla estän itseäni laihtumasta. Voi tätä elämää. :)
Tosi ihanaa lukea noin terveestä suhtautumisesta omaan vartaloonsa ja painonpudotukseen. Uskon, että tuosta asenteesta ei ole ainakaan mitään haittaa painonpudotuksellesi.
VastaaPoistaLoistava asenne Quantina! On varmaan ollut pitkä ja vaikea tie päästä noin positiiviseen itsenä arvostamiseen. Ja vielä noin nuorella iällä!
VastaaPoistaOikeasti, ihana lukea tätä tekstiä kun vertaa sitä jossain kaukaisuudessa siintävään lenkkeilijään, joka ei uskaltanut katsoa vastaantulijoita silmiin!
VastaaPoistaItsekin pelkään että kroppani olettaa normaalipainoni olevan 96, ja pyrkii sinne vääjäämättä vaikka kuinka tekisin kierteisiä sukelluksia alemmille lukemille.
-Veela
Aku: Itseään tulee ylipäätänsä ruoskittua aivan liikaa, joten myönteinen suhtautuminen ei varmastikaan tee pahaa. En voi kieltää, ettenkö vieläkin olisi epävarma oman kehoni suhteen, mutta nykyään yhä useammin osaan nähdä itseni myös kauniina ja hyväksyttävänä. :)
VastaaPoistaTaina: Lähinnä minua vain on alkanut nyppiä loputon itseni morkkaaminen ja huonona pitäminen. Koska miksi minä arvostelisin itseäni niin rankalla kädellä, jos suurin osa muistakaan ihmisistä ei tee niin. On paljon mukavampaa etsiä itsestään hyvä puolia ja nauttia niistä.
Veela: Kyllä minä vieläkin poden välillä "olen läski enkä siksi kuulu tänne lenkkipolulle teidän hoikkien atleettien sekaan" -syndroomaa, mutta nykyään osaan tuijottaa kylmän viileästi takaisin jos joku uskaltaa tuijottaa puhisevaa olemustani väärällä tavalla. :)
Kropan halajaminen jotain tiettyä painoa kohti on varmasti maailmankaikkeuden mahtavin voima... Välillä tuntuu, ettei siihen tepsi oikein mikään seerumi, ei edes se kuuluisa tahdonvoima.