25

Sijaitsen tällä hetkellä Pohjois-Karjalassa, ja pakkaset hankaloittavat edelleen jonkin verran liikkumista, mutta eiköhän tämä tästä! Kuluneella viikolla sain itseni ulos viitenä päivänä, vaikkakin perjantain ja lauantain kävelyt jäivät jokseenkin aneemisiksi... Mutta pääasia, että ulkoilee edes vähän. Tänään sitten turhauduin turvonneeseen ja pysähtyneeseen kroppaani ja kävin hölkkäämässä. Pakkasta oli 20 astetta, mutta kummasti sitä juostessa pysyy lämpimänä ja hikoilee. Viime talvelta oli jäänyt mieleeni, että kylmällä ilmalla juokseminen ottaa hengitysteihini, mutta ainakaan tänään ei ollut mitään ongelmia sen suhteen. Joko olen oppinut suojaamaan rintakehäni ja kurkkuni viime talvea paremmin, tai sitten parantuneella kunnolla on se vaikutus, etten joudu enää haukkomaan henkeäni pitkin lenkkiä, vaan juostessakin hengitykseni on nykyään suhteellisen hallittua. Tällä lienee jonkinlainen vaikutus siihen, ettei pakkasilma runtele samalla tavalla henkitorvea kuin vuosi sitten.

Oloni parani huomattavasti juoksulenkin jälkeen. Vähäinen liikkuminen ja suklaan ja muiden herkkujen puputtaminen ovat lamauttaneet kehoni ja sitä myöten mieleni. Pari viime viikkoa on ollut todella turpea olo, eikä se ole pelkästään mielikuvituksen tuotetta, vaan näen selvästi, miten vyötärölle alkaa taas kertyä yhtä jos toista. Vyötäröni on se paikka, jossa painonvaihteluni selkeimmin ja hyvin herkästi näkyvät - olipa sitten kyse laihtumisesta tai painonnoususta. Olinkin jokusen päivän harvinaisen ahdistunut vyötäröni tilasta, ja synkkinä epätoivon hetkinä ajattelin vain kauhuissani, miten olen kohta lihonut kaikki työllä ja tuskalla laihduttamani kilot takaisin. Ihan niin kuin joku joulu voisi lihottaa minua yhtä tai kahta kiloa enempää. Tänään olen kuitenkin ollut positiivisempi varsinkin kun lenkin jälkeen tajusin, ettei minun tarvitse kuin päästä parin viikon ajan kunnolla juoksemaan, ja olen taas heittämällä takaisin pelissä. Ja tämän päivän lenkin perusteella se on täysin mahdollista, vaikka pakkasta olisikin 20 astetta. Vaikka suklaata onkin tullut syötyä, olen huomannut edistymistä silläkin saralla: en ole vielä syönyt yhtäkään lahjaksi saamaani 350 gramman Geisha-rasiaa yhden illan aikana, vaikka ennen se oli suoranainen perinne!

Ai niin, sain isältä joululahjaksi rahaa, joilla ajattelin ostaa itselleni sukset, monot ja sauvat! Herra jumala, en ole hiihtänyt sitten peruskoulun painajaismaisten liikuntatuntien, joilla olin aina se kömpelöin ja isoin. Mutta nyt kun on kulunut tarpeeksi aikaa näistä traumaattisista kokemuksista (toisaalta telinevoimistelun mukanaan tuomat tuskan hetket ovat juurtuneet mieleeni niin syvälle, etten pysty edes ajattelemaan kuperkeikkoja ja puolapuita ilman, että menen kananlihalle), olen alkanut innostua hiihtomahdollisuudesta. Hiihtohan on mielettömän hyvää koko kropan treeniä ja hyvä korvike juoksulle. Maltan tuskin odottaa, että pääsen tukkimaan tien kaikilta superhiihtäjiltä, kun kaadun keskelle latua pitkin pituuttani sukset ristissä niin etten pääse ylös ilman että irrotan ne jaloistani, ja jyryyttämään alamäet alas niin leveällä auralla kuin mihin jalkani vain taipuvat. Siitä tulee hurjan hauskaa - oikeasti!