Olen kimpoillut laihdutusblogista toiseen ja lukenut ihmisten laihdutustarinoita ja -kokemuksia. Meitä painon kanssa kamppailevia on järjettömän paljon, ja silti tuntuu, että välillä olen aivan yksin tämän kaiken läskiahdistuksen ja epätoivon kanssa. Siksi onkin ihana lukea blogeista, miten ihmiset ovat onnistuneet ja tuntevat olonsa hyväksi.
Yksi asia joissakin blogeissa ja kirjoittajissa minua huolestuttaa. Usea blogi on tilkitty täyteen kuvia todella hoikista photoshopatuista tytöistä/nuorista naisista. Kuvien lomaan on kirjoitettu kuvauksia päivän syömisistä, joilla ei tekisi kylläiseksi pientä lintuakaan. Ja usea tällaisen blogin kirjoittaja on joko kahdenkymmenen tai sen alle ikäinen nainen, jolla ei loppujen lopuksi ole ylipainoa nimeksikään jos lainkaan.
Välillä tämän maailman kauneusihanne saa minut itkemään. Ei pelkästään itseni puolesta koska tunnen olevani niin huono ja vääränlainen ja kelvoton tähän maailmaan kokoni vuoksi, vaan kaikkien niiden täysin normaalikokoisten tyttöjen ja naisten takia, jotka luulevat voivansa olla onnellisia ainoastaan Suvi Koposen kokoisina. Ja nyt tunnen olevani tekopyhä, koska itsekin uskon onnen löytyvän alhaisemmasta painoindeksistä. Toisinaan on tuskallista haaveilla hoikemmasta olemuksesta, koska eikö siitä unelmointi ole vain merkki siitä, etten itsekään usko siihen, että jokaisen ihmisen on oikeus olla onnellinen minkä kokoisena tahansa. Miksi alistun siihen, että yhteiskunta saa määrittää sen, milloin ja minkälaisena saan olla tyytyväinen itseeni?
Yritän uskotella itselleni, että laihdutan terveydellisistä syistä. Ja kyllähän se osittain pitääkin paikkaansa, että haluan kohdella kehoani paremmin ja oloni kieltämättä on parempi kun syön kevyemmin ja liikun. Mutta suurimmaksi osaksi haluan laihtua, koska haluan tulla ihailluksi ja hyväksytyksi. Ja tämän yhteiskunnan ja kulttuurin kasvattina olen varma, että en voi olla sitä, jos olen lievästi ylipainoinen.
Tiedän, että tämä on haitallinen ajattelutapa, sillä se tarkoittaa sitä, etten laihduta itseni takia, vaan koska joku muu on asettanut normit, joihin koen olevani (heikosta itsetunnosta johtuen?) pakotettu pyrkimään. Kaiken lisäksi en ole enää varma siitä, mitä minä haluan ja mitä koen yhteiskunnan minulta haluavan. Nämä kaksi eri asiaa ovat sekoittuneet päässäni täysin. Olenko onneton ylipainoisena vain siksi koska yhteiskunta on syöttänyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan päähäni ajatusta siitä, että minussa on jotain vikaa?
Yksi asia joissakin blogeissa ja kirjoittajissa minua huolestuttaa. Usea blogi on tilkitty täyteen kuvia todella hoikista photoshopatuista tytöistä/nuorista naisista. Kuvien lomaan on kirjoitettu kuvauksia päivän syömisistä, joilla ei tekisi kylläiseksi pientä lintuakaan. Ja usea tällaisen blogin kirjoittaja on joko kahdenkymmenen tai sen alle ikäinen nainen, jolla ei loppujen lopuksi ole ylipainoa nimeksikään jos lainkaan.
Välillä tämän maailman kauneusihanne saa minut itkemään. Ei pelkästään itseni puolesta koska tunnen olevani niin huono ja vääränlainen ja kelvoton tähän maailmaan kokoni vuoksi, vaan kaikkien niiden täysin normaalikokoisten tyttöjen ja naisten takia, jotka luulevat voivansa olla onnellisia ainoastaan Suvi Koposen kokoisina. Ja nyt tunnen olevani tekopyhä, koska itsekin uskon onnen löytyvän alhaisemmasta painoindeksistä. Toisinaan on tuskallista haaveilla hoikemmasta olemuksesta, koska eikö siitä unelmointi ole vain merkki siitä, etten itsekään usko siihen, että jokaisen ihmisen on oikeus olla onnellinen minkä kokoisena tahansa. Miksi alistun siihen, että yhteiskunta saa määrittää sen, milloin ja minkälaisena saan olla tyytyväinen itseeni?
Yritän uskotella itselleni, että laihdutan terveydellisistä syistä. Ja kyllähän se osittain pitääkin paikkaansa, että haluan kohdella kehoani paremmin ja oloni kieltämättä on parempi kun syön kevyemmin ja liikun. Mutta suurimmaksi osaksi haluan laihtua, koska haluan tulla ihailluksi ja hyväksytyksi. Ja tämän yhteiskunnan ja kulttuurin kasvattina olen varma, että en voi olla sitä, jos olen lievästi ylipainoinen.
Tiedän, että tämä on haitallinen ajattelutapa, sillä se tarkoittaa sitä, etten laihduta itseni takia, vaan koska joku muu on asettanut normit, joihin koen olevani (heikosta itsetunnosta johtuen?) pakotettu pyrkimään. Kaiken lisäksi en ole enää varma siitä, mitä minä haluan ja mitä koen yhteiskunnan minulta haluavan. Nämä kaksi eri asiaa ovat sekoittuneet päässäni täysin. Olenko onneton ylipainoisena vain siksi koska yhteiskunta on syöttänyt kahdenkymmenenviiden vuoden ajan päähäni ajatusta siitä, että minussa on jotain vikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti