Tänään pohdin, että omalla tavallaan olen aika tyytyväinen kroppaani. No joo, ylimääräistä (mikä edes on ylimääräistä?) on vähän siellä sun täällä, mutta toisaalta, kuka senkin on määrittänyt, ettei ylimääräistä saisi olla. Joku typerä kauneusihanne, hmph, kauneusihanne in my huge ass. Tuijotan yleensäkin ihan liikaa vaa'an lukemia ja annan niiden määrittää suhtautumista itseeni, sillä eihän kukaan NORMAALI ja KAUNIS nuori nainen yksinkertaisesti voi painaa 87 kiloa!

No, joka tapauksessa tänään olin tyytyväinen kroppaani, ja ajattelin että toisaalta minua ei mitenkään älyttömästi haittaisi jäädä tämän painoiseksi, koska tämä 10 kilon ylipaino ei tällä hetkellä edes aiheuta minulle mitään terveydellistä riskiä, mutta kun... Haluan mahtua upeisiin housuihin ja kokea, miltä se tuntuu, kun voin vain kävellä kaupan ovesta sisään ja ottaa rekistä mitkä tahansa kauniit housut ja nähdä, miten ne mahtuvat päälleni. Vaikka liikunta ja laihtuminen ovat muokanneet kroppaani niin ahterini on se, joka pysyy. Vuosi sitten 96-kiloisena käytin koon 46 farkkuja. Nyt 87-kiloisena käytän edelleen koon 46 farkkuja. Voi jeesus sentään. Vyötärö ja reidet ovat kaventuneet, mutta lantio ja perse ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen.

Tilasinpa sitten heinäkuussa Elloksesta uudet koon 44 farkut ihan vain siitä periaatteesta, että en enää ikinä osta yksiäkään koon 46 farkkuja. No eivät ne kirotut pöksyt mahtuneet jalkaan. Mutta pidin ne siitä huolimatta, koska ajattelin, että kutistuahan tässä joka tapauksessa aiotaan, joten siinäpä onkin oivat seuraavan etapin housut. (Kesäkuussahan muistaakseni hehkutin mahtumistani H&M:n mustiin koon 44 housuihin, jotka ovatkin tällä hetkellä ahkerassa käytössäni ja juuri sopivat.)


Tässä siis kuvatodiste siitä, miten tuskallista housuostosten tekeminen edelleen on. Kun eivät ne penteleet vain suostu menemään kiinni niin minkäs sille tekee. Jossain vaiheessa (mieluummin puolen kuin kymmenen vuoden sisällä) aion noihin farkkuihin kuitenkin mahtua, ja olkoot ne mittarina empiirisessä kokeessani, jonka tarkoitus on selvittää, onko perseen massa vakio vai onko siitä mahdollista sittenkin päästä eroon. Kokeen etenemistä seurataan 83 ja 78,5 kilon kohdalla, kunhan jonain jännittävänä päivänä kyseisiin lukemiin päästään. Polttava kysymys kuuluukin: voiko nainen laihtua 20 kiloa ilman että hänen farkkujensa koko pienenee?

Apua, katsoin tänään Biggest Loseria ja siinä vieraili rantalentopalloilija Gabrielle Reece (oheinen kuva pöllitty täältä). En ollut aiemmin kuullut hänestä, mutta siinä vasta on uskomattoman kaunis ja upean näköinen nainen. Jossain vaiheessa hyväksyin sen tosiseikan, ettei minusta tule ruumiinrakenteeni vuoksi mitään siroa balleriinaa, vaikka laihtuisin miten paljon tahansa, ja Gabrielle Reece edustaa täysin sitä, mitä minäkin haluan olla. Hän on vahva, terve ja naisellinen, ja hän kantaa 191-senttisen kehonsa ylpeänä. Minulle omat 177 senttiäni tuottavat välillä ongelmia, ja koska kakarana ja teininä opin häpeämään itseäni ja kokoani, kuljen ryhti jonkin verran lysyssä, ellen kiinnitä siihen huomiota.

Mutta ihana Gabrielle!

Päivä meni gradun suomenkielistä tiivistelmää kirjoittaessa ja muuten vain haahuillessa. Ei huvittanut lähteä lenkille tai mitään, ja iltakin kului sohvan nurkassa televisiota katsellessa. Puolenyön aikaan kropassa alkoi kuitenkin tuntua tukalalta, ja tuntui, että nyt on pakko tehdä jotain. Kaivelin tietokoneeni uumenista siellä noin vuoden lojuneen Zumba-harjoitteluvideon, jolla opetetaan Zumban perusliikkeet. Viime syksynä harjoittelu tyssäsi videon puoliväliin, kun tuntui, että jalkani eivät olleet mitään muuta kuin solmussa koko ajan. No, koordinaatiokykyni ei ollut vuodessa parantunut tippaakaan, mutta sitkeästi räpistelin 50 minuutin mittaisen opetusvideon läpi, ja uskaltauduin jopa kokeilemaan 20-Minutes Expressiä. Välillä en kyennyt lainkaan seuraamaan mukana, mutta heiluin sitten joten kuten perässä. Ja pakko sanoa, että hötkyiltyäni reilun tunnin enemmän tai vähemmän oikeaoppisesti olin yltä päältä hiessä. Ehkä ne liikkeet oppii ajan kanssa tekemään jopa oikein, sillä voisihan tuota uudestaankin kokeilla! Laji tuntui tehokkaalta ja ihan hauskalta, ja latasinkin jo netistä Cardio Party -videon odottamaan seuraavaa vätyspäivää, jolloin uloslähtö tuntuu maailman vaikeimmalta asialta.

Äyh, paino oli tänään 87,6 kg eli lisäystä viime viikosta 400 grammaa. No, maailma ei tähän lopu vaikka ottaakin päähän. Minulla on tällä hetkellä sekä mielessä että kehossa jokin solmu, ja tunnen ettei kaikki ole kohdallaan. Stressaa, väsyttää ja ahdistaa. Tarkoitus onkin nyt pitää itsensä liikkeessä ja syödä kuten tähänkin asti, sillä turha tässä on jäädä tuleen makaamaan.

Olen pohdiskellut, että herkuttelurutiinini ovat muuttuneet vuoden sisällä. Kohtuus sinänsä on minulle yhäkin vieras asia, sillä olipa minulla sitten edessäni jäätelötonkka, suklaalevy, kääretorttu, karkkipussi tai keksipakkaus, se on tehty syötäväksi kerralla siltä istumalta. Minulle ei tuota mitään ongelmia syödä 350 gramman Domino-pakettia yhden illan aikana, ja 200 gramman suklaalevy uppoaa kitaani Salkkareiden ekalla puoliskolla. Pakkomielteeni Aino Ihana Maitosuklaa -jäätelöön onkin jo tuttu blogiani pidempään seuranneille. Ne, jotka kehtaavat tulla sanomaan minulle, että kyllä se yksi pala sitä suklaata riittää vallan mainiosti ja loput voi laittaa kaappiin, joutaisivat minun puolestani hirteen.

Se sen sijaan on muuttunut, että minulla ei ole enää tarvetta vetää herkkuövereitä joka ikinen päivä. Illat eivät enää mene kärvistellä suklaantuskassa ja käydessä ikuista taistelua pään sisällä siitä, että lähdenkö käymään lähikaupassa vai en. Liikunta on varmasti tehnyt oman osansa, sillä siitä olen saanut korvaavan rutiinin. Jos vaikka lähden lenkille seitsemän aikaan illalla, palaan kotiin kahdeksan maissa, käyn suihkussa ja loppuilta menee kuivatellessa hiuksia. Yhtäkkiä olenkin ohittanut ne kriittiset illan tunnit, jotka ennen usuttivat minut kaupan suklaahyllyille. Välillä herkunhimo iskee yhdentoista aikaan illalla, mutta sitten onkin jo liian myöhäistä. Siinä vaiheessa onkin sitten aika koluta jääkaapin nurkat edes jogurtin toivossa tai karvaita kyyneleitä nieleskellen nakertaa näkkileipää.

Päivittäiset herkkuöverit ovat muuttuneet viikottaisiksi herkkuövereiksi. En sano, että on kovinkaan suositeltavaa syödä niitä 1500 kalorin Aino-rasiallisia kerralla, mutta on ehdottomasti parempi tehdä se kerran kuin seitsemän kertaa viikossa. Olen solminut jonkinlaisen kompromissin itseni kanssa, että "okei, et näköjään sitten pysty elämään ilman sitä suklaajäätelöpaukkua, mutta sinun on parempi pystyä olemaan rakentamatta joka ikistä päivääsi sen ympärille". Nykyään usein sovin itseni kanssa etukäteen, että sinä ja sinä päivänä ostan jäätelöä ja vietän kunnon herkutteluhetken Biggest Loserin parissa, ja todella harvoin oikeastaan teenkään kaupassa herkkuhyllyillä heräteostoksia. Jotenkin tämä toimii, mutta pitkän ja vaivalloisen matkan takana se on ollut. Haaveilen edelleenkin elämästä, jossa voisin pysyä hoikkana ja syödä joka päivä niin paljon suklaata ja jäätelöä ja keksejä kuin ikinä haluan. Mutta pakko kai se on hyväksyä, että moinen yhtälö ei koskaan tule toteutumaan kohdallani. On rankkaa heittää hyvästit kaikille niille sokerista ja rasvasta valetuille ihanuuksille, jotka olivat ennen päivieni kulmakivi, voima joka piti minut kasassa. Nyt sen tajuaa, miten sairasta se oli. Edelleenkin kaipaan päivittäiseen ruokavaliooni näitä petollisia ystäviäni, mutta viimein minulla on voimaa ja rohkeutta ymmärtää se, että ne eivät tee mitään muuta kuin mädättävät minua sisältäpäin.