Viikon liikunnat menivät jälleen hyvin. Suklaanostolakkoni sen sijaan ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle, vaan söin perjantaina onnellisena parisensataa grammaa tätä ihmeainetta. Päätin, että hittojako jostain lakoista. Liikun tällä hetkellä todella paljon, joten uskallan syödäkin vähän vapaammin.

Minulla on elämäntilanteestani johtuen hyvin aikaa liikkua, ja olen tykästynyt hiihtoon jopa niin paljon, että se on syrjäyttänyt juoksulenkkejä. On vain jotenkin mukavaa hiihdellä omaan tahtiin. Tympii pelkkä sisällä öllöttäminen, ja tässä kuussa on ollut aivan loistavat ulkoiluilmat. Hyvät kelit näkyvät myös liikuntahaasteeni kilometrimäärissä. Keskellä joulukuun pakkasia suunnittelin, että 150 kilometriä kuukaudessa on hyvä tavoite, jos tammikuu on suurinpiirtein yhtä kylmä kuin joulukuu. No, kelit ovat olleet mahtavat, ja kilometrejä on kertynyt sen mukaisesti.

Jaksan edelleen ihmetellä lokakuun käännekohtaa tässä projektissani. Sen jälkeen kaikki on ollut jotenkin niin paljon helpompaa kuin aiemmin. 87 kilon rajapyykki on ollut kaikkein pahin koetinkivi. Palloilin puoli vuotta 87-90 kilon välillä, mutta kun lopulta keho suostui luovuttamaan ja pääsin pysyvästi 87 kilon alle, minulta on neljässä kuukaudessa lähtenyt 7 kiloa. Koko aiemman aikuisikäni ajan painoni on vaihdellut noin 87-93 kilon haarukassa, joten kaiketi kehoni piti kyseistä kilomäärää itselleen normaalina ja piti kiloista kiinni kuin henkensä kaupalla. On ihan käsittämättömän helpottavaa, kun tuo 87 kilon raja jää koko ajan kauemmas ja kauemmas.

Positiivinen olo!

Tänään oli tallipäivä, ja onnistuin jopa pysymään hevosen selässä kunnialla. Ratsastin lähes puolitoista tuntia, minkä lisäksi kävelin matkat sekä tallille että kotiin eli yhteensä 10 kilometriä. Entisessä elämässäni olisin ollut ihan poikki, mutta peruskuntoni on nykyään ihan toista luokkaa. On ihanaa huomata, miten jaksaa.

Pudonneiden kilojen ja kasvaneen kunnon myötä tuntuu kuin kehoni olisi vapaa. Keskivartalo tuntuu ihan erilaiselta, kun siinä ei joudu kannattelemaan ylimääräistä vararengasta. Olo on kevyt ja liikkuva, jalat ovat vahvat ja tuntuu kuin ne voisivat kuljettaa minut minne tahansa. Koko elämäni olen pitänyt kehoani lihavuuden kahleissa, ja tämä uusi vapaudentunne on ihan mieletön.

(kuvalähde)

Tänään rikoin muuten liikuntahaasteen 200 kilometrin rajan! Tammikuuta on jäljellä vielä kymmenen päivää, joten saa nähdä ehdinkö haalia kasaan vielä sadan kilometrin verran. 300 kilometrin saavutus olisi aika komea.

Huh, stressasin ihan älyttömästi tämän päivän punnitusta, mutta näköjään turhaan. Pudotusta viime viikosta oli 500 grammaa eli painan tällä hetkellä 80,6 kiloa ja painoindeksi on 25,7. Apua, ihan hullua!

Viime viikolla keskiviikon ja sunnuntain välisenä aikana mässäsin seuraavasti: 0,9 litran Aino-tonkka, 400 grammaa suklaata, 200 grammaa irtokarkkia (josta vähintään puolet suklaata) ja kokonaisen pizzan. Olen hämmentynyt. Joko poltin kaiken tuon paskan liikunnalla pois tai sitten olen vihdoinkin saanut unelmoimani superaineenvaihdunnan.

Oli miten oli, suklaanostolakko pitää edelleen ja pyrin oikeasti eroon noista turhista syömisistä (paitsi Ainosta, sillä Aino ei ole koskaan turha). Jotain pizzaakin syön ehkä kerran puolessa vuodessa, joten siitä nyt ei ole vaikea olla erossa.

Mitä tulee painolukemiin, niin alan lähestyä yhtä minulle aivan valtavan merkittävää etappia: 80 kilon rikkomista. Minulla ei oikeasti ole mitään muistikuvaa, milloin olen viimeksi painanut alle kahdeksankymmentä kiloa. Todennäköisesti ala-asteella, sillä minulla on tallessa joku terveyskortti, jonka mukaan jo yläasteella painokseni on mitattu messevät 89,6 kg.

Jos saan pidettyä syömiseni ruodussa, ensi viikolla olisi ehkä pieni mahdollisuus nähdä seiskalla alkava lukema. Iik!

Yksi liikuntaviikko jälleen takana ja hyvältä näyttää:

Koska skippasin torstain juoksulenkin, kävin tänään (tai teknisesti ottaen eilen) hölkkäämässä pitkän lenkin toisen kerran tällä viikolla. Aika hyvin tuo 11,4 kilometriä tuntuu taittuvan, joten ainakaan vielä ei kauheasti pelota, kun helmikuussa aion siirtyä juoksemaan 14 kilometrin lenkkejä. Näyttääpä muuten hurjalta: 14 km. Kohta saakin muuten varata ihan reippaasti aikaa juoksulenkkeihin, sillä oletettavasti minulta menee neljäntoista kilometrin taittamiseen noin kaksi tuntia. Pitääkin ruveta tutkailemaan reittejä Eniron kartasta, missä kaikkialla sitä voisi kierrellä ja kaarrella.

Lauantain hiihtolenkki jäi vähän tyngäksi, kun oli sen verran kylmä, että nenä meinasi jäätyä irti. Eikä suksi oikein muutenkaan luistanut sinä päivänä - konkreettisesti ja kuvainnollisesti.

Huoh, mikähän siinä muuten on, että liikunnat kyllä sujuvat, mutta lipsun syömisten suhteen jatkuvasti. Pari läskipunnitusta on mennyt niin, että olen päässyt kuin koira veräjästä. Toivotaan että liikunnat tekevät jälleen taikansa ja keskiviikkona näkisin taas kivoja lukemia.

Putosin tänään hevosen selästä ja nyt on vasen kankku kipeä. Olin siis menossa maastoon Oskun kanssa, ja reitti kulkee yhden talon pihan läpi. No, talon asukas ilmestyi yhtäkkiä jonkun ulkorakennuksen nurkan takaa, ja ennen kuin kerkisin ajatella mitään, urhea ratsuni kiljahti ja kääntyi siltä seisomalta kannoillaan. Tärähdin perse edellä maahan ja seuraava näky on pakoon laukkaavan hevosen takakaviot 50 metrin päässä. Onneksi en ollut kerinnyt kuin kilometrin päähän tallilta, mistä hevonenkin sitten löytyi ihan kunnossa. Ratsastin hetken aikaa kentällä, minkä jälkeen kävimme yhden toisen ratsukon kanssa sitten kulkemassa samaisen pihan läpi niin ei jäänyt (ainakaan kovin pahoja) traumoja seuraavaan kertaan. Harvemmin noissa hevosen selästä putoamisissa pahasti edes käy. Kerran olen saanut kypärästä huolimatta lievän aivotärähdyksen, kun laukkaavan hevosen selästä pudotessa jalkani jäi hetkeksi kiinni jalustimeen ja tulin alas satulasta jotenkin hartioilleni ja niskoilleni ja kumautin takaraivoni maahan. Mutta joka tapauksessa oli mukavaa käydä tallilla ja kävelyäkin kertyi 5 kilometriä (paluumatkan pääsin autokyydillä).

Suklaa on maistunut taas ihan kauhean hyvin viime aikoina. Olen pohtinut, pitäisikö pitää parin viikon herkkulakko ennen synttäreitäni, jolloin voisin sitten hankkia itselleni kunnollisen kuolemaähkyn. No en tiedä siitä, mutta vähän tämä homma taas lipsuu. Yleensä on auttanut, kun olen pitänyt hetken aikaa tiukkaa linjaa. Jos nyt vaikka yrittäisin olla ilman tuota kirottua suklaata synttäreihin asti, niin se tekisi paljon. Yrittäisin ja yrittäisin. Typerä konditionaali. Ei mitään lässytystä, vaan nyt päätän, että suklaata en enää tässä kuussa osta enkä syö.

Olen niin lähellä normaalipainoa, että jotenkin miellän että nyt voi hellittää. Paskanmarjat ja katinkontit, nyt jos koskaan on tärkeää keskittyä ja pitää rytmiä yllä eikä ruveta turhia humputtelemaan.